Minulla pitäisi olla asiaan toinenkin näkökanta, sillä teen gradua oppimispeleistä, joita kehitellään Jyväskylän yliopistossa oppimisvaikeuksisten lasten tueksi. Keskityn lukivaikeuksien harjaannuttamispeleihin, mutta matemaattisiin vaikeuksiinkin on omia pelejä. Näillä peleillä on kaupallisiin peleihin verrattuna se ero, että ne  on todella kehitetty uusinta tutkimustietoa soveltaen ja niitä myös kehitetään jatkuvasti niin tutkimustiedon kuin käyttäjäpalautteen pohjalta. Tietokonepelin avulla ajatellaan varsinkin luokkatovereistaan jälkeen jäävien poikien innostuvan kirjainten tai numeroiden maailmasta.

Kävin syksyllä erään amerikkalaisen oppimisproffan kurssin, ja hän kertoi luonnontiedepeleistä, joita he tekevät yläasteikäisille. Pelit vaikuttivat tosi kiehtovilta. Uusimmassa versiossa  joukko nuoria haaksirikkoontuu lentokoneella salaperäiselle saarelle, jossa tutkitaan betonibunkkereissa harvinaisia sairauksia ja lasten täytyy auttaa tutkimusryhmää kemian ja biologian tietämyksensä perusteella. Tutkijat olivat vain yllättyneet siitä, että vaikka pelit oli aiottu 100-prosenttisen väkivallattomiksi, niin nörttipojat olivat onnistuneet löytämään jonkun porsaanreiän ja hankkimaan saaren vartijoille konekiväärejä jostain toisesta pelistä!

Proffaa, jolla itsellään on 9-vuotias poika, huoletti se, että samaan aikaan kun lasten ja nuorten passivoituminen telkkarin ja koneen äärelle on valtava terveysongelma USA:ssa, tutkijat (mukaan lukien hän itse) kehittelevät menetelmiä, joiden tarkoitus on istuttaa lapset koneen ääreen myös koulussa. Kammottavaa, jos koko opetus tapahtuu pian läppäreiden kautta, vaikka ope olisikin paikalla vahtimassa!

Sama mietityttää itseänikin. Siksi onkin hyvä tietää, että ainakin tutkimiani oppimispelejä on tarkoitus pelata vain muutama minuutti kerrallaan monta kertaa päivässä, sillä silloin oppiminen on kokoa ajan tehokasta ja asioita tulee kerrattua tiheään tahtiin.Ja tietenkin vanhemman, erityisopen tai luokanopen pitäisi olla koko ajan saatavilla neuvomaan ja valvomaan lapsen edistymistä. Tosin peleihin kuuluu yleensä nauhoitettu ihmisääni, joka antaa palautetta ja kannustaa lasta eteenpäin. Virtuaaliäänen on ajateltu jopa olevan parempi kuin oma  ope ainakin syrjäytymiskierteessä olevalle lapselle, sillä se ei arvostele vaan on puolueeton ohjaaja ilman pärstäkerrointa.

Olen käyttänyt pelaamisessa koekaniineina meidän 8- ja 6-vuotiaitamme. Vahinko vain, että he eivät todellakaan suostu lopettamaan pelaamista muutaman minuutin kuluttua. Jos päästän heidät koneen ääreen, niin heidät täytyy väkisin raahata siitä pois, vaikka tehtävänä olisi vain yhdistellä kirjaimia ja kuultuja äänteitä toisiinsa! Jos unohdun vaikka tekemään kotitöitä, niin hups vaan – kaksi tuntia on helposti kulunut näyttöpäätettä tuijottaen!

Psykologisessa mielessä huolettavinta vaikuttaa olevan, että tietokone vie ajan sosiaalisilta suhteilta ja sosiaalisten taitojen harjoittelemiselta. Meillä tosin kukaan ei pelaa yksin, aina on siskot vieressä kommentoimassa ja vuoroaan kärkkymässä. Silti on kammottava skenaario, että kun esikoisemme ensi vuonna ei mene koulun jälkeen iltapäiväkerhoon vaan tulee tyhjään kotiin, kaverina onkin vain tietokone.

Tosin nykyäänkin Harry Potter-kirjat näyttävät olevan hänelle se elämän sisältö, joiden vuoksi kavereiden luo ei malttaisi lähteä. Onneksi sentään paras kaveri on kouluttunut myös Pottereihin,  ja Tylypahkaa voi leikkiä ulkonakin.

Kun heti esikoisen koulun alettua yksi äidinkielentunti viikossa on vietetty kuulemma mikroluokassa, niin tuntuisi oudolta kieltää omilta lapsilta kaikki kanssakäyminen koneiden kanssa.

Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Kun lasten herätessä äiti on jo opiskelemassa tietokoneella ja isän tulua töistä ensimmäisenä aukeaa netti, on kai turha kuvitella lasten pitävän tietsikkaa merkityksettömänä laitteena.

Siksi meillä saa pelata ja käydä netissä. Mutta tietokone on olohuoneessa, kaikkien nähtävillä. Pelipäivä on kerran viikossa. Ja äiti päättää, milloin peli loppuu. Habbo hotelleita sun muita meillä ei harrasteta, mutta ihan hirvittää, kun kaverit jo houkuttelevat esikoista mukaan pelaamaan mitä ihmeellisimpiä juttuja. Olen toivottoman hidas perehtymään mihinkään sellaiseen, enkä taatusti aio käyttää omaa aikaani virtuaalimaailmoihin. Pitää varmaan delegoida tämä osuus kasvatukselta miehelle.

Ja sitten pitää muistaa se netissä roikkumisen energiasyöppöys, josta Piia on kirjoittanut tässä blogissa! Nuo mainitsemani oppimispelit ovat siitä harmillisia, että netin pitää olla silloin koko ajan auki.

Tässä oppimispelien osoite: www.lukimat.fi.

Laura

No, leikkiväthän he. Lopputulos oli sellainen, että Tomppa ja minä istuimme koko vierailun ajan lastenvahteina olohuoneessa yhtäkkisen kaaoksen ja korviahuumaavan metelin keskellä, ja muut aikuiset juttelivat rentoutuneina keittiössä.

Taito yleensä leikkii rauhassa ja keskittyneesti leluillaan. En ollut tajunnut, että kaikki voi muuttua ihan toiseksi vuoden parin päästä. Leikki-ikäisten leikeistä puuttuivat kokonaan niin rakentavat kuin älyllisetkin elementit. Auto kaahaa, krokotiili puree, tavarat sinkoilevat, ja kaikki tapahtuu ihan toisella nopeudella kuin taaperoikäisellä (vaikka hänkin tuntuu ehtivän joka paikkaan).

Ei Taitolla mitään hätää ollut, hän leikki rauhassa leluilla kuten muulloinkin, tutki vieraidensa leluautoja ja ajoi niillä rauhassa ympäriinsä. Hän oli myös ainoa, jonka käsissä jotain meni rikki: nosturiautoa tutkiessaan hän väänsi nosturin pois paikoiltaan, jolloin se irtosi lopullisesti. Taiton duplot taas yllätykseksemme kestivät vieraiden höykytyksen ilman näkyviä vaurioita.

Kahta ikävuotta lähestyvä taapero on aivan ihana, auttaa kaikessa minkä pystyy ja osaa jo kaikenlaista itsekin, kuten syödä omin avuin. Hän ruokkii legoeläimiään, kylvettää vauvanukkeaan ja luetuttaa meillä valtavat kasat kirjoja. Kuinka isoja eroja leikki-ikäisten luonteessa mahtaa olla? Muuttuuko meidän rauhanomainen elämämme kohta väistämättä melskeeksi ja meteliksi?

-Piia

Sähköpostien purkaminen vie silti aivan tuhottomasti aikaa. Olen monella järjestölistalla, enkä osaa luopua yhdestäkään. Järjestötoiminta tapahtuu nykyään paljolti omalla koneella nököttäen ja kirjoittaen. Parissa kolmessa päivässä ehtii kertyä usein toistasataa viestiä, joista on lajiteltava tärkeät ja huomattava ne, joihin pitäisi jotenkin reagoida. Teen ensimmäisen karsintakierroksen jo otsikoiden perusteella. Poistan spämmit ja rajaan aktivismia aihepiirin mukaan: olen esimerkiksi päättänyt, etten puutu ydinvoiman vastustamiseen, koska siellä riittää toimijoita ilman minuakin. Kiireellisempää on päästä hiilivoimaloista eroon, ja sen parissa toimijoita on paljon vähemmän.

