Elämän pirstaleita

Arkisto Helmikuu, 2008

Pakko päästä eteenpäin

Torstai, Helmikuu 28th, 2008

Pikkumies oppinee näinä päivinä konttaamaan kunnolla. Jo nyt on käsissä niin paljon puhtia, että häntä ei pidättele aloillaan juuri muu kuin painovoima. Jos näkyvissä on vaikkapa imuri tai cd-hylly, taittuu jo pidempikin matka.

Tällaisesta eteenpäinmenosta seuraa tietysti se, että arjen tasolla elämä muuttuu taas. Se on vielä pientä, että tässä kotitoimistossa naputellessa pelästyy, kun tuolin alla on yhtäkkiä jonkun käsi repimässä sukkaa jalasta. Kohta saa itse vaeltaa ipanan perässä pitkin poikin asuntoa ja siinä samalla joutuu miettimään vaikkapa sitä, mitä tehdä hiljalleen museoituvalle Miljan huoneelle ja sen tavaroille.

Isompi kysymys on se, että kesän tullen koittanee pihapiiriin tutustumisen aika. Lapselle se on uusi ja ihmeellinen maailma, meille aikuisille jotain aivan muuta. Sinänsä ihaniin kotipihan leikkipaikkoihin ja metsikköihin liittyy neljän vuoden verran niin kivuliaita muistoja, että kenties aikuisillekin pitäisi etsiä uusi, vähemmän ihmeellinen maailma.

Itse en nykyään pihan kulmilla liikkuessani juuri pysähtele, varsinkin päivänvalossa paha olo hiipii varsin nopeasti puseroon, jos aloilleen jää. Toisinaan illan hämärissä roskapussia viedessä voi muutaman kyyneleen ajaksi jäädä tuijottamaan routaista hiekkalaatikkoa ja ”linnunpesiä” tai ”muumitaloa”, joita kukaan muu ei näe.

Kuukausien vieriessä yhä vahvemmaksi on muuttunut tunne siitä, että uuden elämän opettelu näillä pihoilla on paitsi turhaa itsensä kiduttamista, myös epäreilua pikkuveikkaa kohtaan. Varmasti joskus haluan näyttää Kassulle isosiskon leikkien salaiset maailmat paikkoineen, mutta ennen kaikkea hän varmasti ansaitsee kasvuympäristön, jossa vanhemmat pystyvät keskittymään jäljellä olevaan elämään.

Vaikka eteenpäin pääsemisen pakko vahvistuu kaikilla perheenjäsenillä, on silti turha kuvitella, että lähteminen olisi helppoa. Aloilleen jääminen ahdistaa, toisaalta lähteminen tuntuu petokselta Miljaa kohtaan. Puolileikillämme olemme puhuneet, että talouden salliessa ostaisimme uuden kodin ja tekisimme tästä paikasta – joka ei enää tunnu kodilta – yhdistetyn työhuoneen ja menneen elämän museon.

Olisikohan kellään lainata edullisesti paria sataa tuhatta euroa? Maksan takaisin heti, kun minusta tulee rikas ja kuuluisa.

Järki ja tunteet

Sunnuntai, Helmikuu 24th, 2008

Otsikosta huolimatta päivän aatos ei käsittele Jane Austenin klassikkoromaania, eikä edes aiheesta tehtyä filmatisointia – vaikka kumpikin olisi toki oivallista sunnuntain hömppäviihdettä. Yhtymäkohtia rainaan on toki sen verran, että jos meikäläisen elämästä tehtäisiin nyt elokuva, pääosassa voisi olla Hugh Grantin tapainen epävarma neuroosikimppu.

Oikeassa elämässä järki ja tunteet ovat käyneet lähes eeppisiä taistoja viime päivinä. Siihen ei tarvita nykyisellään muuta kuin lapsen sairastuminen. Paha yskä ja kohtuullinen räkätauti riittävät laukaisemaan jälkikäteen absurdilta tuntuvia ”nyt tämäkin kuolee” –hetkiä molemmissa aikuisissa.

Jos malttaa jossain vaiheessa pysähtyä ajattelemaan, järki sanoo, ettei tässä ole suurta hätää. Eihän lääkärikään löytänyt mitään mainittavaa. Mutta kovin helposti tunnepohjainen reaktio jyrää alleen kaiken järkeilyn, kun lapsi tuntuu yön pimeydessä haukkovan viimeisiä hengenvetojaan.

