Joku edistyneempi ajattelija on kirjoittanut surusta, jonka voi ikään kuin hyllyttää toveittain. Muistaakseni kyseessä oli Martti Lindqvist upeassa kirjassaan Surun tie, vaikka en tähän hätään moista kohtaa sieltä löytänytkään (saa korjata, jos olen väärässä).

Ajatuksen ydin on siinä, että kun ihminen ”edistyy” surussaan, pystyy surun toisinaan siirtämään tietoisesti syrjään. Ja kenties jopa pitämään siellä, palaamaan siihen itse kontrolloimaan tavalla.

Täyspäiväisesti työelämään palattuani huomaan omankin suruni olevan nykyisin lokeroitavaa laatua. Toisin kuin vaikkapa viime kesänä työpaikalla koomaillessani, pystyn nyt keskittymään kutakuinkin kokonaiseen työpäivään ja sen vaatimuksiin huolella. Voin jopa hetkittäin pitää itseäni jokseenkin tehokkaana.

Suruni on kuitenkin hieman kehnosti hyllyllä pysyvää laatua. Tai hylly on ainakin kuin rikkinäinen tavaralokero lentokoneen matkustamossa – ensimmäisen ilmakuopan tullen sataa rojua niskaan.

Vaikka töissä pystyisi melko hyvin imitoimaan normaalia ihmistä, kotiin tullessa suru kaivautuu koloistaan. Kun pysähtyy, rauhoittuu ja väsähtää, mieli mustuu varsin helposti. Suru ei poissa pysyessään ole toimeton, vaan kasautuu kulman takana vaaniessaan.

Lindqvist kirjoittaa em. teoksessaan, että ”kaipaus tulee sinne, missä sille on tilaa ja aikaa”. Ja niinhän se on, työmaalla mieli käy välillä melkein ylikierroksilla näin alkuun. Päivän kuormituksen tasaantuessa henkinen suojauskin höltyy, eikä ikävää pysty pitämään loitolla. Ja murheen lajityypeistä rintakehää puristava ikävä sitä pahinta laatua.

Eikä surun toisaalta tarvitsekaan pysyä pois, en moista odota. Jotenkin tällainen intervallisureminen tuntuu jopa sopivan minulle. Tasainen kurjuus turruttaa pitkän päälle. Vähän valoisammissa sfääreissä käyminen taas auttaa pääsemään suruunkin syvemmin kiinni. En osaa selittää miten, tai miksi se tuntuu tärkeältä, mutta kai se liittyy jollain tapaa ääripää-luonteeseen.

Vaan kaukanapa ollaan vielä siitä vaiheesta, että voisi palata äärimmäiseen suruun valitsemallaan hetkellä – vain silloin, kun antaa siihen luvan itselleen.

Oman lapsen tai kenen tahansa läheisen äkillinen menettäminen vie vääjäämättä melko suurten kysymysten ja asioiden äärelle. Paljon pientä ihmistä suurempien. Menettämisen raastavan kipeyden ohella juuri näiden asioiden poteminen on uuden elämän vaikeimpia asioita.

Surun pyyhkäistä elämän palasiksi ensimmäisten selväjärkisyyttä jäljittelevien ajatusten joukossa iskee tunne tapahtuneen mahdottomuudesta: ”tämä ei voi olla totta, ei näin voi tapahtua”. Ja ennen loppumatonta miksi-kysymysten tulvaa kohtaa todennäköisesti universumin kokoisen kohtuuttomuuden: ”ei tällaista tapahdu kenellekään muulle, miksi juuri meille ainoina ihmisinä maailmassa voi käydä näin”.

Kun tapahtunut alkaa edes vähän kirkastua, tunkeutuu tajuntaan jossain vaiheessa ehkäpä se kaikkein suurin kysymys: ”miten tästä voi ikinä selviytyä?” Tämän mittakaavan kysymyksiin ja asiantiloihin on harvalla vastauksia. Ja nekin vähät näkemykset voivat hyvällä todennäköisyydellä olla vääriä, sikäli kun tällaisia asioita oikea-väärä –mitta-asteikolla kannattaa tulkita.

