Olipa tosiaan kivaa luettavaa, vaikken enää pitkään harrastaneena eko-oppaita mihinkään tarvitsekaan. Davis oli kuluttajatuoteteollisuuden unelma-asiakas, ennen kuin hän tuli kriisin kautta järkiinsä, alkoi viettää aikaa luonnossa, laskea työlleen todellisen tuntihinnan ja miettiä, mitä elämässä todella halusi tehdä. Ja loppujen lopuksi hän päätyi sairaanhoitajan työstään viettämään luonnonläheistä ja suhteellisen omavaraista elämää maalle sukunsa perintömökkiin.

Ah, saiturina on ihanaa lukea, kuinka joku on tullut järkiinsä rahankäytössään ja oppinut melkein kaikki samat temput, jotka itsekin osaan. Vielä ihanampia olivat luontokuvaukset ja kuvaus kertojan vapautumisesta entisestä elämästään. Kuinka joku ajatteleekin niin samalla tavalla maalaismaisemissaan kulkiessaan ja luontoa tarkkaillessaan, kuin minä itsekin. Kun sukulaissieluihin joskus törmää, ei tunne enää itseään niin yksinäiseksi omien valintojensa kanssa.

Minä olen todennut tähän mennessä parhaaksi vaihtoehdoksi puolivälin villin ja vapaan elämän ja tasaisen työssäkäynnin välillä, sillä teen töitä osa-aikaisesti ja kesällä otan palkatonta vapaata loman päälle. Talvella voimme olla kaupungissa kaukolämmityksen suojissa, kesällä vapaana mökillä. Tänä kesänä jo aloin murehtia, mitä mökkielämälle sitten käy, kun Taito aloittaa koulun ja kaupunkiin on palattava jo elokuun puolivälissä…

-Piia

Opettajat olivat ottaneet lasten pyöräilyyn mielestäni hienon asenteen. Niidenkin lasten, jotka eivät saaneet vanhemmiltaan lupaa koulumatkan ajamiseen, piti viime viikolla viedä pyörä ja kypärä kouluun. Kotiin saapuessaan lapsella oli vanhemmille noottia. Hänen pyörästään puuttuivat etu- ja takaheijastin, ja kypärän nyörit olivat liian löysällä.

Nolo kiitellä opettajaa, tällaisiakaan asioita me vanhemmat emme ehdi arjessa ajatella. Koska pyörässä vilkkui jo niin monta heijastinta, ei tullut edes mieleen katsastaa sitä ihan joka puolelta. Heijastinostoksille pääsemme tänään. Tytär itse on jankuttanut asiasta jo monta päivää. Viesti menee perille, kun ope sen sanoo!

Varmimmaksi vakuudeksi ope laittoi kotiin vielä pyöräntarkistuslistan, johon epäkohdat oli ruksattu, ja alle vaaditaan huoltajan allekirjoitus. En tiedä, mistä lista on otettu, mutta kirjaanpa sen tähän teille muillekin, jotka pyörää käytätte syyspimeillä:

- lokasuojat

- takaheijastin

- etuheijastin

- soittokello

- sivuheijastimet

- polkimet

- poljinheijastimet

- renkaat

- kypärän säädöt

Tuohon listaan voisi vielä lisätä jarrut ja satulan. Keskimmäisen lapsemme pyörässä satula oli nostamisen jälkeen  jäänyt löysästi keikkumaan ja pyörimään, ja sekin on turvallisuusriski, kun ajaminen on vielä harjoittelua. Toinen perusmoka on laittaa satula liian korkealle ajatellen, että lapsihan kasvaa kesän aikana ja jalat suorina on helpompi polkea. On vaan sitten vaikeampi pysähtyä pyörällä niin, että se pysyy pystyssä, jos vain varpaat yltävät maahan.

Turvallisia ajokelejä!

