Elämän pirstaleita

Joskus esikoisen syntymän aikoihin ostin hienona pitämäni, lievästi mukahauskan Ihmelapsi-tekstillä varustetun lasten paidan. Paidasta tuli lopulta rakas, mutta pienin myytävänä ollut koko oli niin iso, että piti odottaa pari vuotta ennen kuin vaate päätyi ahkeraan käyttöön.

Milja oli tietysti ihmeellinen lapsi jo ennen paidan mittoihin kasvamistaan. Poikkeuksellisen lahjakas kaikilla mittareilla, kuten ystäville puolivakavissani vitsailin. Todellinen ihmelapsi hänestä tuli kuitenkin vasta kuolemansa jälkeen. Läheisen ihmisen poismeno saa muut usein glorifioimaan kuollutta jälkikäteen. Lapsen kohdalla tämä tuntuu korostuvan entisestään.

Olemme saaneet kuulla lukuisilta ihmisiltä kuinka ihmeellinen, erityinen ja poikkeuksellinen tenava Milja oli. Tietysti hän oli meistäkin erityinen lapsi, ainutlaatuinen pikkulintumme (joka ei koskaan halunnut kasvaa isoksi…). Silti glorifioivat puheet ovat aiheuttaneet lähinnä närästystä, koska meille Milja oli ennen kaikkea ihan tavallinen 4-vuotias leikki-ikäinen. Ainutlaatuinen, mutta ei sen poikkeuksellisempi kuin monet ystävänsä.

Asia on kovasti mietityttänyt, ensimmäisen aihion tästä olen kirjannut muistiin viime elokuussa. Luulen melko vakaasti keksineeni ”näkemyseron” syyn. Miljalla oli hyvin vahva sisäinen maailmansa, villin mielikuvituksen luoma asioiden toisinnäkemisen taito ja hän oli verbaalisesti ikäistään kehittyneempi (näin olen antanut itselleni kertoa). Joidenkin ihmisten silmissä tämä ehkä teki hänestä poikkeuksellisen ihmisen taimen.

Sanavalmis ja isänsä tavoin jääräpäinen lapsi tiesi jo paikkansa tässä maailmassa. Omaksi itsekseen kasvamisessa häntä oli pyritty aktiivisesti tukemaan niin sanottuun lapsentahtisuuteen vankasti uskovassa perheessämme. Tekikö se hänestä jotenkin ihmeellisen? Meistä ei, mutta jotkut näkivät toisin.

Meille tytön luonteenpiirteet olivat jokseenkin itsestään selviä, ihan tavallisia. Oivallukseni liittyy siihen, että ymmärsin Miljan monien läheisten ikätoverien olevan samankaltaisia vahvaluontoisia ja luottavaisessa ympäristössä kasvaneita leikki-ikäisiä. Siinä joukossa kaikki olivat – ja ovat edelleen – omalla tavallaan ihmelapsia.

Se tietysti mietityttää edelleen, miksi maailma on sellainen, että nämä lapset näyttäytyvät monin silmin jollain tapaa poikkeuksellisina.

Vaan eipä sitä vanhemman vahvasta itsetunnosta ja kasvattamisen selkeistä periaatteista juuri apua ollut. Kun on epäonnistunut isän ja äidin tärkeimmässä tehtävässä, tuntuu vaimon sanoin siltä ”kuin olisi saanut ehdot vanhemmuudesta”. Nykyiseen elämänfilosofiaan kuuluu vain yksi sana: selviytyminen.

Silti tai juuri siksi hieman pelkään, että Kassusta tulee toisella tavalla ihmelapsi. Tietysti toivon, että pikkuveikasta tulisi siskonsa tavoin ainutlaatuisen vahva persoona. Mutta samalla tiedostan, että hänen varaansa latautuu monenlaisia ääneen sanomattomia odotuksia, jopa paineita.

Häneen kohdistuu täysin ilman omaa panosta ihmistä suurempia toivon, elämänilon ja ehjän elämän odotuksia. Siinä on paljon kannettavaa pienelle ihmiselle. Jos Kassu suoriutuu näistä odotusarvoista ja edessä olevasta sekavasta elämästä tervepäisenä, hän on todellinen ihmelapsi.

Hei maailma,

Tämä blogi on olemassa siksi, että elämä ei aina suju suunnitelmien mukaan.

Jos minun ja perheeni elämä olisi edennyt toiveidemme mukaisesti, meillä vietettäisiin nyt (luultavasti) onnellista lapsiperheen elämää, ihmeteltäisiin vauhdilla kasvavaa vauvaa ja odoteltaisiin esikoisen 5-vuotissynttäreitä. Äiti ja lapset nauttisivat kotona olosta toistensa seurassa, minun elämäni olisi unelmatyön ja perheen osalta mallillaan.

Sen sijaan tässä talossa kerrotaan toisenlaista tarinaa, kertomusta elämän kohtuuttomuudesta ja sattumanvaraisuudesta. Minä ja vaimoni olemme aiempien haaveidemme mukaisesti kahden lapsen vanhempia, mutta vain toisen heistä olemme saaneet pitää.

Esikoisemme Milja menehtyi yllättäen ja varoittamatta viime kesäkuussa, vain kolme kuukautta ennen kovasti odottamansa pikkuveljen syntymää. Tammikuun Meidän Perhe -lehti (1/2008) tarjoilee kirjoittamani perusteellisen vuodatuksen, joten en tässä vaiheessa lähde toistamaan itseäni sen pidempään. Aiheessa kun riittänee puitavaa jatkossakin.

Lehtijutun kirjoittamisen jälkeen on tapahtunut yksi isompi muutos. Saimme "joululahjaksi" Miljan kuolinsyyn, joka jo näytti jäävän selvittämättä. Hän menehtyi todennäköisesti äkilliseen epileptiseen kohtaukseen. Tieto ei juurikaan auta hyväksymään asiaa, mutta tuo ehkä pidemmällä aikavälillä jonkinlaista selvyyttä ajatuksiin.

Arjen tasolla yritämme keskittyä uuden elämän vaalimiseen. Hyppäys leikki-ikäisen kanssa vietetystä vauhdikkaasta arjesta takaisin vauvaperheen elämään on ollut raju. Mutta pieni ihminen tuo surutaloon myös ilonpilkahduksia. Kassu on nyt neljän ja puolen kuukauden ikäinen, kovasti uutta joka päivä oppiva ihmistaimi. Meidän toivonkipinämme.

Tervetuloa tähän pieneen, eriskummalliseen maailmaan. Juttuja saa ja pitää kommentoida.