Arkisto Huhtikuu, 2008

Saippuakuplat

Sunnuntai, Huhtikuu 27, 2008

Kevätauringon loisteessa ulkomaailma voi lyödä varoittamatta silmille. Astun ulos ovesta ja ensimmäisenä katse kiinnittyy pihan toiselle laidalle. Vasta-auringon viiltävissä säteissä leijailee kokonainen parvi saippuakuplia, kuin keijukaisen kyyneliä. Lämmin keli on houkutellut lapset niitä puhaltelemaan.

Aurinko ottaa silmiin, mutta se ei aiheuta tällaista polttelua silmäkulmissa, on pakko kiiruhtaa kulman taakse. Poissa silmistä, vaan ei poissa mielestä.

Saippuakuplien puhaltelu on juuri niitä askareita, joihin tällainen joutilas päivä meilläkin pitäisi tärvätä. Tiskiaineesta sekoitettaisiin juuri sopivan paksuista litkua, pihalle sitä mukaan vähintään puoli litraa – iso osa kaatuu kuitenkin maahan. Nauratettaisiin pikkuveikkaa ihmeellisillä palluroilla.

Mutta elämähän ei aina ole sitä mitä sen pitäisi. Saippuakuplavehkeet ovat laatikossa pimeässä kellarissa ja minä poden entisen elämän ikävää ihan toisenlaisissa puuhissa.

Elämästä uupuu muunkinlaisia kuplia. Ennen kaikkea aiemminkin mainitsemani turvallisuuskupla, jonka puuttuminen on vielä paljon kipeämpi juttu kuin saippuakuplien puute. Kuvitteellinen turvallisuuskupla on tavallisen ihmisen perusturvallisuudentunnetta, luottamusta siihen, että ”elämä kantaa”. Se on myös sitä tavanomaisen elämän kannalta tarpeellista illuusiota siitä, ”että eihän meille mitään pahaa tapahdu”.

Turvallisuuskupla puhkeaa, kun pahaa kaikesta huolimatta tapahtuu. Tekee kovin kipeää huomata, ettei elämä välttämättä olekaan turvallista – vaan sattumanvaraista, joskus jopa kohtuutonta. Ja elämä kuplan tuolla puolen on jotenkin kovin… paljasta, vähän turhan suoraa useimpien makuun.

Elämän turvallisuuskupla on monin tavoin kuin saippuakupla. Saadakseen ison kuplan, on jaksettava puhaltaa siihen sisältöä vakaasti uskoen, mutta varovasti. Valmis kupla voi hyvällä tuulella leijailla silmän kantamattomiin, kantaa kauas taivaan sineen. Oikein vahva kupla voi lentonsa jälkeen vaikka laskeutua pihanurmelle ehjänä möllöttämään, kuin uhmaten olemuksensa perusluonnetta.

Toisinaan taas joskus kupla räjähtää suoraan silmille tai lakkaa vain olemasta yhtäkkiä, selittämättömästi. Ja kun kupla kerran puhkeaa, ei siitä jää jäljelle mitään.

Erona on se, että uutta kuplaa on hankalaa saada puhallettua ehjänä leijailemaan. Luottamusta elämään ei ole helppoa vakuutella itselleen.

Tyhjän sylin ilta

Perjantai, Huhtikuu 25, 2008

Kuten täälläkin toisinaan käy kommentoinnin kautta ilmi, vertaistuen voima ja merkitys on varsin suuri menetyksen kokeneille. Vain toinen samoissa syövereissä rämpinyt voi lopulta ymmärtää ne synkimmät aatokset, ja toisaalta oman ainutlaatuisen kamalan kohtalon suhteuttaminen toisiin samanmoisiin voi auttaa edes pienen askeleen (yhden kerrallaan) eteenpäin.

Tämä tuli mieleen ensinnäkin edellisen raapustukseni kommenteista. Täällä tarjolla olevia viestikenttiä saa vapaasti käyttää vinkkien ja opastuksen tarjoamiseen, jos siitä on yhdellekin ihmiselle apua. Itse en sitä huomaa yleensä konkreettisten asioiden tai kysymysten suhteen tehdä.

