Elämän pirstaleita

Jani Mesikämmen on turkulainen toimittaja ja kahden lapsen isä. Elämän pirstaleita kertoo tarinoita siitä, miten karhuperhe kerää hajonneen elämän palasia kasaan esikoisen kuoleman ja kuopuksen syntymän ristiaallokossa.

Kadotettu maailma

Lokakuu 4, 2009

Taidan olla selityksen velkaa. Hiljaiseloksi on lipsahtanut täällä kolossa, ei ihan tarkoituksella, mutta melkein. Aiemmin totesin pohtivani sanomisen tarpeen laatua vakavasti. Se pähkäily pyöri oikeastaan päivä päivältä enemmän ja enemmän sen ympärillä, että tämä tarinointi on tullut tiensä päähän. Päivistä on kuitenkin tullut viikkoja, niin vaikeaa on ollut asian hahmottaminen.

Joskus tämän blogin alkumetreillä arvelin, ettei tästä tule mitään selviytymistarinaa, eikä siitä sellaista ole mielestäni tullut. Jokin on silti muuttunut, monellakin tapaa tietysti. Kaikkein raskaimmat aatokset ovat jääneet taustalle, elämä on jatkunut, haavat ovat arpeutuneet hieman tukevammin. Päivät eivät enää pyöri surun ympärillä – mikä on tosin toisinaan tarkoituksella aiheutettua (edelleen).

Nykyinen elämä tuntuu useimmiten jo kauhean kaukaiselta siitä entisestä. Olen luopunut toivosta tavoittaa jonkinlaista yhteyttä siihen, mitä minulla ennen oli. Olen yrittänyt tyytyä siihen, mitä nyt on. Arjen kiireisessä harmaudessa suru kokonaisuudessaan jää liian helposti jonnekin tunnelukkojen taakse. Tunnevammaiseksi tunnen itseni entistä enemmän, mutta silläkin tavalla voi elää.

Viimeksi nyt viikonloppuna pysähdyin autotallia siivotessani katsomaan kuskia vaille jäänyttä punaista pyörää. Poimin viimeiset mureniksi kuivuneet voikukan lehden rippeet pyörän korista. Ja tunsin aikamoista tyhjyyttä, johonkin kadonneeseen maailmaan kuuluivat ne asiat. Johonkin josta en useimmiten oikein saa mitään otetta.

Siitäkin tyhjyydestä voisi tietysti sanailla viikosta toiseen, mutta jotenkin se ei ole enää tuntunut mielekkäältä. Sanomisen tarve ja sanomisen aiheet ovat käyneet vähiin, ja itseni toistamisesta en ole koskaan suuremmin pitänyt.

Elämän jatkuminen tarkoittaa myös sitä, että moni asia ympärillä on muuttunut. Tilanteiden ja tuntemusten muuttuessa on tullut vastaan yhä enemmän asioita, joita en voi täällä jakaa (enkä tämän enempää selittää). Uusi elämä on myös osin sellaista, jota en enää edes halua tässä yhteydessä jakaa. Ymmärtänette yskän luonteen.

Tätä tarinaa ei siis ole kerrottu loppuun asti, mutta täällä se on tullut tiensä päähän. Toivottavasti olen itseni hoitamisen ohella pystynyt tarjoamaan jotain arvokasta edes jollekulle ymmärrystä tai vertaistukea kaipaavalle.

Blogi säilynee toistaiseksi täällä näkyvillä, kommentoida saa minun puolestani jatkossakin vanhoja juttuja. Henkilökohtaisestikin saa tarvittaessa lähestyä:
jani.mesikammen[at]gmail.com

Kaunis kiitos kaikille lähimmäisille itselleni arvokkaista keskusteluista ja isoista oivalluksista, joita ne ovat tarjonneet. Ja kiitos ennen kaikkea Meidän Perheen poppoolle mahdollisuudesta tilittää tuntoja.

Onnen pipanoita

Elokuu 26, 2009

Huono omatunto riivaa. Loman tarpeessa oltiin ja sellaista vietettiin täysin rinnoin. Piti paeta Katalonian lämpöön saakka kaikesta arkisesta – töistä, kodista, ihmisistäkin – irtautuakseen. Kotiinpaluun jälkeen olen sen sijaan pakoillut lähinnä itseäni.

Oma pää on pelottava paikka, kun sinne kerääntyy liikaa raskasta kuonaa, liian paljon vaikeita tai keskeneräisiä ajatuksia. Sen takia olen kiireisiin taas kietouduttuani onnistuneesti vältellyt tänne palaamista. Sori.

