Päätin vakaasti alkuviikosta, että seuraava tarinointi saa luvan olla vähän valoisampi. Siksi onkin ollut niin hiljaista… ei vaan, muut työt ovat vaatineet huomiota siinä määrin, että sanat ovat loppuneet kesken. Sanoja ja ajatuksia ei riitä tuhlailtavaksi asti.
Mutta olen jo jonkin aikaa halunnut jakaa erään ison asian. Kaiken harmauden keskellä olen taas nähnyt ja muistanut, miten hienossa vaiheessa ihmistaimi on puolen vuoden tienoilla. Pikkumies tuntuu oppivan uusia asioita lähes päivittäin. Se kyllä vähän pelottaa, kun hän aikoo kohta ryhtyä kävelemään. Ja olen melko varma, että muutaman kerran olen saanut vastaukseksi jutuilleni ”älä äijä viitti” –tyyppisen lauseen.
Ihmiselämän kokoinen pointti tässä on se, että pieni ihminen pitää meitä tietämättään elämän syrjässä kiinni. Vaikka aina ei itse jaksaisi rimpuilla, tovit Kassun seurassa ovat useimmiten kuin laturin johdon kytkemistä aivoihin.
Lapsi on kaikesta tohkeissaan, autuaan tietämätön maailmamme synkeämmistä sävyistä ja ennen kaikkea niin kova ottamaan kontaktia, ettei sitä yksinkertaisesti yleensä pysty sivuuttamaan. Tapa, jolla vastavuoroisuuden löytänyt pieni ihminen suuntautuu koko olemuksellaan turvalliseksi kokemaansa aikuiseen, on niitä elontaipaleen mieleenpainuvimpia nyansseja. Siinä on kerta kaikkiaan jotain äärimmäisen aseistariisuvaa.
Valtavan taakan lapsi on silti saanut tietämättään kannettavakseen. Ei ole helppoa olla talismaani, joka pitää pahaa loitolla. Tai kaikessa läpitunkevassa viattomuudessaan se on toistaiseksi helppoa, toivottavasti vielä pitkään. Nyt jo tosin huomaan, kuinka lapsen positiivisen vastavuoroisuuden kääntöpuolena on se, että hän alkaa osaltaan reagoida aikuisten huonoihin hetkiin. Se ahdistaa, koska varoittamatta kyläilemään tulevaa pahaa oloa ei voi kätkeä tarkkaavaiselta pienokaiselta.
Toisaalta voi vain kaihoten katsella sitä viattomuuden ja suoran kokemisen mukanaan tuomaa lapsen elämänviisautta. Vauvalle kaikki asiat ovat lähtökohtaisesti hyviä juttuja, useimmille iskän lätinöillekin voi nauraa ja kaikkien suuhun mahtuvien asioiden maistaminen on suotavaa. Jos joku asia on kehnosti, se on sitä vain sen tovin, että lohdutuspartio on saapunut paikalle.
Lapsen läsnäolossa on jotain todellista zeniä – jotain sellaista, jonka itse on jo kadottanut.
Sitä on tietysti turha ihmetellä, mitä tälle lapsen suurella viisaudelle – elämästä nauttimisen taidolle – tapahtuu iän myötä. Elämä tapahtuu: kolhii ja opettaa. Jotenkin sitä vaan toivoo, että jokainen pieni ihminen saisi sen äärimmäisen viisaan ja viattoman lähestymistavan säilyttää niin pitkään kuin mahdollista. Aikuisena ei juurikaan ole niin kivaa.