Toiseksi piti sanomani, että jos joku näillä main majaileva lukija on henkisen olkapään ja vertaistuen tarpeessa, kannattanee raahautua sunnuntai-iltana (27.4.) Turun Tuomiokirkkoon. Siellä järjestetään klo 18 Tyhjän sylin ilta lapsensa menettäneille ja heidän läheisilleen.

Tarjolla on ainakin suruaan läpi käyneiden ihmisten ajatuksia ja kertomuksia, ilmeisesti myös jokunen minun tänne aiemmin kirjoittamani sana. Paikasta huolimatta myös kristinuskolle allergiset voinevat ymmärtääkseni uskaltautua paikalle, illan ideana on ennen kaikkea surun jakaminen.

Itselläni ei ole vielä kokemusta Tyhjän sylin illoista, mutta kuulemani kokemukset aiemmista tilaisuuksista ovat kuitenkin rohkaisevia. Jokainen sureva ihminen löytää tietysti omakohtaisesti itselleen parhaiten sopivan vertaistuen muodon – oli se sitten tämä, vertaisryhmissä käyminen tai oma tukihenkilö.

Mutta ilman apua ei kannata jäädä, niitä yksinkärvistelyn hetkiä riittää joka tapauksessa.

Teille "tavallisille" ihmisille todettakoon, että tarkoitus ei suinkaan ole väheksyä teidän tarjoamaanne tukea. Sekin on useimmiten korvaamatonta, mutta luonteeltaan jokseenkin erilaista. Sitäkin silti tarvitaan, kiitokset lähimmäisille siitä.

Hautajaisissa

Maanantai, Huhtikuu 21, 2008

Hautajaisista voi näemmä selvitä hengissä, jos ne eivät ole omat. Useamman päivän kammoksuin etukäteen lauantain hautajaisia, jotka kuitenkin sujuivat lopulta pelättyä paremmin. Muutama ahdistuksen hyökyaalto vyöryi ylitse, mutta jotenkuten kasassa onnistuin pysymään.

Kirkko itsessään oli yllättävän helppo paikka, vaikka alttarin ja arkun näkeminen toikin mieleen sen hetken, kun edellisen kerran seisoin tärisevänä rauniona pienen arkun vieressä. Pienen valkoisen arkun – niin pienen, ettei sellaisia saisi edes olla.

Muilta osin kirkonmenot sujuivat puolivirallisen valokuvaajan roolissa, ehkä hyvä niin. Yleisesti ottaen huomasin, että kirkollinen toimitus tuntui parin edellisen kerran tavoin (Miljan siunaus, Kassun kaste) täysin tyhjältä sanahelinältä. Niillä puheilla ja rituaaleilla ei ole minulle mitään tarjottavaa. Moni varmasti reagoi suruun aivan päinvastaisesti, mutta minä olen saanut sekalaisille epäilyilleni vahvistuksen.

Kotimatkalla tajusin selvinneeni niin hyvin siksi, että olen kohdannut tämän tuoreen surun kuin ulkopuolisena. Mieleni ei missään vaiheessa ole päästänyt siihen suruun kiinni, kapasiteetti ei vain riitä. Se on ehkä ollut paitsi armollinen, myös ainoa mahdollinen selviytymiskeino, pelkässä muistojen nostattamassa ahdistuksessa on jo riittämiin pureskeltavaa.

Kovin kevyt urakka tämäkään siunaustilaisuus ei silti ollut. Ilman sen kummempia ponnistuksia olo oli kotiin päästyä kuin pahoinpitelyn jäljiltä. Voimaton, särkynyt, turta. Henkisesti parin tunnin skarppaaminen oli sitä luokkaa, että vähäiset energiavarannot hupenivat tyystin. Murhe puski pintaan vasta iltamyöhällä kotoisemmalla hautausmaalla käydessäni. Pettymys, katkeruus ja ikävä tulivat kaikki kylään samalla kertaa.

