Edellisiin aatoksiin viitaten, taakse jäävä viikko on ollut isojen askeleiden ja pitkälle eteenpäin kurkottamisen aikaa. Miljan jäämistön arkisen uudelleenjärjestelyn ohella olemme nimittäin purkaneet hänen huonettaan perusteellisesti.

Jonain päivänä sinne kaiketi valmistuu upouusi makuuhuone. Koppi, josta vanhan elämän rippeet on kärrätty syrjään, pyyhitty näkymättömiin. Toistaiseksi se on vain tunteiden romuttamo, tosin vapaaehtoinen sellainen.

Ratkaisu on osin arkijärjen sanelema, tilaa ei ole uhrattavaksi museointiin, eikä se muutenkaan onnistuisi pikkuveikan kanssa. Tunnetasollakin olemme moneen otteeseen vakuuttaneet toisillemme olevamme valmiita siihen.

Mikään näistä syistä ei tietenkään tee raivaamisesta vähemmän kivuliasta. Ensimmäisenä poistettavien listalla olevat ja itsestään selvästi tarpeettomatkin tavarat ovat kuin sieluun kiinni niitattuja kun kyse on tämän tyyppisestä lopullisuudesta.

Olen viime kesästä saakka ollut valmis kärräämään Miljan sängyn vaikka lähimpään saunanpesään polttopuiksi, silti sitä ei ole helppoa kantaa ovesta ulos. Satoja kirjoja olen siinä ääneen lukenut, lukemattomat kerrat istunut sen reunalla pitkiä hiuksia harjaamassa. Edes karmea loppu ei näitä asioita peitä alleen.

Jotain hyvääkin toki löytyy asunnon käytön järkeistämisen lisäksi. Jossain muualla joku toinen pirstaleista elämää viettävä saa – luultavasti tarpeeseen – kauniin sängyn, hyviä vaatteita ja jokusen lelun. Ehkä se joku saa niistä esineistä iloa itselleen.

Järjettömän vaikeaa on silti luopua kadonneen maailman jäänteistä. Kun jokaisen vaatteen tai tavaran kohdalla joutuu konkreettisesti vastaamaan kysymykseen siitä, kaipaako sitä ehkä vuosien päästä, tuntee olevansa varsin suurten ratkaisujen äärellä.

Siivoamisen lopputuloksen näkemistä pelkään. Kun huonekalut on kärrätty pois tai siirretty syrjään, mitä jää jäljelle. Tyhjä huone, kuin yhden ihmisen elämä olisi pyyhitty pois aikakirjoista. Muistot, valokuvat ja osa tavaroista toki jäävät, mutta mikään ei enää ole ennallaan.

Tyhjentyvän huoneen kulmaan kertyvää laatikkopinoa on tyrmäävää katsella. Pienen ihmisen täyteläisestä elämästä ei lopulta jää jäljelle kuin pieni muoviin verhottu kasa.

Kaikki mielikuvituksellisten leikkien ainesosat, tärkeät pienet esineet, ruohon tahrimat housunpolvet, rakkaimmat paidat, se rähjäinen lippiskin – kaikki paketoituna pölyltä ja valolta piiloon. Laatikoituna elämältä piiloon.

Miljalla oli omien sanojensa mukaan kolme perhettä. Ensiksi oli tietysti oma perhe, joka oli melko joustava käsite. Siihen kuului välillä muitakin sukulaisia, ja paras kaverikin taisi toisinaan lukeutua joukkoon.

Toiseksi oli hoitopaikan perhe, rakkaat hoitajat ja jokapäiväiset kaverit tärkeine leikkeineen. Näitäkin tärkeämpi taisi olla ”Mammiksen perhe”: Mammakeitaan eli Mammiksen perhekahvilat, muskarit ja muut riennot olivat lähes syntymästä saakka iso osa pienen ihmisen elämää.

Tärkeä paikka siitä on muodostunut meille aikuisillekin, varsinkin Erjalle. Se oli henkinen koti aiemminkin, ja moni Miljan elontietä pitkään seurannut ystävä on jaksanut tukea meitä uudessakin elämässä.

Mammis-perhe tuli lauantaina lämpimästi mieleen, kun nämä ystävät olivat järjestäneet pienimuotoisen muisteluillan. Tuntuu hyvältä, että joku muukin haluaa aktiivisesti vielä muistaa, nähdä jopa vaivaa sen eteen.

Ilta oli antoisa, mutta samalla myös kipeä. Jotenkin haluaisi pysäyttää maailmassa edes joitakin asioita siihen asentoon, jossa ne olivat vuosi sitten. Mutta niin vain Mammiksen perheelläkin on uudet tilat, joissa Milja ei ole koskaan käynyt. Siinä paikassa ei enää ollut pienen keksirohmun muistijälkeä, ei muskarilaulun kaikuja.

Toisaalta pikkumies opetteli nyt laskemaan siitä samasta pienestä liukumäestä, johon joskus olen Miljaa nostellut. Monen muun pienen asian tai esineen tavoin se kirveli kyynelkanavissa hetkittäin.

Sunnuntaina ajelimme Espooseen tapaamaan tutuiksi käyneitä vertaisia (kiitoksia viimeisestä, jos ruudun taakse osutte). Automatkalla mietin, että Milja varmaan pitäisi näitä vertaistukilähimmäisiä neljäntenä perheenään – kunnes muistin, että jos Milja olisi elossa, emme edes tuntisi niitä kaikkia ihmisiä.

Samaan sanovat muutkin törmäävänsä tasaisesti, miettivänsä esimerkiksi kuinka kuolleet lapset olisivat varmaan olleet hyviä kavereita keskenään. Paljon ihania tukijoukkoja on tästä perheestä löytynyt, mutta näille ihmisille voi myös sanoa sen perimmäisen toiveen: ”voi kunpa me ei oltaisi koskaan tutustuttu.”

Sitä en vielä tiedä, saako Kassu koskaan omakseen hoitopaikan perhettä. Mammikselta se melko varmasti löytyy jatkossakin. Ja ehkä hänkin voi kokea tärkeäksi sellaisen elämänpiirin, jossa on muitakin lapsia, joiden veli tai sisko ei koskaan tule kotiin.