Järkiperäisemmän tilanneanalyysinkin pystyy tekemään pienessä tovissa, mutta jälkijäristykset näkyvät hermostuneisuutena, joka muuttaa esimerkiksi kahden aikuisen ihmisen välisen kommunikaation melko tuskalliseksi. Eilen illalla mietin myös ihan vakavissani, pitäisikö yön ajaksi laatia vahtivuorot. Oman unen laatu oli lopulta sellaista, ettei päivän valjetessa juuri tiennyt nukkuneensa. Onneksi joku jossain on joskus keksinyt sunnuntaille osuvan lepopäivän pyhittämisen.

Tällä kertaa osasin tosin jo odottaa sekoilua sairastumisen oireiden ilmetessä. Tutustuimme paniikinomaiseen menettämisen pelkoon jo varhain syksyllä, kun tissimaitoa ylensyönyt tulokkaamme päätti kerralla oksentaa ylimääräiset ravinnot pois. Asian itse kokeneet kenties tietävät, että vauvan oksentaminen saattaa lennokkuudessaan näyttää suht hurjalta. Jälkikäteen tilanne on melkein hymyilyttänyt, mutta sillä hetkellä se oli silkkaa kauhua.

Hugh Grant kauhuelokuvan pääosassa? Ei ehkä sittenkään.

Vaan eipä siitä välttämättä kovin hyvää kauhuelokuvaa muutoinkaan tulisi. Yleisön olisi ehkä vaikeaa samaistua siihen, miksi tietyistä numeroista odottamattomaan aikaan tulevat harmittomat puhelinsoitot suistavat päähenkilön täysin raiteiltaan hetkittäin.

Tarua ihmeellisemmässä todellisuudessa kuvioon tietysti kuuluu se, että sairastava karhunpoika itse ei ole moksiskaan juuri muusta kuin pahimmista yskänkohtauksista. Jos uskoisi järkeään, lapsen naamasta näkisi, ettei mikään ole suuremmin vialla. Ehkä.

Mutta ei sen edellisenkään lapsen kasvoissa tai olemuksessa ollut mitään vialla.

Kaikkensa antanut

Keskiviikko, Helmikuu 20th, 2008

Makaan elottomaksi jääneen huoneen lattialla, katselen kaikkea keskeneräiseksi jäänyttä elämää. Mietin sitä, kuinka paljon itsestään antoi pienelle ihmiselle. Paljon enemmän kuin lapsettomana osasi edes kuvitella. Kuinka antaumuksella sitä elämää rakennettiin, unelmien linnaa rakennettiin muustakin kuin noista värikkäistä legoista.

Ja mietin, kuinka iso osa minusta surkastui kaiken sen kadotessa. Miten jäljelle jäi vain raunioita, ihmisistä ja tavaroista.

Myöhemmin illan hämärissä ruutua tuijottaessani mietin uutta elämää, uutta pientä ihmistä. Pystynkö koskaan enää antamaan itsestäni yhtä paljon – uskallanko, onko minussa enää annettavaa?

Lähimmäiset varmasti kuvailevat minua ihmiseksi, joka ei helposti päästä ihmisiä lähelleen. Mutta kun päästän, teen sen yleensä varauksettomasti. Nyt pohdin sitä, miten kykenen siihen enää, kun elämän sattumanvaraisuus voi milloin tahansa repiä kaiken taas kipeästi riekaleiksi.

Kiintyminen siis pelottaa. Se pelottaa, koska tietää miten kammottavalta tuntuu väkivaltainen luopuminen kiintymisen kohteesta. Samaan aikaan tiedostan, että olen jo omalla tavallani kiintynyt uuteen tulokkaaseen. Ei sitä voi eikä tarvitse välttää, luonto suojelee ihmistä (edes tässä tapauksessa). Kassu pitää meidät elämänsyrjässä kiinni, antaa syyn jatkaa. Hän on meille kultareunus kuunpimennyksessä.