Ajatuksia sain kasattua lauseita muistuttaviksi rakennelmiksi vasta tänään. Mieluusti olisin nyt muutaman vuoden ilman yksiäkään maahanpanijaisia.

Ihmisten ilmoilla

Lauantai, Huhtikuu 19, 2008

Uudessa elämässä sosiaalinen ympäristö on muuttunut monella tapaa. Ihmisiä on tullut ja mennyt, enimmäkseen mennyt. Jokunen on jonnekin kadonnut, eikä ole kenenkään perään etsintäkuulutuksia laitettu. Itsekin huomaan käpertyneeni jonkinlaiseen kuoreen, siellä on vähän turvallisempaa.

Elämänpiiri on myös konkreettisesti kutistunut ainakin toistaiseksi. Kun työasioissa heiluu siellä ja täällä kylillä, ei ole suurta tarvetta läksiä enää kovin moneen muuhun paikkaan. Epävarmuuden ympäröimä ihminen liikkuu turvallisten rutiinien rajoissa. Ruokakaupasta saa sapuskaa, hautausmaalla tavoittaa usein hiljaisuuden ja sairaalalla tulee käytyä päätä korjauttamassa.

Olen aina viihtynyt parhaiten omassa seurassani, nykyisin entistä enemmän – varsinkin kun kovin usein ei kukaan kysele kuulumisia enää. Joskus ilmenee ihmiskontaktien tarvetta, mutta työ auttaa siihen.

Isommissa paikallisissa urheilutapahtumissa pyörivät kutakuinkin aina samat kollegat ja samat puolitutut hyvänpäivän tutut. Näiden ihmisten parissa saan olla vain yksi naama jononjatkona, voin uppoutua aivan omanlaiseen todellisuuteen, hengähtää hetkeksi kotikulmien aatoksista.

Mutta yleisesti ottaen ihmisten ilmoille lähteminen ei ole helppoa. Minkä tahansa kulman takana saattaa väijyä ikäviä muistoja tai hallitsemattomia tunnevyöryjä. Siksi kaikenlaiset operaatiot on syytä valmistella omassa päässä tarkasti. Tiettyjä paikkoja reittejä on syytä varoa, joidenkin vaikeiden asioiden kohtaamiseen voi valmistautua tiedostamalla mahdollisesti vastaantulevat tilanteet.

Edes kontrollifriikki ei lopulta voi kuitenkaan hallita elämäänsä – se on tässä jo huomattu, ei tarvitse siis muistuttaa. Yläkerran kovalevylle tallentuneet käsittelemättömät ahdistukset, arjen pintahumun alle jääneet muistot tai varoittamatta ilman loogisuutta laukeavat assosiaatiot heittelevät ihmisrauniota milloin mihinkin. Torilla kävellessä maailma voi vaikkapa hajota tutun jäätelökioskin näkemiseen. Jopa täysin riippumatta siitä, että edellisellä kerralla samainen kioski ei palauttanut mieleen mitään muistoja.

”Rohkeasti tulta päin” –tyyppinen perisuomalainen lähestymistapa saattaa tietysti tässä vaiheessa juolahtaa mieleen avuliaana ehdotuksena. Sekin on toisinaan paikallaan, asioiden kohtaaminen auttaa parhaimmillaan monessa asiassa. Mutta heikoilla kevätjäillä tarpoessa on syytä olla varovainen: rohkeus saattaa osoittautua uhkarohkeudeksi, jos huomaa tärisevänsä paniikin partaalla paikassa/tilanteessa, johon päätyminen arvelutti jo ennalta.

Ylenpalttinen huolettomuus saattaa myös kostautua. Alkuviikon lämpimän kevätauringon loisteessa tulin ajatelleeksi, että nytpä olisi oiva hetki lähteä koko perheen lähteä ulkoilemaan, keräämään voimia raittiiseen ilmanalaan.

Iso virhe. Kaunis kevätpäivä kun saa kaikki muutkin ihmiset kaivautumaan koloistaan. Kaikki pienet tytöt ja pojat polkupyörineen. Kadut, polut ja leikkikentät yhtäkkiä täynnä elämää. Olisitte vaan pysyneet poissa näkyvistä. Tai siis, olisi vaan itse kannattanut pysyä pois ihmisten ilmoilta.

