|
|
Elämän pirstaleita
Pieniä valkoisia möykkyjä
Toistan itseäni: eteenpäin olisi päästävä. Noustava jaloilleen, suunnattava uusiin seikkailuihin. Mutta sitä ei vain tunnu tapahtuvan, liian helposti jähmettyy paikoilleen. Toivoen hiljaa, että mikään ei muuttuisi. Että edes jotkut asiat muistuttaisivat siitä hyvästä elämästä.
Vaan nykyinen elämä ei odottele. Maailma ja maisemat muuttuvat, eikä juuri mikään muu kuin oma käpertyminen pysy ennallaan. Elämä raahautuu eteenpäin, tai meidän tapauksessamme konttaa, kovaa vauhtia.
Pikkumies ei ole enää mikään sylivauva, ulos on päästävä – kohtaamaan niitä paikkoja, joita en uskonut pystyväni enää sietämään.
Kotikonnuilla kaikki leikkipuistotkin tosin tuntuvat vaihtavan ilmettä, moni menneen maailman muistomerkki on kadonnut, kärrätty kadonneiden leikkien kaatopaikalle. Tuntuu, että ”kaupungin äijät” eivät koskaan tarvittaessa tee mitään hyödyllistä, miksi nyt kaikki rakkaat elämän kuluttamat rakkineet on korvattu uusilla?
Kotona pieni ihminen on saanut eloonsa aivan uutta ulottuvuutta, kirjaimellisesti. Konttaaminen, pystyyn nouseminen ja kiipeäminen muuttavat väistämättä myös arjen asetelmia. Etenkin kun pienessä kodissa elottomaksi museoitunut Miljan huone on muuttunut taas leikkihuoneeksi. Samalla kyytiä saavat kaikki vanhatkin tavarat. Kaikki ne, joihin pienten käsien suinkin sallitaan tarttuvan.
Puolisen vuotta sitten luultavasti ajattelin, ettei juuri mitään Miljan tavaroita voi ihan heti antaa pikkuveikalle. Se tekisi liian kipeää. Mutta päivä päivältä lapsi ikään kuin tekee valintoja puolestamme. Onko tämä tai tuo esine sopiva uuteen elämään – siivotkaa se nyt pois tai luovuttakaa tuleviksi vuosiksi leikkeihin.
Jotkut ratkaisut ovat ajan myötä ja vilkkaassa arjessa muuttuneet helpoiksi. Perustavaroiden kohdalla osaa jo ajoittain miettiä, että Milja ei näitä enää tarvitse. Samalla tietysti tuntee hieman juonittelevansa valtavaa petosta, tuskin itsepäinen leikki-ikäinen olisi suosiolla luovuttanut romujaan syötäväksi ja paiskottavaksi.
Toisaalta rintaa pakottaa usein, kun yrittää mukautua uuden elämän muottiin. Kun kerran johonkin kajoaa, se ei enää ole ennallaan, viimeisetkin linkit vanhaan katoavat. Jokaisen lelun luovuttaminen, jokaisen esineen siirtäminen jähmettyneiltä sijoiltaan on kuin repisi sydämestään pieniä raapaleita. Pieniä, vereslihaisia möykkyjä, johon on koodattu jotain olennaista menneestä.
Niitä kipeitä möykkyjä sitä yrittää kivun lievittämiseksi värittää ikään kuin vitivalkoisiksi. On pakko pyyhkiä piiloon vanhoja merkityksiä, jotta on tilaa uusille. Sekin tuntuu jälleen petokselta.
Se ei vielä lohduta, että jonain päivänä vanhat lelut osin uusine käyttötarkoituksineen voivat olla arvokas linkki isosiskon maailmaan. Se on silti kovin autio maailma.
3 kommenttia kirjoitukseen “Pieniä valkoisia möykkyjä”
Kommentoi kirjoitusta
Tämän blogin
uusimmat kommentit
- Niiskuneiti: Lehti tarttui käteeni neuvolassa, olin tyttäreni kanssa 5-v. tarkastuskäynnillä. Siitä lähtien olen lukenut blogiasi. Kaikki sanat tuntuvat liian latteilta, mutta ...