Kommuunissa asuessa näen myös piinallisen selvästi, kuinka erilaista lapsettoman ajankäyttö on. Kun huhkimme hiki hatussa ruuan lämmittämisen, vaipanvaihdon, pyykkien ja lapsen peräänkatsomisen parissa, kämppikset loikovat kaikessa rauhassa sängyllään lueskellen ja teetä siemaillen. Kun Taito oli pienempi, ylsin aikamoiseen moniajoon noin tietokonetermillä ilmaistuna: huuhdoin kakkavaippaa käsisuihkulla pytyn päällä, pidin takapuolellani vessan ovea sen verran raollaan, ettei konttaileva vauva saanut ovella leikkiessään sormia jäämään väliin ja yritin samalla pysyä sellaisessa asennossa, ettei vauva pääse myöskään vessaharjaa pureskelemaan eikä leikkimään roskiksella. Ja kakkavaippoja tuli vähintään kolme päivässä…

No, hiukan on tulossa ajankäyttöön parannusta, sillä sain luovutettua erään ryhmän vetovastuun hyviin käsiin, ja yhdestä yhdistyksen hallituspaikasta luopuminen on myös suunnitelmissa. Lähiviikkoina saatamme Tompan kanssa jopa päästä elokuviin, mitä onkin suunniteltu jo muutama kuukausi. Toisen lapsen hankkiminen houkuttaisi myös. Minulle on kuitenkin täysi mysteeri, kuinka kahta lasta voi ehtiä hoitaa, siis niin kuin laadukkaasti.

-Piia

Isäni intoutui muistelemaan kulta-aikaa lapsuuden, kun tiedonjanoinen kuusivuotiaamme ihmetteli mustavalkoisia kuvia. Vaikka olin noita kuvia katsellut kymmeniä kertoja, nyt vasta moni asia alkoi todenteolla ihmetyttää.

Hämmästyin tajutessani,  että 1950-60-lukujen taitteessa kaupunginliepeiden metsiköt olivat todella paljon harvempaa männikköä kuin nykyiset sekametsät.

Entä miten on mahdollista, että vielä isäni ollessa lapsi Kajaanin kaupungin kaduilla lönkytteli hevoskärryjä ja lehmiä pidettiin melkein naapurissa?

Kuvitella, että koko kadulla oli suunnilleen yksi puhelin, ja televisiota piti mennä katsomaan kaupan näyteikkunasta!

Miten isäni sisaruksiksineen uskalsivat tehdä itse lautan ja seikkailla sillä saarissa?

Uskomatonta, että koko se rakennettu ympäristö, jonka lapsen otin itsestäänselvyytenä, oli vielä 10-15 vuotta (!) aikaisemmin sammakkolampia, hiekkarinteitä, suorämeitä ja hiihtolatuja!

Lapset puettiin ihan erilailla kuin nykyään. Pojilla oli pikkutakit, pussihousut henkseleineen ja lätsät päässä. Tytöillä oli kesät talvet polvipituinen mekko.  Tuntuu absurdilta, että nykyään päiväkodin henkilökunta paheksuu, jos vien lapsen hoitoon ilman kauluria.  Taitavat asiat kuitenkin olla nyt paremmin. Vanhempani palelluttivat jäsenensä lapsena niin monesti, etteivät nykyään tunnu kestävän pikkupakkasiakaan ilman kolmia villasukkia.

Miten kummassa kymmenhenkinen perhe mahtui pieneen rintamamiestaloon?

Miten maailma voi muuttua niin paljon yhden sukupolven kasvaessa aikuisuuteen? Minun näkökulmastani vanhempani olisivat voineet olla lapsia 150 vuotta sitten, niin kaukaiselta heidän elämänmenonsa nyt tuntuu.

Oma lapsuuteni ei herätä ollenkaan niin paljon hämmästystä jälkikasvussani. Vain videot, tietokone ja kännykät puuttuivat. Minä mötkötin sohvan nurkassa katsellen piirrettyjä ihan kuin omat lapseni, samat ankeat kerrostalot jököttivät paikoillaan jo silloin, eivätkä lähimetsikötkään ole muuttuneet juuri ollenkaan. Ainoastaan palveluiden määrä on erilainen: Minun lapsuudessani kauppoja, kioskeja ja posteja oli vielä  joka kadunkulmassa.

Mietityttää myös se, miten kaupunkilaispenskat isäni ja appeni  saivat viettää päivät seikkaillen metsissä ja rannoilla, mutta äitini ja anoppini joutuivat  tekemään ahkerasti maatalon töitä 5-vuotiaasta lähtien. Isäni ja appeni oppivat ajattelemaan, että luonto kuuluu kaikille. Äitini ja anoppini opetettiin olemaan ylpeitä siitä, että heidän sukunsa omistaa metsää, ja että ihmisen turva on itse raivatussa maaperässä.

