Kevätauringon loisteessa ulkomaailma voi lyödä varoittamatta silmille. Astun ulos ovesta ja ensimmäisenä katse kiinnittyy pihan toiselle laidalle. Vasta-auringon viiltävissä säteissä leijailee kokonainen parvi saippuakuplia, kuin keijukaisen kyyneliä. Lämmin keli on houkutellut lapset niitä puhaltelemaan.

Aurinko ottaa silmiin, mutta se ei aiheuta tällaista polttelua silmäkulmissa, on pakko kiiruhtaa kulman taakse. Poissa silmistä, vaan ei poissa mielestä.

Saippuakuplien puhaltelu on juuri niitä askareita, joihin tällainen joutilas päivä meilläkin pitäisi tärvätä. Tiskiaineesta sekoitettaisiin juuri sopivan paksuista litkua, pihalle sitä mukaan vähintään puoli litraa – iso osa kaatuu kuitenkin maahan. Nauratettaisiin pikkuveikkaa ihmeellisillä palluroilla.

Mutta elämähän ei aina ole sitä mitä sen pitäisi. Saippuakuplavehkeet ovat laatikossa pimeässä kellarissa ja minä poden entisen elämän ikävää ihan toisenlaisissa puuhissa.

Elämästä uupuu muunkinlaisia kuplia. Ennen kaikkea aiemminkin mainitsemani turvallisuuskupla, jonka puuttuminen on vielä paljon kipeämpi juttu kuin saippuakuplien puute. Kuvitteellinen turvallisuuskupla on tavallisen ihmisen perusturvallisuudentunnetta, luottamusta siihen, että ”elämä kantaa”. Se on myös sitä tavanomaisen elämän kannalta tarpeellista illuusiota siitä, ”että eihän meille mitään pahaa tapahdu”.

Turvallisuuskupla puhkeaa, kun pahaa kaikesta huolimatta tapahtuu. Tekee kovin kipeää huomata, ettei elämä välttämättä olekaan turvallista – vaan sattumanvaraista, joskus jopa kohtuutonta. Ja elämä kuplan tuolla puolen on jotenkin kovin… paljasta, vähän turhan suoraa useimpien makuun.

Elämän turvallisuuskupla on monin tavoin kuin saippuakupla. Saadakseen ison kuplan, on jaksettava puhaltaa siihen sisältöä vakaasti uskoen, mutta varovasti. Valmis kupla voi hyvällä tuulella leijailla silmän kantamattomiin, kantaa kauas taivaan sineen. Oikein vahva kupla voi lentonsa jälkeen vaikka laskeutua pihanurmelle ehjänä möllöttämään, kuin uhmaten olemuksensa perusluonnetta.

Toisinaan taas joskus kupla räjähtää suoraan silmille tai lakkaa vain olemasta yhtäkkiä, selittämättömästi. Ja kun kupla kerran puhkeaa, ei siitä jää jäljelle mitään.

Erona on se, että uutta kuplaa on hankalaa saada puhallettua ehjänä leijailemaan. Luottamusta elämään ei ole helppoa vakuutella itselleen.

Uudessa elämässä sosiaalinen ympäristö on muuttunut monella tapaa. Ihmisiä on tullut ja mennyt, enimmäkseen mennyt. Jokunen on jonnekin kadonnut, eikä ole kenenkään perään etsintäkuulutuksia laitettu. Itsekin huomaan käpertyneeni jonkinlaiseen kuoreen, siellä on vähän turvallisempaa.

Elämänpiiri on myös konkreettisesti kutistunut ainakin toistaiseksi. Kun työasioissa heiluu siellä ja täällä kylillä, ei ole suurta tarvetta läksiä enää kovin moneen muuhun paikkaan. Epävarmuuden ympäröimä ihminen liikkuu turvallisten rutiinien rajoissa. Ruokakaupasta saa sapuskaa, hautausmaalla tavoittaa usein hiljaisuuden ja sairaalalla tulee käytyä päätä korjauttamassa.

Olen aina viihtynyt parhaiten omassa seurassani, nykyisin entistä enemmän – varsinkin kun kovin usein ei kukaan kysele kuulumisia enää. Joskus ilmenee ihmiskontaktien tarvetta, mutta työ auttaa siihen.

Isommissa paikallisissa urheilutapahtumissa pyörivät kutakuinkin aina samat kollegat ja samat puolitutut hyvänpäivän tutut. Näiden ihmisten parissa saan olla vain yksi naama jononjatkona, voin uppoutua aivan omanlaiseen todellisuuteen, hengähtää hetkeksi kotikulmien aatoksista.

Mutta yleisesti ottaen ihmisten ilmoille lähteminen ei ole helppoa. Minkä tahansa kulman takana saattaa väijyä ikäviä muistoja tai hallitsemattomia tunnevyöryjä. Siksi kaikenlaiset operaatiot on syytä valmistella omassa päässä tarkasti. Tiettyjä paikkoja reittejä on syytä varoa, joidenkin vaikeiden asioiden kohtaamiseen voi valmistautua tiedostamalla mahdollisesti vastaantulevat tilanteet.

Edes kontrollifriikki ei lopulta voi kuitenkaan hallita elämäänsä – se on tässä jo huomattu, ei tarvitse siis muistuttaa. Yläkerran kovalevylle tallentuneet käsittelemättömät ahdistukset, arjen pintahumun alle jääneet muistot tai varoittamatta ilman loogisuutta laukeavat assosiaatiot heittelevät ihmisrauniota milloin mihinkin. Torilla kävellessä maailma voi vaikkapa hajota tutun jäätelökioskin näkemiseen. Jopa täysin riippumatta siitä, että edellisellä kerralla samainen kioski ei palauttanut mieleen mitään muistoja.

”Rohkeasti tulta päin” –tyyppinen perisuomalainen lähestymistapa saattaa tietysti tässä vaiheessa juolahtaa mieleen avuliaana ehdotuksena. Sekin on toisinaan paikallaan, asioiden kohtaaminen auttaa parhaimmillaan monessa asiassa. Mutta heikoilla kevätjäillä tarpoessa on syytä olla varovainen: rohkeus saattaa osoittautua uhkarohkeudeksi, jos huomaa tärisevänsä paniikin partaalla paikassa/tilanteessa, johon päätyminen arvelutti jo ennalta.

Ylenpalttinen huolettomuus saattaa myös kostautua. Alkuviikon lämpimän kevätauringon loisteessa tulin ajatelleeksi, että nytpä olisi oiva hetki lähteä koko perheen lähteä ulkoilemaan, keräämään voimia raittiiseen ilmanalaan.

Iso virhe. Kaunis kevätpäivä kun saa kaikki muutkin ihmiset kaivautumaan koloistaan. Kaikki pienet tytöt ja pojat polkupyörineen. Kadut, polut ja leikkikentät yhtäkkiä täynnä elämää. Olisitte vaan pysyneet poissa näkyvistä. Tai siis, olisi vaan itse kannattanut pysyä pois ihmisten ilmoilta.

Kaikkia juttuja taas ei voi välttää, vaikka haluaisikin. Neurologisia testejä otetaan vain yhdessä paikassa, jonka välitön läheisyys ensiapupolin ja patologian töllin kanssa pakottaa kulkemaan niitä välttelemisen arvoisia reittejä.

Lauantaina puolestaan ohjelmassa hautajaiset – monumentaalinen ahdistus on kasautunut yhdeksi möykyksi jo päivien ajan…