Laura

Viime vuonna esitin peltoni vuokraajalle toivomuksen, että peltomaan huonon kunnon takia hän lannoittaisi peltoja oikealla lannalla. Saataisiin maahan lisää humusta ja eloa. Toiveeni toteutui, ja valtavan lantakuorman vyöryttyä pellolle ilmestyivät myös kärpäset. Niitä riitti enemmän kuin koskaan ennen, eikä loppua näkynyt mökiltä lähtiessämme.

Ihmettelin jo, missä kärpästen luonnolliset viholliset viipyvät, kun ruokapöytä niille on katettu. Muutaman päivän viiveellä ilmestyikin pellolle parvi västäräkkejä ja poikasiaan lentämään opettavia pääskysiä. Niiden vaikutuksesta kärpäsparvi hiukan harveni, mutta lätkimistä riitti silti.

Myöhemmin kesällä huomasin pellolla lentävän haukan, mutta näin sen niin pikaisesti, etten pystynyt tunnistamaan lajia. Olikohan se viime kesän hiirihaukka vai joku uusi tuttavuus? Omenapuun alta löytyi kasa höyheniä ja sulkia, jotka kertoivat siitä, että ravintoketju toimii huipulle asti.

Niin paljon eläimiä lantakasa elätti, lisäksi vielä peltomaan ötököitä ja lantakuoriaisia. Mieleeni tuli, että jos kaikki maatalousjätteet olisi valjastettu biokaasun tuotantoon (kuten suunnitellaan päästöjen vähentämiseksi), se olisi tästäkin monimuotoisuudesta pois. Lannan hiilisisältö menisikin polttoaineeksi eikä kärpästen rakennusaineeksi. Mutta kun ei ole kestävää jatkaa fossiilistenkaan polttoaineiden käyttöä.

Aina vain törmään samaan: parasta luonnonsuojelua olisi vähentää ja vähentää ja vähentää kulutusta, tässä tapauksessa polttoaineen kysyntää. Sitten vasta joskus olisi mahdollista myös törsätä, kun sukupolvet olisivat pienentyneet ja kuluttajiakin olisi vähemmän.

-Piia

Ps. Oli muuten mielenkiintoista huomata, että kaksivuotiaalle ei vielä oikein aukene, mitä kuollut tarkoittaa. Monet kerrat mäjäytin kärpästä lätkällä ja selitin sitten kärpäsenraatoa osoittaen, että se on kuollut kärpänen. Ja monesti Taito osoitti lentävää kärpästä ja sanoi, että “siellä lentää tuollut tärpänen”.

Kaikilla tytöillämme on pitkät hiukset, ja usein hiusten latvat päätyvät suuhun, jossa sattuu olemaan purkkaa. Onneksi harvoin on pahemmin käynyt, mutta jonkun kerran tilanne on näyttänyt hiusten kannata tukalalta

Perheen koululainen muisti onneksi itse eilen konstin, jonka olimme joskus lukeneet netistä vastaavassa tilanteessa:

ruokaöljyä ja hunajaa kulhoon ja takkumönttiä liotellaan ja selvitellään siinä.

Äidin apua ei tarvittu, sotku selvisi öljyseoksen ja  kamman avulla. Tietenkin hiukset pitää tuon “hoitoainekäsittelyn” jälkeen pestä hyvin shampoolla, ja jouduin myös pesemään suihkun lattian pesuaineella öljyroiskeista.

Mutta saksia ei siis välttämättä kaivata

Laura

Aikaisemmin en ole käynyt vaeltamassa näin lähellä kotinurkkia. Paikka kiinnosti siksikin, että Hiidenmaan alueella on myös ukkini lapsuudenkoti. Äiti vain ei enää muistanut, missä talo täsmälleen on, joten lisäohjelmana oli etsiä sitä.

Kaikki kolme Taiton isovanhempaa järjestettiin häntä hoitamaan mökille. Me taas Tompan kanssa kunnostimme ladossa pölyyntyneet pyörät, pakkasimme rinkat ja poljimme viitisentoista kilometriä vaellusreitistön alkuun. Matkan varrelta löysimme sadon määrästä notkuvan vatukon, sen jälkeen oli hyvä taas jatkaa.