Minä elin kahdenlaisten tarinoiden keskellä: yhtäältä oli ollut sellainen romanttinen aika, jota näytettiin mustavalkoisissa suomifilmeissä ja joissa kymmenpäiset lapsijoukot juoksivat kiljuen ja kepposia tehden kaupungin kaduilla. Toisaalta oli ollut aika, jolloin pikkutytöt nostivat sormet verillä naurista, auttoivat puusavotassa isää, hoitivat hevosia ja luutusivat lattioita.

Omat lapseni eivät koskaan saa samanlaista kosketusta asuinympäristöönsä. On tarkkaa, kenen pihalle saa juosta. Autoja, mopoja ja kovaa pyöräileviä ihmisiä on äidinvaistolle ihan liikaa. Naapurin tyttö on keksinyt oman tapansa tutkia asuinseutuaan: hän kulkee koulumatkat mutkitellen oikein olan takaa. Mutta kännykkä soi, jos matkaan menee liian kauan.

Oma piha, tarhan piha, leikkipuisto, koulun piha. Tarkkaan rajatut alueet ovat niitä, joilla lapseni voivat rakentaa suhdetta ympäristöönsä edes jotenkuten vapaana meidän aikuisten asettamista säännöistä. Seikkailu on lähinnä ohikulkijoiden vakoilemista pensasaidan välistä tai pihapuihin kiipeilemistä. Vapautta on soittaa äidille ja kysyä, saako jäädä naapuriin vielä puoleksi tunniksi. On sentään onni, että on olemassa mummola maalla!

Enemmän kuin rajatuista alueista olen harmissani siitä, että asumme kaukana juuriltamme. Oma ja mieheni lapsuus rinnastuivat joka päivä vanhempiemme muistoihin. Koko maailma humisi tarinoita “vanhanajan lapsista”, joka olivat ostaneet nallekarkkeja kauan sitten puretuista kioskeista, juosseet katsomaan ohi kulkevia autoja, rakentaneet hyppyrimäkiä takapihoille ja istuneet katoilla ottamassa kevätaurinkoa. Oli pappojen istuttamia koivuja, mummojen marjapensaita, rumia taloja, joiden alle oli jäänyt jotain erityisen kiehtovaa. Jokaisella maiseman pisteellä oli historia, ja lapsen mielessä menneisyys kietoutui osaksi nykyisyyttä. Melkein osasin kuvitella rusettipäiset tätini tyttösinä hyppäämään narua kanssani.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä suuremmalta rikkaudelta omat juuret tuntuvat. Minulla ja miehelläni kotiseutuikävä. Näinkö ne paluumuuttajat syntyvät?

Laura

Vatsikään ostin Joogaa lapsille-kirjankin, joka meillä oli joskus ollut kirjastosta lainassa. Ajattelin, että nyt saadaan lisää ideoita yhteisiin joogahetkiin. Mutta aika vähän tuota muuten tosi hyvää kirjaa on tullut selailtua.

Missä syy? Siinä, että minä kammoan ohjelmallisuutta ja valmiiksi asetettuja kaavoja lasten liikunnassa. Meillä on jumpattu lasten ehdoilla. Äiti on se, joka on saanut taipua mitä ihmeellisimpiin asentoihin eläintarha- tai keijujumpassa. Olen ajatellut pienessä päässäni, että luovuus ja oman kehon kuuntelu ovat tärkeämpiä tavoitteita kuin oikeaoppinen venyttely. Ohjattu jumppa on toki lapsille tuttu harrastuksista, tarhasta ja koulusta.

Viime viikolla kuuntelin luennon tanssi- ja liiketerapiasta ja pääsin itsekin sitä kokeilemaan. Siellä se ajatus kirkastui: jooga tekee hyvää juuri siksi, että se on pieni juuri itselle omistettu hetki. Siinä ei ole tärkeintä hengittäminen oikeaoppisesti tai jänteiden venyminen. Minä tarvitsen aamujoogaani siihen, että muistan oman terveyteni ja fyysisen tilani merkityksen. Oma kehoni on minun, ja siitä huolehtiminen on minun juttuni. Saman haluan opettaa lapsillenikin: omassa kehossa tuntuu hyvältä asua. Omaan tahtiin kokeilemalla huomaa, mihin kaikkeen jalat ja kädet venyvät ja mitä niillä voi tehdä. Samalla laskeutuu mieleen rauha kuin varkain: olen kotona omassa kropassani.

Lapsemme ovat opettaneet itse keksimiään ja yhdessä kokeilemiamme joogaliikkeitä myös mummulle. Jooga on heille lähinnä sana, joka merkitsee hauskaa yhdessä jumppaamista  ja älyttömän näköisten liikkeiden kokeilemista.

Eli joogaa omalla tyylillä!

