Tämä aihe on sitä kuuminta hottia! Luultavasti tuo otsikko herättää ensimmäiseksi oletuksen, että tämä blogimerkintä käsittelee tietokoneella pelaamisen ja nettisurffailun vaaroja.

Minulla pitäisi olla asiaan toinenkin näkökanta, sillä teen gradua oppimispeleistä, joita kehitellään Jyväskylän yliopistossa oppimisvaikeuksisten lasten tueksi. Keskityn lukivaikeuksien harjaannuttamispeleihin, mutta matemaattisiin vaikeuksiinkin on omia pelejä. Näillä peleillä on kaupallisiin peleihin verrattuna se ero, että ne  on todella kehitetty uusinta tutkimustietoa soveltaen ja niitä myös kehitetään jatkuvasti niin tutkimustiedon kuin käyttäjäpalautteen pohjalta. Tietokonepelin avulla ajatellaan varsinkin luokkatovereistaan jälkeen jäävien poikien innostuvan kirjainten tai numeroiden maailmasta.

Kävin syksyllä erään amerikkalaisen oppimisproffan kurssin, ja hän kertoi luonnontiedepeleistä, joita he tekevät yläasteikäisille. Pelit vaikuttivat tosi kiehtovilta. Uusimmassa versiossa  joukko nuoria haaksirikkoontuu lentokoneella salaperäiselle saarelle, jossa tutkitaan betonibunkkereissa harvinaisia sairauksia ja lasten täytyy auttaa tutkimusryhmää kemian ja biologian tietämyksensä perusteella. Tutkijat olivat vain yllättyneet siitä, että vaikka pelit oli aiottu 100-prosenttisen väkivallattomiksi, niin nörttipojat olivat onnistuneet löytämään jonkun porsaanreiän ja hankkimaan saaren vartijoille konekiväärejä jostain toisesta pelistä!

Proffaa, jolla itsellään on 9-vuotias poika, huoletti se, että samaan aikaan kun lasten ja nuorten passivoituminen telkkarin ja koneen äärelle on valtava terveysongelma USA:ssa, tutkijat (mukaan lukien hän itse) kehittelevät menetelmiä, joiden tarkoitus on istuttaa lapset koneen ääreen myös koulussa. Kammottavaa, jos koko opetus tapahtuu pian läppäreiden kautta, vaikka ope olisikin paikalla vahtimassa!

Sama mietityttää itseänikin. Siksi onkin hyvä tietää, että ainakin tutkimiani oppimispelejä on tarkoitus pelata vain muutama minuutti kerrallaan monta kertaa päivässä, sillä silloin oppiminen on kokoa ajan tehokasta ja asioita tulee kerrattua tiheään tahtiin.Ja tietenkin vanhemman, erityisopen tai luokanopen pitäisi olla koko ajan saatavilla neuvomaan ja valvomaan lapsen edistymistä. Tosin peleihin kuuluu yleensä nauhoitettu ihmisääni, joka antaa palautetta ja kannustaa lasta eteenpäin. Virtuaaliäänen on ajateltu jopa olevan parempi kuin oma  ope ainakin syrjäytymiskierteessä olevalle lapselle, sillä se ei arvostele vaan on puolueeton ohjaaja ilman pärstäkerrointa.

Olen käyttänyt pelaamisessa koekaniineina meidän 8- ja 6-vuotiaitamme. Vahinko vain, että he eivät todellakaan suostu lopettamaan pelaamista muutaman minuutin kuluttua. Jos päästän heidät koneen ääreen, niin heidät täytyy väkisin raahata siitä pois, vaikka tehtävänä olisi vain yhdistellä kirjaimia ja kuultuja äänteitä toisiinsa! Jos unohdun vaikka tekemään kotitöitä, niin hups vaan – kaksi tuntia on helposti kulunut näyttöpäätettä tuijottaen!

Psykologisessa mielessä huolettavinta vaikuttaa olevan, että tietokone vie ajan sosiaalisilta suhteilta ja sosiaalisten taitojen harjoittelemiselta. Meillä tosin kukaan ei pelaa yksin, aina on siskot vieressä kommentoimassa ja vuoroaan kärkkymässä. Silti on kammottava skenaario, että kun esikoisemme ensi vuonna ei mene koulun jälkeen iltapäiväkerhoon vaan tulee tyhjään kotiin, kaverina onkin vain tietokone.

Tosin nykyäänkin Harry Potter-kirjat näyttävät olevan hänelle se elämän sisältö, joiden vuoksi kavereiden luo ei malttaisi lähteä. Onneksi sentään paras kaveri on kouluttunut myös Pottereihin,  ja Tylypahkaa voi leikkiä ulkonakin.