Aloituspisteessä kiva yllätys oli hieno pärekattoinen kota, jota ei ollut merkitty karttaan. Sen sisältä selvisi, että polut ja rakennukset oli luotu paikallisin voimin ja niitä ylläpiti kyläläisten perustama yhdistys. Jätimme rinkat telttaan alkupisteeseen, mussutimme massut täyteen mustikoita ja kiersimme poluilla rennosti ilman suuria kantamuksia.

Hiidenmaan poluilla oli komeita kallioita, vesiä, talousmetsiä ja ihastukseksemme myös hyvää vauhtia luonnontilaa kohti kehittyvää metsää lahopuineen ja hämyisine tunnelmineen. Sitten polun pää alkoi näyttää liiankin valoisalta, ja siellähän se oli, avohakkuuaukio. Tunnelma lässähti joksikin aikaa. Hakkuiden tekijä sentään oli katkaissut polun merkkipuut merkin yläpuolelta, jotta reittiä saattoi vielä kompastella eteenpäin. Myöhemmin lohdutimme itseämme vielä syömällä lakkoja polun halkomalta suolta, mutta tehometsätalouden ulottuminen reitin varrelle otti päähän.

Seuraavana päivänä tapasimme kodan rakentajan, joka tiesi paljon paikallisista asioista ja tunsi sukuni vaiheetkin melkein paremmin kuin minä itse. Hän kertoi myös, että näkemämme hakkuuaukea oli alueen ainoa yhtiömaa-alue, eikä sen omistaja Finsilva ollut rajoittanut hakkuusuunnitelmiaan pyynnöistä huolimatta. Sen omistajaa Metsäliittoa ei siis oma maine kiinnosta. Stora Enso ja UPM ovat olleet myöntyväisempiä maidensa suojeluun, kun alueilla on ollut luontoarvoja. UPM on jopa perustanut mailleen Repoveden kansallispuiston. Toivottavasti ne loput retkeilyalueen metsät saavat pysyä metsän näköisinä. Ensi vuonna ehkä pääsemme ottamaan selvää vaellusreitistöstä kokonaisvaltaisemminkin.

Muistan, että aikoinaan reilausmatkan alussa oli aina sellainen tunne, että mitä me täällä oikein teemme. Hälvenihän se siinä matkan jatkuessa, ja oli kiva nähdä, kuinka muualla eletään. Mutta näin aikuisiällä turismi ei enää ole se oma juttu. Lähilomailu sen sijaan tuntuu mielekkäältä, omiin nurkkiin tutustumisesta tuli hakkuuaukeaa lukuunottamatta hyvä mieli. Oli myös hienoa nähdä, kuinka kyläläiset ovat olleet aktiivisia ja oma-aloitteisesti edistäneet luontomatkailua maillaan.

-Piia

Miesten paitojen napeissa on se hyvä puoli, että samaa sarjaa löytyy kymmenenkin kappaletta, ja napit ovat usein sen verran pliisun värisiä, että ne sopivat lasten ja naistenkin vaatteisiin. Säilytän niitä vanhoissa pilleripurkeissa. Leikkasin aikoinani napit noin vain lankoineen päivineen, mikä on ollut riittävän hyvä ratkaisu. Silloin kun olen saanut aikaiseksi etsiä napin kadonneen tilalle, olen kyllä malttanut nyhtää langanjämät pois.

Aina nappia ei ole löytynyt omasta varastosta, ja ostonapit ovat yllättävän kalliita. Viime vuonna anoppi kannusti ostamaan miehelle uuden villakangastakin, kun entisestä puuttui kolme nappia ja jäljelle jääneet roikkuivat ikävännäköisesti. Uusi sarja nappeja tuli maksamaan yli kympin. Mutta mieluummin se kuin uuden takin hinta. Ei siis ikinä kannata heittää rahanarvoista tavaraa roskiin! Moni väittää, ettei koskaan ompele nappeja, mutta entäs kun nappi katoaakin lempivaatteesta? 5 minuutin vaiva, ja vahinko on korjattu.

