Tänä aamuna pakottauduin lukemaan Haitin maanjäristyksen uhreista, vaikka yleensä suojelen itseäni ja hyppään katastrofiuutisten yli. Ruisleipä tarttui kurkkuun ja tee maistui kyyneliltä.
Syy asenteen muutokseeni oli kuluneella viikolla kuuntelemani Salli Saaren kriisityötä ja traumoja käsittelevä intensiivinen luentokokonaisuus. Vaikka luennoilla käytiin läpi rankkoja tosielämän esimerkkejä, me kuuntelijat pystyimme yllättävän hyvin pitämään omat reaktiomme kurissa, kuten auttamistyötä tekevän kuuluukin. Silti Saari muistutti myös herkkyyden säilyttämisen välttämättömyydestä. Järkytyksen kokenut ihminen ei saa tarvitsemaansa lohtua ja tukea kyynistyneeltä työntekijältä. Kyynistyminen on todellinen vaara, sillä se on psyyken luontainen mekanismi suojata itseään valtavalta ahdistukselta ja toivottomuuden tunteilta kohdatessaan jatkuvasti kanssaihmisten hätää.
Samalle viikolle osui iso tentti, johon ajanpuutteen vuoksi oli lopulta pakko lukea öisin. Kehityspsykologian opiskelu yhtä aikaa traumaattisten tapahtumien kurssin kanssa oli vavahduttava kokemus.
Aliarvioimme jatkuvasti lasten kykyä havainnoida tapahtumia, tehdä niistä tulkintojaan ja painaa niitä muistiinsa, ehkä enimmäkseen tiedostamattomasti, mutta kuitenkin. Mikäli tätä nyt lukee joku, joka miettii, mitä omalle lapselle voi kertoa järkyttävästä asiasta, niin ainakin Salli Saari neuvoo: kerro kaikki, mitä lapsi haluaa tietää ja mahdollisimman pian! Tiedon pimittäminen loukkaa lasta ja estää häntä muodostamasta tapahtuneesta jonhonmukaista kuvaa, joka auttaisi häntä käsittelemään asiaa ja vähitellen pääsemään elämässä eteenpäin.
Eilen rynnätessäni puolijuoksua junalle luentojen ja tentin jälkeen jalat olivat pettää alta. Tajusin, että en ollut kerennyt pariin päivään syödä lämmintä ateriaa, univelkaa oli viikolta kertynyt lähemmäs kymmenen tuntia ja että kolmen päivän traumaluennot vaikuttivat minuun syvemmin, kuin olin ymmärtänyt. Junassa pidättelin itkua ja ahdistus jatkui yöhän asti. Podin huonoa omaatuntoa siitä, että lapseni saivat kotiin lopenuupuneen, kärttyisen äidin. Miksi pienen siistin kolon raivaaminen viikon varrella kertyneen kaaokseen oli minulle tärkeämpää kuin ottaa lapset syliin ja käydä rauhassa läpi koulu- ja tarhapäivän kuulumiset?
Jossain vaiheessa yötä tajusin, että suuret suunnitelmani opiskella tämä kevätlukukausi koneen lailla 8-14-tuntisia päiviä ja mennä kesällä töihin oli järjetön. Jos ihminen ei pidä hyvää huolta itsestään, hänellä ei pidemmän päälle ole mitään annettavaa läheisilleen, eikä varsinkaan ventovieraille. Tiputin pois unelmistani palkkatulot, jotka olisivat tehneet leivästämme leveämmän. Vuosi pari fyysistä ja henkistä poissaoloa perheeltä kuulosti minusta ja miehestäni kohtuulliselta (ja muka välttämättömältä) päästäkseni nopeasti työelämään ja tienaamaan. Hinta on tosiasiassa valtavan suuri. Jos elämässämme ei satu mitään yllättävää, lapsemme muistavat aikuisina, lapsuus oli ok, vaikkakaan vanhemmilla ei ollut heille tarpeeksi aikaa, että meillä syötiin joka toinen päivä mikropitsaa päivälliseksi ja että äiti siivosi viikonloput kuin pyörremyrsky.
Mutta kun elämässä ei koskaan tiedä. Mitä huonommin pidämme huolta voimavaroistamme, sitä vaikeampaa meidän on selviytyä sitten, kun vastaan tulee todella kipeitä asioita.
Haitissa maanjäristyksen uhreilla ei ollut lainkaan muita voimavaroja kuin toisensa, usein ei sitäkään. Katastrofin suuruus johtui osittain juuri aivan riittämättömästä elämisen tasosta pitkän poliittisen kehityksen seurauksena. Vaikka pystyn eläytymään tuskin tuhannesosaan siitä hädästä, turtumuksesta ja näköalattomuudesta mitä maanjäristyksestä hengissä selvinneet nyt kokevat, minulla ei ole oikeutta hypätä uutisen yli ja siirtyä tutkimaan mainoksia. Tajusin, miten minun on välttämätöntä silloin tällöin altistua tällaisten uutisten aiheuttamille tuntemuksille, koska juuri se saa minut haluamaan tehdä asialle jotakin.
Pitkästä aikaa päätin uskoa siihen, että lahjoituksina annetut rahat oikeasti menevät perille eivätkä ainoastaan ylläpidä korruptoitunutta poliittista järjestelmää ja kävin SPR:n sivuilla.
Samalla tiedostan nyt, että minulla EI äitinä, vaimona, tyttärenä, siskona, ystävänä ja tulevana psykologina OLE OIKEUTTA laiminlyödä omaa henkistä ja fyysistä hyvinvointiani. Päätin juhlallisesti jo vuoden alussa pitää joka ainoa päivä huolta säännöllisistä terveellisistä aterioista, vähintään 7 tunnin yöunista, liikunnasta ja estetiikan sisällyttämisestä arkeen mielenvirkistykseksi. Jo kolmen viikon kuluttua huomaan epäonnistuneeni surkeasti.
Miten tämä liittyy ekologiseen elämäntapaan? Luonto ei kiitä pakastetun ja ylipakatun valmisruuan kuluttajaa, ruokajätekin on jouduttu heittämään sekaroskiin kun täpötäysi kompostorimme jäätyi kokonaan eikä meillä ole ollut energiaa tehdä asialle jotakin. Pienetkin matkat on tällä viikolla kuljettu autolla. Takassa on pakkasilla poltettu roskia enemmän kuin hengitysilmalle ja hormille olisi hyväksi, koska paperia ja pahvia ole jaksettu kärrätä keräykseen uusiokäyttöön. Käy hirveän helposti niin, että arjessa oikaisee kaikesta, jotta se rullaisi edes jotenkin.
Tänään on kaunis päivä. Ei ole keneltäkään pois, jos nautimme siitä. Pitäkää hyvää huolta itsestänne, jotta riittäisi niitä ihmisiä, joilla on mahdollisuus auttaa!
En malta olla laittamatta tähän paria ajankohtaista linkkiä:
Lahjoita aikaasi kerääjänä tai tee nettilahjoitus SPR:n kautta:
http://www.redcross.fi/ajankohtaista/uutiset/fi_FI/haiti_kerays_vauhdissa/
tai auta Haitin lapsia World Visionin kautta:
http://www.katastrofi.fi/lahjoita/?ad=hg&gclid=CODSzaSyup8CFQk13godu3gG0g
Laura