Kun heti esikoisen koulun alettua yksi äidinkielentunti viikossa on vietetty kuulemma mikroluokassa, niin tuntuisi oudolta kieltää omilta lapsilta kaikki kanssakäyminen koneiden kanssa.

Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Kun lasten herätessä äiti on jo opiskelemassa tietokoneella ja isän tulua töistä ensimmäisenä aukeaa netti, on kai turha kuvitella lasten pitävän tietsikkaa merkityksettömänä laitteena.

Siksi meillä saa pelata ja käydä netissä. Mutta tietokone on olohuoneessa, kaikkien nähtävillä. Pelipäivä on kerran viikossa. Ja äiti päättää, milloin peli loppuu. Habbo hotelleita sun muita meillä ei harrasteta, mutta ihan hirvittää, kun kaverit jo houkuttelevat esikoista mukaan pelaamaan mitä ihmeellisimpiä juttuja. Olen toivottoman hidas perehtymään mihinkään sellaiseen, enkä taatusti aio käyttää omaa aikaani virtuaalimaailmoihin. Pitää varmaan delegoida tämä osuus kasvatukselta miehelle.

Ja sitten pitää muistaa se netissä roikkumisen energiasyöppöys, josta Piia on kirjoittanut tässä blogissa! Nuo mainitsemani oppimispelit ovat siitä harmillisia, että netin pitää olla silloin koko ajan auki.

Tässä oppimispelien osoite: www.lukimat.fi.

Laura

Kävin lapsuudenkodissani selailemassa vanhoja valokuvia keskimäisen lapsemme kanssa.

Isäni intoutui muistelemaan kulta-aikaa lapsuuden, kun tiedonjanoinen kuusivuotiaamme ihmetteli mustavalkoisia kuvia. Vaikka olin noita kuvia katsellut kymmeniä kertoja, nyt vasta moni asia alkoi todenteolla ihmetyttää.

Hämmästyin tajutessani,  että 1950-60-lukujen taitteessa kaupunginliepeiden metsiköt olivat todella paljon harvempaa männikköä kuin nykyiset sekametsät.

Entä miten on mahdollista, että vielä isäni ollessa lapsi Kajaanin kaupungin kaduilla lönkytteli hevoskärryjä ja lehmiä pidettiin melkein naapurissa?

Kuvitella, että koko kadulla oli suunnilleen yksi puhelin, ja televisiota piti mennä katsomaan kaupan näyteikkunasta!

Miten isäni sisaruksiksineen uskalsivat tehdä itse lautan ja seikkailla sillä saarissa?

Uskomatonta, että koko se rakennettu ympäristö, jonka lapsen otin itsestäänselvyytenä, oli vielä 10-15 vuotta (!) aikaisemmin sammakkolampia, hiekkarinteitä, suorämeitä ja hiihtolatuja!

Lapset puettiin ihan erilailla kuin nykyään. Pojilla oli pikkutakit, pussihousut henkseleineen ja lätsät päässä. Tytöillä oli kesät talvet polvipituinen mekko.  Tuntuu absurdilta, että nykyään päiväkodin henkilökunta paheksuu, jos vien lapsen hoitoon ilman kauluria.  Taitavat asiat kuitenkin olla nyt paremmin. Vanhempani palelluttivat jäsenensä lapsena niin monesti, etteivät nykyään tunnu kestävän pikkupakkasiakaan ilman kolmia villasukkia.

Miten kummassa kymmenhenkinen perhe mahtui pieneen rintamamiestaloon?

Miten maailma voi muuttua niin paljon yhden sukupolven kasvaessa aikuisuuteen? Minun näkökulmastani vanhempani olisivat voineet olla lapsia 150 vuotta sitten, niin kaukaiselta heidän elämänmenonsa nyt tuntuu.

Oma lapsuuteni ei herätä ollenkaan niin paljon hämmästystä jälkikasvussani. Vain videot, tietokone ja kännykät puuttuivat. Minä mötkötin sohvan nurkassa katsellen piirrettyjä ihan kuin omat lapseni, samat ankeat kerrostalot jököttivät paikoillaan jo silloin, eivätkä lähimetsikötkään ole muuttuneet juuri ollenkaan. Ainoastaan palveluiden määrä on erilainen: Minun lapsuudessani kauppoja, kioskeja ja posteja oli vielä  joka kadunkulmassa.

Mietityttää myös se, miten kaupunkilaispenskat isäni ja appeni  saivat viettää päivät seikkaillen metsissä ja rannoilla, mutta äitini ja anoppini joutuivat  tekemään ahkerasti maatalon töitä 5-vuotiaasta lähtien. Isäni ja appeni oppivat ajattelemaan, että luonto kuuluu kaikille. Äitini ja anoppini opetettiin olemaan ylpeitä siitä, että heidän sukunsa omistaa metsää, ja että ihmisen turva on itse raivatussa maaperässä.