Tänään tytöt tekivät majan vaatekaappimme ja romauttivat lattialle puolet vaatevarastostamme. Vaatteita takaisin järjestellessäni tympäännyin lopullisesti siihen, että miehelläni on niiden neljän suosikkipaidan lisäksi 13 (!!)  tunnearvokauluspaitaa, joita hän on viimeksi käyttänyt 20 kiloa ja 12 vuotta sitten tai joita hän on saanut vuosien varrella lahjaksi naispuolisilta sukulaisiltaan.  Osa paidoista oli jo pinttyneitä, ja yksi, se rakkain, puhkikulunut. Kaksi halpislaatuista paitaa olin nuorena harjoittelevana emäntänä pessyt ilmeisesti liian kuumassa, sillä  ne roikkuivat hengarissa muodottomina ja haalistuneina.

Suurimman osan laitoin kiltisti takaisin kaappiin, mutta kolme hirveintä luomusta saivat luovuttaa nappinsa kierrätykseen ja päätyä itse kaatopaikalle. Nyt käyttöä odottaa sarja beigejä, vaaleanvihreitä ja hennon liiloja nappeja. Kyllä viimeistään lapset niistä jotakin vuosien mittaan keksivät

Laura

Sitä olen toistellut tarkastellessani kaappejamme ja kerätessäni voimia ullakkojen suursiivoukseen. Olemme muuttamassa puolen vuoden päästä väliaikaisesti toiselle paikkakunnalle, ja vuoden päästä saatamme olla myymässä rintamamiestaloamme täällä. Nyt hyvän sään aikan olisi kiva saada varastotilat ojennukseen ja ylimääräinen kama kiertoon.

Välillä, kun leikin kunnon ihmistä ja saan siivouspuuskan, löydän laatikkojen periltä kaikenlaista yllättävää, mitä en muistanut omistavanikaan. Tuleekin ostettua uutta ihan vain sen takia, etten muista vanhaa vastinetta tavaralle olevan olemassakaan (tai sitten ei löydä sitä).

Onnittelen itseäni siitä, että kuitenkin olen rojunkeräämisessä paljon maltillisempi kuin omat vanhempani. Se kylläkin tarkoittaa, että useinkin on pula tavarasta, jota en ole koskaan tullut hankkineeksi, kun “sitä tarvitsisi kuitenkin vain 3 kertaa elämässä”.

Parhaillaan mies on lasten kanssa peräkärryostoksilla. Nimittäin peräkärryä olisimme tarvinneet hyvinkin usein, ja moni asia, kuten varastontyhjennys, on jäänyt sen takia. Toki olemme kärryä lainanneetkin tutuilta. Mutta totuus on, ettei sitä viitsi montaa kertaa kesässä tuttaviaan vaivata (sukulaisia ehkä herkemmin, mutta he asuvat tuntien matkan päässä), varsinkin kun kärryä tarvitaan yleensä silloin, kun tutut tarvitsisivat kärryjään itsekin. Paraikaa odottavat orapihlaja-aidan leikkausjätteet puutarhajäteasemalle viemistä. Ja kuuden omenapuumme sato näyttää olevan niin tautista, että taitaapa lähteä omppukuormakin samaan osoitteeseen.

Laura

Emme syö lihaa ollenkaan, joten hyvien proteiinien saamiseksi ruokapöydässä on kalaa melkein joka päivä, lajeja vaihdellen. Monissa kalalajeissa on rasvahappoja, jotka ovat välttämättömiä aivojen toiminnalle. Saa niitä kasvisruuastakin, mutta harvanpa ruokavalioon vaikkapa pellavaöljy kuuluu.

Pidämme kiinni ruoka- ja unirytmeistä aika tarkkaan, jotta ainakaan väsymys tai heittelevä verensokeri eivät lietsoisi kiukkukohtauksia. Satunnaista iltakiukkua rauhoittaa usein jo lohduttelu, että “olet varmaan hirmuisen väsynyt”.