Laura

Parin kuukauden pepunpesukäytön jälkeen muovinen pesuvati oli niin säpäleinä, ettei siellä enää voinut pitää riittävää määrää pesuvettä. Elämäni aikana en muista nähneeni pesuvadin menevän rikki aikaisemmin. Vessamme renkaan en huomannut olevan huonosti kiinnitetty, ennen kuin seisomaan opetteva vauva sai sen aikoinaan pois paikoiltaan. Laseja ja lautasia on mennyt rikki jonkin verran, ja puisissa palikoissakin on komeita hampaanjälkiä. Tietokoneeni näppäimet on moneen kertaan kiskottu irti ja yritetty asetella paikoilleen, pääsemättä ihan alkuperäiseen toiminnallisuuteen.

Yksi mieleen jäänyt läheltä piti -tilanne sattui junassa, kun huomioni herpaantui hetkeksi istuessani Taito sylissäni. Hän oli pureskeluiässä, ja ehti syödä junalippuni melkein lukukelvottomaksi.

Lapsille tarkoitetuissa kirjoissa ja leluissa laatu erottuu joukosta pian. Puppe-kirjojen luukut esimerkiksi ovat kestävää materiaalia, ja eivät ole meillä kotikäytössä hajonneet. Muumitalo-kirjan luukut taas alkoivat repeillä ekalla lukemiskerralla.

Viimeksi saimme lahjaksi Br-lelujen markkinoiman toukkalelun, jonka mekanismissa alkoi näkyä ongelmia noin viikon käytön jälkeen. Lähetin asiasta palautetta, ja odottelen siihen vastausta. Fisher-Pricen lelut ovat taas kestäneet yllättävän hyvin rajuakin käsittelyä jo vuoden päivät, ja niiden ärsyttävät äänitehosteet kuuluvat yhtä kirkkaina kuin ennenkin.

Kännykkänikin on kestänyt yllättävän monta tälliä, ja viides käyttövuosi on juuri alkamassa. Hyvä Nokia!

-Piia

Oikealla näkyvä toukkalelu ei kestänyt käyttöä, keskellä näkyvät paloauto ja lorukirjalelu soittavat säveltään aina vain.

Syy asenteen muutokseeni oli kuluneella viikolla kuuntelemani  Salli Saaren kriisityötä ja traumoja käsittelevä intensiivinen luentokokonaisuus. Vaikka luennoilla käytiin läpi rankkoja tosielämän esimerkkejä, me kuuntelijat pystyimme yllättävän hyvin pitämään omat reaktiomme kurissa, kuten auttamistyötä tekevän kuuluukin. Silti Saari muistutti myös herkkyyden säilyttämisen välttämättömyydestä. Järkytyksen kokenut ihminen ei saa tarvitsemaansa lohtua ja tukea kyynistyneeltä työntekijältä. Kyynistyminen on todellinen vaara, sillä se on psyyken luontainen mekanismi suojata itseään valtavalta ahdistukselta ja toivottomuuden tunteilta kohdatessaan jatkuvasti kanssaihmisten hätää.

Samalle viikolle osui iso tentti, johon ajanpuutteen vuoksi oli lopulta pakko lukea öisin. Kehityspsykologian opiskelu yhtä aikaa traumaattisten tapahtumien kurssin kanssa oli vavahduttava kokemus.

Aliarvioimme jatkuvasti lasten kykyä havainnoida tapahtumia, tehdä niistä tulkintojaan ja painaa niitä muistiinsa, ehkä enimmäkseen tiedostamattomasti, mutta kuitenkin. Mikäli tätä nyt lukee joku, joka miettii, mitä omalle lapselle voi kertoa järkyttävästä asiasta, niin ainakin Salli Saari neuvoo: kerro kaikki, mitä lapsi haluaa tietää ja mahdollisimman pian! Tiedon pimittäminen loukkaa lasta ja estää häntä muodostamasta tapahtuneesta jonhonmukaista kuvaa, joka auttaisi häntä käsittelemään asiaa ja vähitellen pääsemään elämässä eteenpäin.

Eilen rynnätessäni puolijuoksua junalle luentojen ja tentin jälkeen jalat olivat pettää alta. Tajusin, että en ollut kerennyt pariin päivään syödä lämmintä ateriaa, univelkaa oli viikolta kertynyt lähemmäs kymmenen tuntia ja että kolmen päivän traumaluennot vaikuttivat minuun syvemmin, kuin olin ymmärtänyt. Junassa pidättelin itkua ja ahdistus jatkui yöhän asti. Podin huonoa omaatuntoa siitä, että lapseni saivat kotiin lopenuupuneen, kärttyisen äidin. Miksi pienen siistin kolon raivaaminen viikon varrella kertyneen kaaokseen oli minulle tärkeämpää kuin ottaa lapset syliin ja käydä rauhassa läpi koulu- ja tarhapäivän kuulumiset?