Minä elin kahdenlaisten tarinoiden keskellä: yhtäältä oli ollut sellainen romanttinen aika, jota näytettiin mustavalkoisissa suomifilmeissä ja joissa kymmenpäiset lapsijoukot juoksivat kiljuen ja kepposia tehden kaupungin kaduilla. Toisaalta oli ollut aika, jolloin pikkutytöt nostivat sormet verillä naurista, auttoivat puusavotassa isää, hoitivat hevosia ja luutusivat lattioita.

Omat lapseni eivät koskaan saa samanlaista kosketusta asuinympäristöönsä. On tarkkaa, kenen pihalle saa juosta. Autoja, mopoja ja kovaa pyöräileviä ihmisiä on äidinvaistolle ihan liikaa. Naapurin tyttö on keksinyt oman tapansa tutkia asuinseutuaan: hän kulkee koulumatkat mutkitellen oikein olan takaa. Mutta kännykkä soi, jos matkaan menee liian kauan.

Oma piha, tarhan piha, leikkipuisto, koulun piha. Tarkkaan rajatut alueet ovat niitä, joilla lapseni voivat rakentaa suhdetta ympäristöönsä edes jotenkuten vapaana meidän aikuisten asettamista säännöistä. Seikkailu on lähinnä ohikulkijoiden vakoilemista pensasaidan välistä tai pihapuihin kiipeilemistä. Vapautta on soittaa äidille ja kysyä, saako jäädä naapuriin vielä puoleksi tunniksi. On sentään onni, että on olemassa mummola maalla!

Enemmän kuin rajatuista alueista olen harmissani siitä, että asumme kaukana juuriltamme. Oma ja mieheni lapsuus rinnastuivat joka päivä vanhempiemme muistoihin. Koko maailma humisi tarinoita “vanhanajan lapsista”, joka olivat ostaneet nallekarkkeja kauan sitten puretuista kioskeista, juosseet katsomaan ohi kulkevia autoja, rakentaneet hyppyrimäkiä takapihoille ja istuneet katoilla ottamassa kevätaurinkoa. Oli pappojen istuttamia koivuja, mummojen marjapensaita, rumia taloja, joiden alle oli jäänyt jotain erityisen kiehtovaa. Jokaisella maiseman pisteellä oli historia, ja lapsen mielessä menneisyys kietoutui osaksi nykyisyyttä. Melkein osasin kuvitella rusettipäiset tätini tyttösinä hyppäämään narua kanssani.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä suuremmalta rikkaudelta omat juuret tuntuvat. Minulla ja miehelläni kotiseutuikävä. Näinkö ne paluumuuttajat syntyvät?

Laura

Nykypäivänä jooga on niin peruskamaa, ettei siitä ole tullut mieleen edes kirjoittaa.  Meidän perheessämme jooga on sitä paitsi enemmän voimistelua kuin rentoutumista ja hengittelyä. Olen hathajoogannut noin 15-vuotiaasta lähtien joka päivä muutaman lempiliikkeeni, ja niinpä lapset ovat oppineet, että äidin aamu alkaa joogalla. Välillä harjoitin voimajoogaa, mutta se oli liikaa suorittamista.

Vatsikään ostin Joogaa lapsille-kirjankin, joka meillä oli joskus ollut kirjastosta lainassa. Ajattelin, että nyt saadaan lisää ideoita yhteisiin joogahetkiin. Mutta aika vähän tuota muuten tosi hyvää kirjaa on tullut selailtua.

Missä syy? Siinä, että minä kammoan ohjelmallisuutta ja valmiiksi asetettuja kaavoja lasten liikunnassa. Meillä on jumpattu lasten ehdoilla. Äiti on se, joka on saanut taipua mitä ihmeellisimpiin asentoihin eläintarha- tai keijujumpassa. Olen ajatellut pienessä päässäni, että luovuus ja oman kehon kuuntelu ovat tärkeämpiä tavoitteita kuin oikeaoppinen venyttely. Ohjattu jumppa on toki lapsille tuttu harrastuksista, tarhasta ja koulusta.