On kuitenkin tilanteita, joissa lukemattomien vastausta vaille olevien kysymysten äärellä voi saada toviksi mielenrauhaa. Surun keskellä se tapahtunee usein helpoiten vertaistuen parissa. Olen luultavasti ennenkin korostanut vertaisten, saman kokeneiden, avun merkitystä surusta suoriutumisessa. Nyt teen sen taas, ja edelleen mitenkään väheksymättä muiden lähimmäisten korvaamatonta tukea.

Vietimme viikonlopun lapsensa menettäneiden perheiden tapaamisessa. Siellä kukaan ei tarjonnut valmiita vastauksia, mutta yhteisiä voimavaroja oli jaossa rutkasti. Sitä on edelleen hieman vaikeaa aina hahmottaa, että Milja todellakin on peruuttamattomasti poissa, arki tosin muistuttaa siitä päivä päivältä tylymmin. Ja varsin kirkkaana asia konkretisoituu, kun yrittää sopertaa tarinaansa uusille ihmisille, joiden omat tarinat ovat aivan yhtä karuja.

Kun isommissa tai pienemmissä vertaisryhmissä säännöllisesti kuuntelee toisten kohtaloita, nähden tuttua tuskaa toisen elämän tyrmäämän lähimmäisen silmissä, tajuaa vähitellen senkin, ettei oma tarina olekaan niin ainutlaatuinen. Jollain kummallisella tavalla se lohduttaa, että jollekin muullekin on käynyt yhtä kohtuuttomasti. Elämän kohtuuttomuuden ja sattumanvaraisuuden tajuamisessa on myös oma tuskansa, mutta kun samassa suossa tarpoo muitakin turvallisuuskuplansa kadottaneita, lohduttomuuden suo ei ole ihan niin yksinäinen paikka.

Isommissa vertaisryhmissä oivaltaa myös helposti sen, että elämä voi sittenkin jatkua jollain kestettävällä tavalla. Siihen ei itse vielä osaa luottaa, mutta esimerkit ovat rohkaisevia. Perheet, joissa on elämänsä pirstaleista vuosien mittaan uuden palapelin koonneet vanhemmat ja surun keskellä täyspäisiksi varttuneita lapsia, lämmittävät hiljaisen sivustaseuraajan mieltä.

Suurin arvo on oikeastaan kaikilla keskusteluilla, joita ei voi käydä kenenkään muun kuin saman surun kohdanneiden ihmisten kanssa. Keskusteluja, joissa hulluimmaltakin tuntuvan oman ajatuksen jälkeen joku voi sanoa ”niin just, tuo on niin totta”. Keskusteluja, joissa vastapuoli ymmärtää viestin, vaikka et pääsisi edes lausettasi loppuun.

En millään muotoa usko siihen, että kärsimys jalostaisi ihmistä. Mutta parhaimmillaan tuskansa kanssa sinut oleva ihminen lienee herkistynyt toisen piinalle varsin syvällä tasolla. Sellaisia kohtaamisia ei oikein pysty edes sanoiksi pukemaan. Olen kohta pari päivää nimittäin yrittänyt. En osaa kuin kiittää ihmistä, joka viikonloppuna repi minut melko synkän loukon liepeiltä pois.

Suruun liittyvän vertaistuen ristiriita piilee siinä, että viiteryhmä on sellainen, johon kukaan siihen joutuneista ei haluaisi kuulua – ja silti useimmat mukana jaksavat luultavasti pitävät vertaisiaan tavalla tai toisella korvaamattomina.

Vertaistuen parissa vietetty viikonloppu auttoi sulattamaan yhden mustan möykyn. Mutta Miljan päivän kääntyessä yöksi sitä olisi melkein jo uuden leirin tarpeessa. Edellisen nimipäivän onni on enää vain valokuviin jähmettynyttä usvaa.

Kuvat:

Kaikenlaiselle tuelle on Karhuperheessä tilaa.