Silti koen epävarmuutta siitä, että esikoisen kohdalla koetut hullaannuttavan suuret tunteet ovat poissa. Onni, autuus ja kiitollisuus ovat haudattuina jonnekin niin syvälle, etten tiedä, saako niitä ihmisiän aikana kaivettua esiin. Tämä ei tietysti liity vain vauvaan vaan kaikkiin muuhunkin elämiseen. Mutta suhde häneen on kutakuinkin ainoa asia, missä tunnen sen suhteen katumusta tai syyllisyyttä.

Vaan onneksi pieni ihminen lienee kaikesta tästä vielä autuaan tietämätön, kelpaan hänelle vielä repaleisenakin. Aikanaan hän oivaltaa, mutta silloin tiedän ehkä jo itsekin vastauksen, osaan oikeuttaa olemassaoloni hänelle.

Lapsen uni

Sunnuntai, Helmikuu 17th, 2008

Joskus muinoin entisessä elämässä vaimo sanoi, että nukkuva lapsi on kauneimpia asioita maailmassa. Siinä tuntui silloin olevan perää. Mutta nyt siitäkin ajatuksesta on joutunut luopumaan ja se tuntuu jopa jokseenkin pahalta.

Onhan pienen lapsen syvässä unessa edelleen jotain hellyttävää, jos sitä vahtimaan jää. Mutta kun vahtimisesta tulee pakkomielle, se ei ole enää kaunista. Meille nukkuva lapsi on pelottava asia, koska kumpikaan meistä ei pysty luottamaan siihen, että hän todella vain nukkuu.

Pelkään pahoin, että pikkumiehestämme saattaa kasvaa hieman häiriintynyt yksilö, koska hänen uniaan häiritään aina. Aamu-unilla, päiväunilla ja alkuillan yöunilla joku käy jatkuvasti tökkimässä tai kokeilemassa hengitystä. Aamuyöt saa sentään perhepedissä nukkua rauhassa, kun valvojat ovat riittävän lähellä – ehkä, joskus uni karttaa isukin silmää yön pimeinä tunteina ja pitää silloinkin tarkastaa kaiken olevan hyvin.

Hölmöltähän tuo kuulostaa, ja sitä se on – sen tiedämme itsekin. Mutta mittaamattomalla epävarmuudella ja menettämisen pelolla ei olekaan mitään tekemistä järjen kanssa. Lapsen sikeä uni on kertaalleen paljastunut joksikin muuksi, käsittämättömäksi kohtalon oikuksi. Sen mielessä autuaan levollisestikin tuhiseva lapsi näyttää pelottavan elottomalta.

Vatsallaan pikkukarhumme ei saa nukkua lainkaan, vaikka hänellä ilmiselviä taipumuksia moiseen olisi. Vaimolle se lyö pahimmat traumat silmille, ja kasvattaa samalla kätkytkuoleman tilastollista riskiä. Kaikenlaista sitä joutuu miettimään oman mielenrauhansa vuoksi.

Tämäkin kirjoitus on jo kertaalleen keskeytynyt tarkastuskäynnin vuoksi, hengissä olivat molemmat. Omaa untaan ei sentään tarvitse valvoa, eikä nukahtaminen pelota. Herääminen tosin välillä ahdistaa.

Tökkimisistä ja kääntämisistä huolimatta lapsen uni on yleensä ilmeisen riittävää. Nykyisin untakin kauniimpaa on se varaukseton hymy, joka pienen ihmisen kasvoille leviää, kun hän kunnon torkkujen jälkeen näkee tutun naaman. Sitä mielikuvaa pyrin vaalimaan ja pitämään loitolla toisenlaisia visioita.

Vuosi sitten

Tiistai, Helmikuu 12th, 2008

Lasten kutsut, ihanat ystävät, iskän piilottamat aarteet, hehkuva huomion keskipiste. Talvikeli, kotipihan mäkeä laskemaan, pulkalla päin seinää, kuhmu päässä kynttilöitä puhaltamassa. Liian paljon kakkua, ei tunnu missään, keksiä vielä kaupan päälle. Mun pikkulintu, lapsi-joka-halusi-aina-vaan-olla-4-vuotias-eikä-koskaan-kasvaa-isoksi.

Ei kaikkien toiveiden tarvitsisi toteutua.






© Sanoma Magazines Finland Oy - käyttöehdot