Jossain vaiheessa yötä tajusin, että suuret suunnitelmani opiskella tämä kevätlukukausi koneen lailla 8-14-tuntisia päiviä ja mennä kesällä töihin oli järjetön. Jos ihminen ei pidä hyvää huolta itsestään, hänellä ei pidemmän päälle ole mitään annettavaa läheisilleen, eikä varsinkaan ventovieraille. Tiputin pois unelmistani palkkatulot, jotka olisivat tehneet leivästämme leveämmän. Vuosi pari fyysistä ja henkistä poissaoloa perheeltä kuulosti minusta ja miehestäni  kohtuulliselta (ja muka välttämättömältä) päästäkseni nopeasti työelämään ja tienaamaan. Hinta on tosiasiassa valtavan suuri. Jos elämässämme ei satu mitään yllättävää, lapsemme  muistavat aikuisina, lapsuus oli ok, vaikkakaan vanhemmilla ei ollut heille tarpeeksi aikaa, että meillä syötiin joka toinen päivä mikropitsaa päivälliseksi ja että äiti siivosi viikonloput kuin pyörremyrsky.

Mutta kun elämässä ei koskaan tiedä. Mitä huonommin pidämme huolta voimavaroistamme, sitä vaikeampaa meidän on selviytyä sitten, kun vastaan tulee todella kipeitä asioita.

Haitissa maanjäristyksen uhreilla ei ollut lainkaan muita voimavaroja kuin toisensa, usein ei sitäkään. Katastrofin suuruus johtui osittain juuri aivan riittämättömästä elämisen tasosta pitkän poliittisen kehityksen seurauksena. Vaikka pystyn eläytymään tuskin tuhannesosaan siitä hädästä, turtumuksesta ja näköalattomuudesta mitä maanjäristyksestä hengissä selvinneet nyt kokevat, minulla ei ole oikeutta hypätä uutisen yli ja siirtyä tutkimaan mainoksia. Tajusin, miten minun on välttämätöntä silloin tällöin altistua tällaisten uutisten aiheuttamille tuntemuksille, koska juuri se saa minut haluamaan tehdä asialle jotakin.

Pitkästä aikaa päätin uskoa siihen, että lahjoituksina annetut rahat oikeasti menevät perille eivätkä ainoastaan ylläpidä korruptoitunutta poliittista järjestelmää ja kävin SPR:n sivuilla.

Samalla tiedostan nyt, että minulla EI  äitinä, vaimona, tyttärenä, siskona, ystävänä ja tulevana psykologina OLE OIKEUTTA laiminlyödä omaa henkistä ja fyysistä hyvinvointiani. Päätin juhlallisesti jo  vuoden alussa pitää joka ainoa päivä huolta säännöllisistä terveellisistä aterioista, vähintään 7 tunnin yöunista, liikunnasta ja estetiikan sisällyttämisestä arkeen mielenvirkistykseksi. Jo kolmen viikon kuluttua huomaan epäonnistuneeni surkeasti.

Miten tämä liittyy ekologiseen elämäntapaan? Luonto  ei kiitä pakastetun ja ylipakatun valmisruuan kuluttajaa, ruokajätekin on jouduttu heittämään sekaroskiin kun täpötäysi kompostorimme jäätyi kokonaan eikä meillä ole ollut energiaa tehdä asialle jotakin. Pienetkin matkat on tällä viikolla kuljettu autolla. Takassa on pakkasilla poltettu roskia enemmän kuin hengitysilmalle ja hormille olisi hyväksi, koska paperia ja pahvia ole jaksettu kärrätä keräykseen uusiokäyttöön. Käy hirveän helposti niin, että arjessa oikaisee kaikesta, jotta se rullaisi edes jotenkin.

Tänään on kaunis päivä. Ei ole keneltäkään pois, jos nautimme siitä. Pitäkää hyvää huolta itsestänne, jotta riittäisi niitä ihmisiä, joilla on mahdollisuus auttaa!