Viime viikolla kuuntelin luennon tanssi- ja liiketerapiasta ja pääsin itsekin sitä kokeilemaan. Siellä se ajatus kirkastui: jooga tekee hyvää juuri siksi, että se on pieni juuri itselle omistettu hetki. Siinä ei ole tärkeintä hengittäminen oikeaoppisesti tai jänteiden venyminen. Minä tarvitsen aamujoogaani siihen, että muistan oman terveyteni ja fyysisen tilani merkityksen. Oma kehoni on minun, ja siitä huolehtiminen on minun juttuni. Saman haluan opettaa lapsillenikin: omassa kehossa tuntuu hyvältä asua. Omaan tahtiin kokeilemalla huomaa, mihin kaikkeen jalat ja kädet venyvät ja mitä niillä voi tehdä. Samalla laskeutuu mieleen rauha kuin varkain: olen kotona omassa kropassani.

Lapsemme ovat opettaneet itse keksimiään ja yhdessä kokeilemiamme joogaliikkeitä myös mummulle. Jooga on heille lähinnä sana, joka merkitsee hauskaa yhdessä jumppaamista  ja älyttömän näköisten liikkeiden kokeilemista.

Eli joogaa omalla tyylillä!

Laura

Vuosi on vaihtunut, mutta sama naama tuijottaa edelleen peilistä. Nuorempien ihmisten keskuudessa parveileminen kampuksella on saanut minut kysymään itseltäni, pitäisikö vihdoinkin nyt jo reilusti kolmenkympin ylittäneenä opetella meikkaamaan.

Miksi?

No, myönnän, että estetiikalla on arvonsa. Valehtelisin, ellen ilahtuisi nähdessäni kauniita ja huoliteltuja ihmisiä. Olisi hauskaa näyttää tyylikäältä ja Aikuiselta Naiselta itsekin.

Miksi ei?

Kun tähän asti on selvitty ilman kosteusvoiteita, kuorintavoiteita, päivävoiteita, meikin pohjustusvoiteita, puutereita, kajalia, huulipunaa, luomiväriä jne., tuntuisi suorastaan rikokselta omaa identiteettiä kohtaan alkaa esittää jotain muuta kuin mitä olen.

Ja mikä minä olen?

Wash and go -tyyppi, jonka kirppisvaatepartta, hapsottavia hiuksia ja rehottavia kulmakarvoja toiset voivat katsoa säälien, mutta joka säästää oikein mielellään aamuisen meikkaustuokion pieneen joogahetkeen. Arjen tuhatjasatalasissa-vauhtiin sopeutunut äityli, joka pitäisi saavutuksena jo sitä, jos ehtisi käyttää hammaslankaa. Ekoilija, joka pelkää kaikkia kemiallisia yhdisteitä, joita kosmetiikasta voi imeytyä ihoon. Laiskuri, joka ei viitsi opetella uutta tyyliä. Saituri, joka ei aio laittaa vähiä senttisiään tuotteisiin, jotka unohtuvat kylpyhuoneen kaappiin (siellä on jo odottanut yksi kuorintavoide 3 vuotta ja ainoat huulipunani näyttävät lapset tuhonneen). Lukutoukka, joka haluaa vaikuttaa elämää kokeneelta ja ahavoituneelta näyttääkseen uskottavammalta psykologilta. Kuntoilija, joka käy suihkussa vähintään kerran päivässä, joten miksi liuottaa pois vaivalla laadittu meikki?

Niin, ja kokemuksen syvällä rintaäänellä meikittömyys ei ole tuhonnut elämääni. Päin vastoin: 32 vuoden ajan olen pessyt kasvoni pelkällä kraanavedellä, enkä mielestäni ole pahemmin rupsahtanut. Mieskin on löytynyt ihan ilman pynttäytymistä ja kaveripiirissä olen oikein mielelläni se, jota katsellessaan  tyylitajuisemmat voivat huokaista helpotuksesta. Juhlissa olen armahtanut kanssaihmisiä sipaisemalla vähän ripsiväriä kokonaisuuteen, mutta arvattavasti minun ulkonäölläni ei ole koskaan ollut vaikutusta tunnelmaan.

On minullakin turhamainen puoleni, ja se on kohtuullinen painonhallinta. Kun kroppa voi hyvin, niin muu tulee itsestään.

Haaveilen kyllä tekeväni pian jokavuotisen visiittini kampaajalle. Ehkä otan raitojakin, mutta tuskin enää kokoväriä. Ihan liikaa on tullut luettua syöpäuutisia, ja toisaalta tuoreessa muistissa on eksyminen värjäyskaruselliin, jossa juurikasvu ehti aina uuden parturikäynnin edelle. Elämän voi tehdä yksinkertaiseksi, eikä sen silti tarvitse olla  tylsää.

Voisin tietysti viedä yksinkertaistamisen vielä pidemmälle. Käykääpä katsomassa blogia, jossa kerrotaan elämästä ilman shampoota!

http://nopoo.vuodatus.net/

Laura