Mutta kerrottakoon vaikka lomakuulumisia. Barcelona on edelleen vanhan mantereen upeimpia paikkoja ja Välimeressä uiminen tekee ihmiselle hyvää. Pari viikkoa mielentila oli sellaisissa sfääreissä, että joskus ennen olisi voinut nimittää itseään onnelliseksi. Kun malttaa pysähtyä, ihanassa paikassa on ihanaa olla rakkaimpiensa kanssa.

Se oli tietysti vain katteeton illuusio, että voisi vieraassa paikassa viettää kaksi viikkoa huoletonta elämää. Onnen aihiot karisivat aika nopeasti, kun pikkumies kehitti kuumeen itselleen Espanjassa. Yhä edelleen sitä muuttuu niin kovin helposti täriseväksi ihmisraunioksi. Tietääksemme emme kuitenkaan edes tuoneet sikainfluenssaa tuliaisina kotiin.

Elämässä on muutenkin hetkittäin paljon pieniä hyviä asioita. Odottamisen arvoisia tapahtumia, itsetyytyväisyyttä aiheuttavan työprojektin loppusuora, jääkiekkokauden alku. Niistä pystyy nauttimaan, mutta se kaikki edellyttää useimmiten pientä itsepetosta.

Olen huomannut eläväni lähes jatkuvassa unohduksen tilassa, hukutan itseni arkeen, jossa mennyt maailma jää syrjäiseksi sivupoluksi. Se on orastavan hyvinvoinnin hinta, eikä sen tajutessaan voi olla itsestään järin ylpeä.

Ylpeä sen sijaan voin olla pikkumiehestä, joka kaiken sumun keskellä on yhtäkkiä kasvanut päiväkoti-ikäiseksi. Valtavan iso muutos on edessä perheen arjen saralla, konkreettisesti ja etenkin henkisesti.

Lapselle muutos on tietysti suurin, meille aikuisille mieleen tulvii kaikenlaisia muistoja ja joka kulman takana vaanivia riskejä. Ilo ja ylpeys sekoittuvat kitkerään pelkoon. Sellaisen cocktailin saa toistaiseksi kasatuista elämän pirstaleista.

Loman tarpeessa

Elokuu 1, 2009

On taas aika paeta, ainakin henkisesti. Arjen kiireet, kesän riennot ja hetkittäiset huonot tunnelmat ovat vieneet siinä määrin mukanaan, että lähiympäristöön tuskin on välittynyt kovin hyvän ihmisen kuvaa viime aikoina.

Tänne eksyneet ovat varmasti huomanneet senkin, että myös sanottava on ollut aika vähissä. Eikä pelkästään kiireen tai mielialojen vuoksi. Inhoan itseni toistamista ja pidemmän aikaa on vaivannut ajatus siitä, että mitään uutta sanottavaa ei ainakaan nyt tunnu olevan.

Ehkä sitä sanottavaa ei ole tässä muodossa, tai sitten sanat ovat muuten vain kadoksissa. Ehkä jotain on jäänyt kertomatta, jotain mikä muita voisi kiinnostaa. Kenties olen juuttunut omille raiteilleni. Kertokaa te, jos näin on.

Koska nyt on kesäloma (lyhyt, mutta palkallinen, kerrankin) muutenkin, käytän sen sisimpäni tutkiskeluun tälläkin saralla.

Tästä aihepiiristä tuskin pääsen ikinä eroon kirjoittajana, mutta sanomisen muotoja on nyt pähkäiltävä tovi. Monenlaista asiaa on tullut jo kerrottua, paljon olen oppinut keskusteluun osallistuvilta virtuaalilähimmäisiltä siinä sivussa. Kaikkia asioita ei toisaalta voi jakaa, niitäkin rajoja on tässä vaiheessa tutkailtava.

Käperryn toviksi itseeni, mutta pyydän silti teiltä palautetta, suuntaviivoja hämärälle tielle. Vähän epäreilua ehkä, mutta sellaista elämä on.

Kuka meitä muistaa?

Heinäkuu 16, 2009

Sanovat jossain viisaammissa piireissä, että ihminen tavallaan elää kuolemansa jälkeenkin niin kauan kuin joku vain muistaa hänet. Saattaa olla, mutta oma pääni on niin hatara, että sinänsä kaunis ajatus on vähän pelottava.

Muistamista ja unohtamista pohdiskelin kovasti hautausmaan sietämätöntä kesäistä kauneutta katsellessani. Hautausmaat ovat tietysti jo lähtökohtaisesti surullisia paikkoja, mutta jotkut asiat siellä ovat vielä muitakin surullisempia. Kuten lasten haudat ja pienet vihreät laput.

Laput voivat jossain muualla olla toisenkin värisiä, mutta Turussa sellaisia tuodaan tiedonannon merkiksi vanhoille haudoille. Vihreissä pahvilapussa kerrotaan koruttomasti, että ellei joku piakkoin lunasta hautaoikeutta jne., kyseinen ikuiseksi mielletty leposija kivineen poistetaan maisemasta. Ja vuokrataan mahdollisesti myöhemmin uudelle asiakkaalle.