- Hanna: Meidän lapset ovat niin samanikäisiä, kuin Milja ja Kassu. Meidän isosisko varjeli aarteitaan/lelujaan kaikilta lapsilta välillä turhankin kovasti aiemmin. Pikkuveljen ...
- KULTA PIENI: Pieni mökötti ja synkisteli. Hän löi ja lätki, mäiski, pätki, hyrskyn, myrskyn, mullin mallin, sikin sokin, tillin tallin! "Kulta pieni", ...
Lehti tarttui käteeni neuvolassa, olin tyttäreni kanssa 5-v. tarkastuskäynnillä. Siitä lähtien olen lukenut blogiasi.
Kaikki sanat tuntuvat liian latteilta, mutta tahdon silti kirjoittaa kiitokseni siitä, että osaan arvostaa arkea aikaisempaa enemmän, että löydän elämän haurauden sanojesi kautta. Liian usein me vain juutumme kiinni oravanpyörään, osaamatta nauttia elämän pienistä asioista.
Toivon teille kesän valosta voimaa jaksaa taas päiviä eteenpäin.
Meidän lapset ovat niin samanikäisiä, kuin Milja ja Kassu. Meidän isosisko varjeli aarteitaan/lelujaan kaikilta lapsilta välillä turhankin kovasti aiemmin. Pikkuveljen tulon myötä tämä on muuttunut. Koruja ja tarroja jne pieniä juttuja varjellaan, mutta jopa barbeja tai ponejakin saa pikkuveli kuolata/paiskoa/testata, jos sisko ei juuri nyt niillä leiki. Luulen, että Miljakaan ei olisi omalta veljeltä suojellut kaikkia tavaroitaan, vaikka olisi muilta lapsilta suojellut. Pikkuveljet osaavat vallata omaa reviiiriään ja se menee muiden perheejäsenten kanssa päällekäin.
Voimia teille eteenpäin elämässä.
Pieni mökötti ja synkisteli. Hän löi ja lätki, mäiski, pätki, hyrskyn, myrskyn, mullin mallin, sikin sokin, tillin tallin!
“Kulta pieni”, sanoi Suuri.
“Mistä moinen kiukku kuuri?”
“No kun minä olen möhnää”, sanoi Pieni.
“Möhnää ja pöhnää ja myrkkysientä, eikä kukaan rakasta Pientä.”
“Kulta pieni”, sanoi Suuri.
“Aina päästä häntään asti rakastan sua valtavasti.”
Pieni sanoi: “Entäs jos olisinkin joku toinen? Vaikka karvaturveloinen?”
“Kulta pieni”, sanoi Suuri, “aina päästä häntään asti rakastaisin valtavasti.”
Pieni sanoi: “Entäs jos olisinkin kärsäpäinen sottapytty mönkiäinen?”
“Halaisin ja hoivailisin,kärsänpäästä häntään asti rakastaisin valtavasti.”
“Ankka tai lammas”, nauroi Pieni. ” Taikka vaikka irvihammas!”
“Silloin juuri”, sanoi Suuri, “irvihampaat harjaan sulta, olisit mun oma kulta.”
“Voiko rakkaus mennä rikki”, kysyi Pieni. “Ja voiko sen korjata, auttaako liima tai tikki?”
“Voihan nenä, nyt tuli tenä”, sanoi Suuri. “Sitä kun minä en tiedä, mutta ei rakkautta ainakaan roskiin viedä.”
“Entäs sitten”, sanoi Pieni, ” kun ei ollakkaan vierekkäin, voitko mua vielä rakastaa vai jääkö rakkaus tänne näin?”
He katsoivat ikkunastaan yön tummaan kirkkauteen, Suuri painoi rakasta lastaan, sitä pikkuista, povelleen.
“Kulta pieni, katsohan kauas kuinka tähdet loistelee tuolla, ne loistavat, vaikka niistä ovat jotkut jo ehtineet kuolla.”
“Ne loistavat, loistavat aina vaan, eivät kuole, ei kuole rakkauskaan.”