En malta olla laittamatta tähän paria ajankohtaista linkkiä:

Lahjoita aikaasi kerääjänä tai tee nettilahjoitus SPR:n kautta:

http://www.redcross.fi/ajankohtaista/uutiset/fi_FI/haiti_kerays_vauhdissa/

tai auta Haitin lapsia World Visionin kautta:

http://www.katastrofi.fi/lahjoita/?ad=hg&gclid=CODSzaSyup8CFQk13godu3gG0g

Laura

Viime syksynä ostin Ateneumista kortteja joulun hätävaraksi, ja ihastuin Ivar Aroseniuksen maalaukseen Pienokainen lipaston edessä. Se on sadan vuoden takainen työ, jossa taapero on touhunnut omiaan suuressa huoneessa, ja päätynyt penkomaan isoa lipaston laatikkoa. Tilanne oli niin tutun näköinen.

Ivar Arosenius: Pienokainen lipaston edessä, 1907.

Joulukortteja valikoidessani katsoin tarkemmin kortin tietoja, ja huomasin, että taiteilija on elänyt vain kolmekymppiseksi. Tämän maalauksen hän on tehnyt pari vuotta ennen kuolemaansa. Minua jäi mietityttämään, mitä kaikkea teokseen liittyykään. Onko kuvassa taiteilijan oma lapsi, joka sittemmin jäi pienenä orvoksi? Etsin verkosta lisätietoja, ja paljastui, että tällainen traaginen tarina maalauksen taustalla tosiaan on.

Ivar Arosenius on ruotsalainen taiteilija, ja Ruotsissa myös tunnettu ja arvostettu. Hänen suosituimpia töitään on postuumisti julkaistu lastenkirja Kattresan, jossa hänen Lillan-taaperonsa seikkailee kissan selässä ratsastaen. Hänen maalauksiaan oli hyvä valikoima näkyvillä verkossa, ja ihastuin muihinkin kuin siihen Ateneumin kokoelmissa olevaan ainokaiseen, joka minulla oli postikorttina. Monissa muissakin kuvissa mallina oli hänen ainoa lapsensa. Tyyli oli vähän sellaista Hugo Simberg -tyyppistä.

Arosenius sairasti verenvuorotautia, hemofiliaa. Hänen kaksi veljeään olivat kuolleet samaan geenivirheeseen jo lapsina, joten hän tiesi aikansa rajallisuuden. Se näkyy minusta myös maalauksissa. Tuntuu, että hän halusi elää kokonaisvaltaisesti sen ajan, mitä hänellä oli.

Kattresan-kirjan lainasimme kirjastosta suomennettuna versiona Kissamatka. Suomalaiset eivät ole oikein löytäneet sitä, sillä kaikki kappaleet olivat kirjaston tietokannan mukaan hyllyssä. Taito on pitänyt runomuotoisesta tarinasta tosi paljon, vaikka ylensyöntiin halkeava kissa onkin vähän pelottava. Kirjaa on luettu kerran toisensa jälkeen. Odotan jo innolla, milloin pääsen tutustumaan muihinkin teoksiin paremmin, pitääpä tsekata vielä kirjaston taidekirjavalikoima.

-Piia

Kissamatka-teoksen kuvitusta, Ivar Arosenius 1909.

Miksi?

No, myönnän, että estetiikalla on arvonsa. Valehtelisin, ellen ilahtuisi nähdessäni kauniita ja huoliteltuja ihmisiä. Olisi hauskaa näyttää tyylikäältä ja Aikuiselta Naiselta itsekin.

Miksi ei?

Kun tähän asti on selvitty ilman kosteusvoiteita, kuorintavoiteita, päivävoiteita, meikin pohjustusvoiteita, puutereita, kajalia, huulipunaa, luomiväriä jne., tuntuisi suorastaan rikokselta omaa identiteettiä kohtaan alkaa esittää jotain muuta kuin mitä olen.

Ja mikä minä olen?

Wash and go -tyyppi, jonka kirppisvaatepartta, hapsottavia hiuksia ja rehottavia kulmakarvoja toiset voivat katsoa säälien, mutta joka säästää oikein mielellään aamuisen meikkaustuokion pieneen joogahetkeen. Arjen tuhatjasatalasissa-vauhtiin sopeutunut äityli, joka pitäisi saavutuksena jo sitä, jos ehtisi käyttää hammaslankaa. Ekoilija, joka pelkää kaikkia kemiallisia yhdisteitä, joita kosmetiikasta voi imeytyä ihoon. Laiskuri, joka ei viitsi opetella uutta tyyliä. Saituri, joka ei aio laittaa vähiä senttisiään tuotteisiin, jotka unohtuvat kylpyhuoneen kaappiin (siellä on jo odottanut yksi kuorintavoide 3 vuotta ja ainoat huulipunani näyttävät lapset tuhonneen). Lukutoukka, joka haluaa vaikuttaa elämää kokeneelta ja ahavoituneelta näyttääkseen uskottavammalta psykologilta. Kuntoilija, joka käy suihkussa vähintään kerran päivässä, joten miksi liuottaa pois vaivalla laadittu meikki?