Sokeria vältämme ruokavaliossa samasta syystä kuin edellä. Vaikka eräs sairaanhoitaja väittikin, että sokerin villiinnyttävä vaikutus olisi ihan tieteellisesti kiistetty, arkikokemus kertoo muuta. Siksi tarjoamme ruokajuomaksi vettä, maitoa tai piimää, välipalaksi maustamatonta jukurttia marjojen ja vähäsokerisen myslin kanssa. Pullan sijasta suosimme täysjyväviljaa. Hyvä syy välttää sokeria on myös sokerin kasvattama syöpäriski, hammas- ynnä muiden haittojen ohella.

Televisiota ei ole, eikä Areenastakaan katsota vielä lastenohjelmia. Niiden sijaan luemme valtaisat määrät lastenkirjoja, sillä Taito kiikuttaisi niitä luettavaksi ihan loputtomasti. Vähän vanhemmista lapsista liian hurjien lastenohjelmien vaikutuksen näkee *niin* selvästi. Jossain vaiheessa töllöönkin lienee tutustuttava, mutta ei vielä.

Kun Taito alkoi puhua pitkiä lauseita, tajusin, että kieltämis- ja kehottamistyylimme taitaa olla aika sovitteleva. Hän sanoo, että “jos Taito sen lelun voisi saada” tai “jos vaikka äidin syliin”. Kiellämme tietysti, kun tarvetta on, mutta vältämme vastakkainasettelun lietsomista. Olen myös sitä mieltä, että kaksivuotiaan harmi on ihan oikeutettua, jos ei saa vaikkapa herkkuja silloin kun on nälkä. Silloin lohdutetaan, mutta selitetään samalla, että ensin pääruoka, sitten jälkiruoka. Nykyään tämä perustelu menee läpi jo kerralla tai muutamalla, eikä aiheuta kiukkua.

Perusturvallisuus lienee myös hyvin hanskassa, sillä vauvaa kuljetettiin kantoliinassa puolivuotiaaksi asti, imetettiin vuoden ikäiseksi ja perhepedissä nukumme vieläkin. Tuttia ei sen sijaan otettu koskaan käyttöön, kun aitojakin vaihtoehtoja oli tarjolla.

Rauhallisuus ei tarkoita sitä, että taapero tottelisi aina annettuja ohjeita. Hän pyrkii päämääriinsä aikamoisella sinnikkyydellä kielloista välittämättä. Maustehyllystä hän hakee maustepurkkeja tutkittavaksi ja lattialle kaadettavaksi, kun silmä välttää. Kämppis taas on hermorauniona, kun eteisen peiliin ilmestyy aina käden jäljet samaan paikkaan.

Huutaminen on ihan turhaa, kun se ei saa ainakaan tätä lasta noudattamaan kieltoja sen paremmin. Yhtä hyvin voi sitten ohjata rauhallisella äänellä. Lapsi myös omaksuu koko ajan toimintatapoja ympäristöstään, enkä minäkään halua, että minulle huudetaan. Yritän aina ajatella, millaisia käytöstapoja toivoisin, kun hän aikanaan on joutunut omaishoitajaksi ja minä sitten dementoituneena teen milloin mitäkin ei niin sisäsiistiä.

-Piia

Opi kiireesti kaikki
minkä lapsi sinulle opettaa
kohta hänkin on avuton aikuinen.

Salmenniemi keskittyy Suomen Kuvalehden haastattelun mukaan ajatteluun niin täysipainoisesti, että välttää tekemästä juuri muuta. Tämä runonpätkä jäi mietityttämään myös minua. Olen monesti ihaillut lapsissa välittömyyttä toisiin ihmisiin suhtautumisessa. Taapero ei kyräile varautuneesti muita kyläpaikassa tai ulkona, vaan menee suoraan tervehtimään ja juttelemaan. Siitä kyvystä kun saisi jotain takaisin, niin kanssakäyminen toisten ihmisten kanssa helpottaisi kummasti.

