|
|
Elämän pirstaleita
Uneton pelkuri
Joskus sitä kuvittelee jo olevansa jonkinlaisessa turvassa, pärjäävänsä edes jotenkuten. Kunnes sitten avaa silmänsä ja huomaa huojuvansa kuilun reunalla.
Pikkumies on oksennellut illasta lähtien. Nuhan tai pienen kuumeen järki vielä sulattaa, mutta lapsen selvä pahoinvointi kuljettaa ajatukset jo järjen tuolle puolen. Istun tuijottelemassa vuoroin ruutua, vuoroin kesäistä aamuyön (klo 02) kuutamoa. Siis aina sillä välin, kun en ravaa tarkistamassa, onko lapsessa elonmerkkejä.
Alkuillasta makasin sängyssä potilaan vieressä vahtimassa hengityksen laatua, tuijottelemassa kauhuani silmästä silmään. Elottomia lapsenkasvoja muistellen, pahinta peläten, erilaisia skenaarioita laskeskellen. Elämää kammoksuen.
Järki yrittää välillä ehdottaa, että mahatautiahan tämä kaiketi vain on, liikaa leikkipihan likaisten kivien ja lattialla pyörivien ruoantähteiden imeskelyä. Mitä sitten, voihan oksennukseenkin tukehtua.
Tiedostan epätietoisuuden ruokkivan pelkoani, yli vuosi on kulunut, enkä vieläkään tiedä – saati ymmärrä – mitä Miljalle tapahtui. Miksi ei annettu edes mahdollisuutta auttaa?
Pyörittelen loppuelämäni raskainta taakkaa, huonoja selityksiä sille, etten ollut silloin läsnä. Ei jäänyt edes viimeisiä sanoja. Jos raskisin, menisin herättämään pikkuveikan, ihan vain kertoakseni jotain tärkeää.
Pelko on inhimillisistä voimanlähteistä suurimpia, nopeasti uusiutuva luonnonvara. Väsymys tuntuu lihaksissa asti, mutta Nukkumatti pysyy pyytämättä loitolla. Silti pitää vahtia, ettei kuolema tule taas kutsumatta kylään.
3 kommenttia kirjoitukseen “Uneton pelkuri”
Kommentoi kirjoitusta
Tämän blogin
uusimmat kommentit
- Hanna: Voi voimia!! On varmasti raskasta, kun muistot lyövät läpi. Sairastaminen ei ikinä ole pikkulapsiperheessä mikään helppo nakki. Saatikka ...
- Miksi?: Kovasti, kovasti lähettelen voimia! Toivottavasti pelkosi joskus edes hieman hellittää!
- Juulianna: Kuopuksemme odotusaikana pelkäsin valtavasti, etten uskaltaisi kiintyä tähän vauvaan ollenkaan, kun niin kovin pelkäsin menettäväni hänetkin. Kun sairaalaan kotiinlähtötarkastuksessa vauva ...
Voi voimia!! On varmasti raskasta, kun muistot lyövät läpi. Sairastaminen ei ikinä ole pikkulapsiperheessä mikään helppo nakki. Saatikka sitten, jos pelkää koko ajan tai saa takaumia tapahtuneesta.
Ei kuolema taida ikinä olla läheisimmille helppo asia. Ymmärtää asian järjen tasolla tai ei. Seurasin äitiäni läheisen veljen kuolinvuoteella. Äiti ei millään tajunnut veljensä tekevän kuolemaa, ihmettä toivoi. Minä tajusin ja yritin puhua, että äiti osaisi valmistautua. Ei osannut, kuoleman yllätti täysin, vaikka veli oli ollut tajuttomana jo kolmatta päivää.
Kovasti, kovasti lähettelen voimia! Toivottavasti pelkosi joskus edes hieman hellittää!
Kuopuksemme odotusaikana pelkäsin valtavasti, etten uskaltaisi kiintyä tähän vauvaan ollenkaan, kun niin kovin pelkäsin menettäväni hänetkin. Kun sairaalaan kotiinlähtötarkastuksessa vauva jäi kiinni sydämen sivuäänestä ja meidät passitettiin sydänröntgeniin, puristin pientä nyyttiä sylissäni ja ajattelin, että tämä ei voi olla totta. Ei vaan voi. Pahin pelkoni ei voi toteutua, emme voi menettää toista kertaa. Kaikki oli onneksi hyvin, sydän terve ja terhakka.
Jaksamista pelkojen keskelle ja pikaista paranemista pikkumiehelle!