Niin, ja kokemuksen syvällä rintaäänellä meikittömyys ei ole tuhonnut elämääni. Päin vastoin: 32 vuoden ajan olen pessyt kasvoni pelkällä kraanavedellä, enkä mielestäni ole pahemmin rupsahtanut. Mieskin on löytynyt ihan ilman pynttäytymistä ja kaveripiirissä olen oikein mielelläni se, jota katsellessaan  tyylitajuisemmat voivat huokaista helpotuksesta. Juhlissa olen armahtanut kanssaihmisiä sipaisemalla vähän ripsiväriä kokonaisuuteen, mutta arvattavasti minun ulkonäölläni ei ole koskaan ollut vaikutusta tunnelmaan.

On minullakin turhamainen puoleni, ja se on kohtuullinen painonhallinta. Kun kroppa voi hyvin, niin muu tulee itsestään.

Haaveilen kyllä tekeväni pian jokavuotisen visiittini kampaajalle. Ehkä otan raitojakin, mutta tuskin enää kokoväriä. Ihan liikaa on tullut luettua syöpäuutisia, ja toisaalta tuoreessa muistissa on eksyminen värjäyskaruselliin, jossa juurikasvu ehti aina uuden parturikäynnin edelle. Elämän voi tehdä yksinkertaiseksi, eikä sen silti tarvitse olla  tylsää.

Voisin tietysti viedä yksinkertaistamisen vielä pidemmälle. Käykääpä katsomassa blogia, jossa kerrotaan elämästä ilman shampoota!

http://nopoo.vuodatus.net/

Laura

Halusin myös selvittää, pitääkö se väite paikkansa, että Muumipeikko on oikeasti rakastunut Nuuskamuikkuseen eikä Niiskuneitiin. Janssonin taustan tuntien se olisi mahdollistakin.

Järjestelmällisenä ihmisenä selvitin ensin, mikä on muumikirjojen oikea järjestys, jotta tiedän, mistä aloittaa. Muumeja on kämppiksen kirjahyllyssä pitkä rivi. Eka kirja puuttuikin kirjahyllystä, se oli minulle ennestään tuntematon kuvakirja Muumit ja suuri tuhotulva. Alkuteos on vuodelta 1945, mutta se on suomennettu vasta 1992. En saanut sitä käsiini ennen loman alkua, joten aloitin Muumipeikosta ja pyrstötähdestä. Se on kirjoitettu 1946 atomipommin uhan varjossa.

Tähän mennessä taisin pitää eniten Vaarallinen juhannus -teoksesta, jossa juhannusyönä jonkinlainen anarkismin aalto pyyhkäisi yli muumien asuinsijojen, ja hahmot vapautuivat tekemästä turhia asioita, jota he tekivät vain velvollisuudesta. Riemukkaimpana mieleeni jäi kohtaus, jossa Nuuskamuikkunen vapauttaa 24 lasta hiekkalaatikolta. Sen alku on synkkä:

Tähän kauheaan puistoon tuli joka päivä kaksikymmentä neljä nujerrettua lasta, jotka joku oli jostakin syystä unohtanut tai kadottanut. He olivat karvaisia metsän lapsia, jotka eivät pitäneet puistosta eivätkä hiekkalaatikosta, jossa heidän piti leikkiä. He tahtoivat kiipeillä, seisoa päällään, juosta yli nurmikoiden…

Mutta sitä eivät ymmärtäneet Puistonvartija ja Puistotäti, jotka istuivat molemmin puolin hiekkalaatikkoa heitä vahtimassa.

Mitä nuo lapset olisivat voineet tehdä? Mieluimmin he olisivat haudanneet heidät molemmat hiekkaan, mutta he olivat niin pieniä etteivät jaksaneet.

Tove Janssonin perikunta on tuotteistanut muumeja liikaa, mutta onneksi alkuperäisessä tuotannossakin riittää ammennettavaa. Eilen järjestimme meillä lauluillan, jossa laulelimme ihan tavallisia tuttuja lauluja uuden vuoden kunniaksi. Huomasin laulukirjaa katsellessani, että Tove Jansson kirjoittanut myös Syyslaulun (Höstvisa) alkuperäiset ruotsinkieliset sanat: Vägen hem var mycket lång och ingen har jag mött, nu blir kvällarna kyliga och sena…, voi – ih.

-Piia