Kaikkia juttuja taas ei voi välttää, vaikka haluaisikin. Neurologisia testejä otetaan vain yhdessä paikassa, jonka välitön läheisyys ensiapupolin ja patologian töllin kanssa pakottaa kulkemaan niitä välttelemisen arvoisia reittejä.

Lauantaina puolestaan ohjelmassa hautajaiset – monumentaalinen ahdistus on kasautunut yhdeksi möykyksi jo päivien ajan…

Silta sisarusten välillä

Sunnuntai, Huhtikuu 13, 2008

Tuokiokuva viikonlopulta: hetken tauko hektisyydestä, koko bändi päiväkävelyllä hautausmaalla, pikkuveikka ensimmäistä kertaa kunnolla hereillä kyseisessä paikassa. Istuu ja ihmettelee meininkiä, ei tietysti vielä ymmärrä mustan kiven merkitystä, mutta tunnistaa varmaankin jo maiseman, linnunlaulun värittämän hiljaisuuden. Ja aistii tunnelman.

Kovasti on podettu sitä, millainen suhde Kassulle muodostuu isosiskoonsa – yksin yön pimeydessä, yhdessä maailmaa kiroten, ammattiauttajan luona asiaa puiden. Siskoon, jota hän ei koskaan nähnyt, kuulikin korkeintaan varovaista kuiskutusta kohdun ulkopuolelta.

Milja ei ole täällä, mutta silti jotenkin läsnä jokaisessa päivässä. Siitä ei luultavasti tule helppoa suhdetta pikkuveljellekään.

Pienistä palasista rakentuu hänen ymmärryksenä vähitellen. Valokuvat seinällä ovat jo alkaneet viedä pienen ihmisen huomiota, joskus hän oppii yhdistämään kuvien kasvot nimeen, josta hänelle jo puhutaan. Mutta miten voi lapsi luoda ehjän kuvan ihmisestä, joka on läsnä vain pysähtyneissä ruuduissa, mielissä, sydämissä?

Ja miten hän voi saada mieleensä siskon, joka ei muodostu hänelle ylitsepääsemättömäksi rasitteeksi?

Kassu joutuu kasvamaan sellaisen siskon kanssa, jolle ei tavallaan koskaan pysty pärjäämään. Pikkuveljenä hän joutuu ”kilpailemaan” asemastaan siskon kanssa, josta on olemassa vain ajan hiljalleen kultaamia muistoja. Hänestä ei koskaan voi tulla samanlaista kuin siskonsa, eikä tietysti tarvitsekaan – mutta iso työ on siinä, ettei hän itse luulisi sen olevan tarpeellista.

Samalla hän joutuu elämään sen surun kanssa, joka aina liittyy Miljaan. Meidän surumme ymmärtäminen ja siihen reagoiminen on valtavan kokoinen asia niin pienen ihmisen maailmaan sysättäväksi. Iso suru ja ahdistus liittyy Miljaan, mutta ei juurikaan kerro Kassulle mitään Miljasta. Miten hän pystyy milloinkaan erottamaan nämä kaksi asiaa?

Jossain vaiheessa hän joutunee myös kohtaamaan oman surunsa. Lapsen surun siskosta, joka hänellä on, mutta ei kuitenkaan ole. Harmitus siitä, ettei koskaan saanut oppia tuntemaan isosiskoaan.

Kuva Miljasta rakentuu vanhojen lelujen ja leikkien kautta. Ehkä joskus kirjojenkin, jos niihin vielä pystyy palaamaan. Se rakentuu meidän puheistamme, muistoistamme ja niistä ihmisistä, jotka vanhasta elämästä ovat mukaan kulkeutuneet.

Kaiken arkipäiväisen toohotuksen kautta käsitys muodostuu hiljalleen, luonnostaan. Toivottavasti sisarusten välinen abstrakti suhde muotoutuu samalla luontevaksi.