Aikuisiän ystävyyssuhteissa on rasittavaa se, että uusien ystävyyssuhteiden solmiminen on vaikeaa, ja ystävyyssuhteita joutuu erikseen pitämään yllä. Helsingissä mikään ei ole lähellä, ja kaveritkin ovat hajallaan siellä täällä. Ihmisten tapaaminen ilman ennakkoon sopimista ei onnistu, vaan pitää sopia aika ja hurauttaa sitten bussilla kymmenen kilometriä jonnekin suuntaan. Sitten niiden kanssa pitää vielä keksiä jotain puhuttavaa. Toisaalta olen niin tottunut päättämään omasta ajankäytöstäni, että vaatisi totuttelua, jos kotiin ilmestyisi vieraita ennalta sopimatta.

Monesti tulee mieleen, että mitähän sille ja sille tutulle kuuluu, olisipa kiva mennä vaikka kahville. Mutta soittamisesta ei tule mitään. Jahkaan ja jahkaan, viikon päästä ehkä lopulta saan kännykän käteeni. Useimmiten käy niin, että unohdan lopulta koko jutun. Ja minä olen perheessä se, joka hoitaa sosiaalisten suhteiden ylläpidon, sillä Tomppa tekee niiden eteen vielä vähemmän. Tämä viikko olikin siksi erikoinen ja mukava poikkeus: neljä vierailua ja kahdet kuulumiset tekstiviestillä. Nyt onkin hyvä lähteä taas takaisin mökille omaan rauhaan.

Toisaalta onhan ymmärrettävää, että tiheän asutuksen keskellä sosiaalisuus kärsii. Jos jokaiseen vastaantulijaan pitäisi reagoida, kävisi kuormitus mahdottomaksi. Yritän silti pitää kiinni siitä, että tervehdin aina naapureita ja toisinaan voin vaihtaa jonkun sanan ihmisten kanssa kassajonossakin.

Mummossani ihailin aina sitä, kuinka helposti hän pystyi juttelemaan ihmisten kanssa. Puheluitakaan hän ei jahkannut etukäteen. Omia sisaruksia tosin riitti niin paljon, ettei hänen tarvinnut muita ystävyyssuhteita ylläpitääkään. Tuntemattomien kanssa keskustellessa hän usein kysyi, mitä nämä tekevät työkseen. Yleensä ihmiset puhuivat niin mielellään itsestään, ettei muita puheenaiheita sitten enää tarvinnut miettikään.

-Piia

Leivonnassa melkein minkä tahansa maitotuotteen voi korvata melkein millä tahansa maitotuotteella. Nämä keinot ovat kaikki itse kokeiltuja ja hyviksi todettuja:

- Mummon marjapiirakan kermaviilin olen onnistuneesti korvannut rahkalla, maustamattomalla tai vaniljajogurtilla sekä maustamattomalla viilillä. Raikasta tulee!

- Piimäpohjaisessa piiraassa, kakussa tai muffineissa piimän voi korvata maidolla+lusikallisella sitruunamehua, jogurtilla tai kermalla.

- Marjarahkassa olen useinkin käyttänyt vispikerman tai vaniljakastikkeen sijaan jogurttia. Rahkan itsensä taas voi korvata kermaviilillä.

- Jos mitään leivontaan tarvittavista maitotuotteista ei ole riittävästi, tarvittavan määrän voi tehdä sekoittamalla keskenään montaa eri valmistetta. Ja maitoahan voi aina jatkaa vedellä.

- Raejuuston jämät voi aivan hyvin heittää makean piiraankin pohjataikinaan, puhumattakaan suolaisesta.

- Marjarahkan lopusta saa näppärästi jäädykettä tai jäätelötikkuja pakastamalla sen muoteissa. Marjasopan lopun voi myös pakastaa mehujäänä.

Ja kun tähteiden hyödyntämisestä tuli puhe, niin keitetyt perunathan on myös helppo leipaista muhennettuina tuliaispiirakan pohjaan.

Lähdemme tänään muutaman päivän mummolakierrokselle, joten vuorossa on omankin jääkaapin tarkastelu sillä silmällä. Aikeena on tehdä jämistä mansikka-raparperipiiras, jota nautimme mummolassa ennen kesäteatterinäytöstä.

Laura