Työpaikan yhteiseen sähköpostiin putkahtelee tasaisesti juttuehdotuksia enemmän tai vähemmän tosissaan olevilta lukijoilta. Toisia houkuttanee lehden nettisivuilla oleva juttuvinkki-kilpailu, toisilla taas tuntuu olevan aidosti jotain sydämellään.
En oikein tiedä kumpaan ryhmään lukeutui äskettäin ilmaantunut ehdotus, jonka mukaan kaupunkilehden ”kannattaisi tehdä juttu elämän tarkoituksesta”. Näkemyksiä voisi kuulemma kysyä vaikkapa Jari Sarasvuolta ja Matti Nykäseltä (huh). Saattoi olla tosissaankin, mietityttäähän tuo monia.
Kuten ehkä arvata saattaa, aiheeseen ei äkkiseltään tartuttu, hauska hetki palaveriin toki saatiin ideoidessa. Muille se oli luultavasti vain ohimenevä kasku, mutta meikäläinen jumittui aiheeseen moneksi päiväksi. Sattuneesta syystä elämisen ja olemisen tarkoitusta on tullut pyöriteltyä aika lailla reilun vuoden verran.
Tässä vaiheessa on pakko tuottaa pettymys otsikon mahdollisesti herättämien lupausten suhteen, ei minulla nimittäin ole vastausta siihen. Jos elämän tarkoitus pitäisi tiivistää yhteen asiaan, joutuisin ehkä toteamaan, ettei sitä ole.
Empiiristen havaintojeni perusteella elämä vaikuttaisi olevan pitkälti sattumanvaraisten tapahtumien ja asioiden jatkumo. Joihinkin asioihin voi vaikuttaa, toisinaan toteutuu jonkinlainen todennäköisyys, mutta pohjimmiltaan voi sattua mitä tahansa, koska tahansa, kenelle tahansa. Ikään kuin käänteinen lottoarvonta siis. Eikä osallistuminen ole vapaaehtoista.
Tarkoitus ei ole maalailla mitään itsesäälin sävyisellä mustalla väritettyä kuvaa (sellaisenkin toki saisi aikaiseksi). Tuo on vain eräänlainen lähtökohta, jonka tajuaminen avaa aika lailla uuden näköisen maailman. Kenenkään muun maailmankuvaan en koe tarpeelliseksi puuttua tipan vertaa, mutta koen, että minulla on jopa varaa olla väärässä vaikkapa yleisen kristillisen maailmanselityksen kelvollisuuden suhteen, jos sillä pystyy selittämään kokemiani asioita.
Vaikka uuden maailmanjärjestykseni lähtökohta vaikuttanee jokseenkin lohduttomalta, se voi itse asiassa olla myös elämänlaatua parantavaa. Kun riittävän usein muistuttaa itseään olemassaolon perusteista, osaa ehkä tarttua elämäänsä hieman konkreettisemmin. Aina ei tietenkään muista, ja useimmiten ei jaksa – mutta on hyvä pitää mielessä, että periaatteen tasolla yhtään päivää ei kannata tuhlata.
Se taas on ilmeisesti täysin yksilöllistä, mikä määrittyy tuhlaamiseksi tai elämän hyötykäytöksi. Helsingin Sanomien NYT-liitteen mainiot radiofilosofit Jukka Relander ja Tuomas Nevanlinna pohtivat pari viikkoa sitten juuri hukkaan heitetyn elämän kysymystä. Eri aikakausilla ja ajatussuunnilla on omat selityksensä sille, miten hyvää elämää vietetään. Sen pohjalta herrat luotasivat nykyistä elämänmenoa.
”Tradition antamien osviittojen ristivalotuksessa länsimainen kulutuskeskeinen elämänkäytäntö on lähtökohtaisesti elämän heittämistä hukkaan. Kukin voi sen toki tehdä omalla tavallaan. Tyylejä on monia.”
(HS NYT-liite, 18.7.2008)
Ei välttämättä kuulosta yhtään pöllömmältä. Sen sijaan, että käyttää päivänsä sen pähkäilemiseen, mikä on hyvää ja kaunista, tai pyhää, pitäisi ehkä keskittyä olennaiseen – elämiseen. Kannattaa vaalia niitä asioita, joihin pystyy vaikuttamaan. Niitä on lopulta hyvin rajallisesti.
Valintojen laatua enemmän pitäisi ehkä keskittyä elämään tekemiensä valintojen mukaisesti. Sitä ainakin tämä ihmislapsi joutuu itselleen toistuvasti muistuttamaan. Jos olet valinnut eläväsi perheen kanssa, antavasi sydämesi sen armoille, elä sen mukaisesti, ettet joudu taas joskus katumaan tekemättömiä asioita. Sitä ei ole arjessa helppoa muistaa.
Tältä pohjalta on hyvä orientoitua vaikkapa alkavaan työviikkoon.