Siinä on jo ajatuksena jotain valtavan surullista ja todellisuus usein vielä ruokkii mielikuvaa, kun näillä haudoilla ei pahemmin istutettuja kukkia näe. Ruohohoitokin saattaa uupua, jolloin voikukkien ja ruohon rehotuksen määrä on täysin puutarhurin armeliaisuuden varassa. Sinne rikkaruohojen alle on kuitenkin joskus haudattu joku, joka luultavasti on saateltu pois tästä maailmasta suuren surun murtamana.

Sellainen lopullisen unohduksen tila on karmiva ajatus, kun itsellä omatunto soimaa kipeästi jo sen vuoksi, että käyntien harvennuttua perennat pääsevät rehottamaan hieman epäsiististi. Pienetkin laiminlyönnit tuntuvat rikollisilta unohduksilta. On vaikeaa myöntää itselleen, että elämässä on jo niin paljon muutakin, että Miljan muisto uhkaa jäädä toisinaan arjen jalkoihin.

Kuitenkin joskus koittaa vääjäämättä se päivä, jolloin kukaan ei enää omakohtaisesti muista Miljaa ja hänen kohtaloaan. Meidän aikanamme se ei toivottavasti vielä tule, ellei sitten oma muisti ja ymmärrys haperru ennen aikojaan kelvottomaksi. Silti sitäkään ajatusta ei halua todeksi myöntää.

Samaan aikaan omat muistikuvat tuntuvat muuttuneen entistä hahmottomimmiksi. Kaksi vuotta olen pelonsekaisesti toivonut, että joskus vielä tavoittaisin kunnolla Miljan äänen, olemuksen, sen pienen ihmisen fyysisen tuntuman. Nyt alan jo hylätä toivoa. Muistaminen käy kuukausi kuukaudelta abstraktimmaksi, vain ikävä on yhtä konkreettista edelleen.

Muisti ja mielikuvatkin muuttuvat, karkaavat yhä kauemmas siitä todellisuudesta, joka joskus vallitsi. Liian helposti tottuu elämään, jossa kuollutta lasta ei enää ole. Ehkä siksi haluaa niin kovasti tarttua kaikkiin vielä jäljellä oleviin “ehjiin” muistikuviin, kipeisiinkin. Tai kenties nekin ovat jo tavallaan vääristyneitä, sitäkään ei välttämättä tajua.

Karkulainen

Heinäkuu 3, 2009

Kesä tuntuu taas olevan vaikeaa aikaa, jopa vaikeampaa kuin viime vuonna. Sen saattoi arvata, että huonot hetket eivät lopu kesäkuun alun kauhuihin tai hautajaispäivän mielikuviin, tämä vuodenaika ei vaan enää ole meitä varten. Pihan leikeissä, retkien riemuissa ja pienen ihmisen löytämissä uusissa asioissa on liikaa painolastia mukana.

Ehkä oman ajattelun vähittäinen selkiytyminen on johtanut siihen, että jotenkin vanhat arvet kivistävät nyt vielä kivuliaammin. Toisaalta nyt tajuaa entistä kirkkaammin sen henkisen mustan aukon, joka valoisina kesäpäivinä imee kaiken sisäänsä.

Toisaalta suru on siinä määrin hetkittäistä, että ison osan ajasta kesä ei ole lainkaan tuskallista. Se taas johtuu siitä, että kalenteri ja oma pää on ohjelmoitu niin täyteen erilaisia pakoteitä. Työt täyttävät päiviä armeliaan paljon, loppuihin rakoihin on syytä tunkea omia kesärientoja.

Itsekkäästi, lyhytnäköisesti itseään pettäen. Se on kesäriennoista nauttimisen resepti. Nautintojen hakemisessa ei kai ole mitään väärää, mutta lähimmäisten huomioimiselle se ei aina jätä sijaa – tänäkään kesänä.

Musiikki on edelleen mielialalääkkeistäni varmin, siksi kotikulmien festivaalirientoihin on niin hyvä uppoutua. Hieman liiankin helppoa, kun työn varjolla kaikkiin kekkereihin pääsee ilman kustannuksia. Nyt vuorossa on kolme vuorokautta Ruisrockia, ja se on vasta alkua.

Omatunto kolkuttelee, mutta ystävien seura, mielenkiintoiset artistit ja valokuvaamisen poikkeukselliset mahdollisuudet vievät voiton. Arki, ja suru sen mukaan, saa nyt odottaa muutaman päivän.

Vaikka tietäähän sen, että itku seuraa pitkästä ilosta. Ensi viikolla musta möykky kurkussa voi olla taas liian iso nieleskeltäväksi.