Elämän pirstaleita

Viikon päällimmäisin kehno fiilis: kolkuttava omatunto.

On huono omatunto siitä, että on luvannut liikaa, rehkinyt lisäksi tarpeettoman paljon olemattoman elämänhallintakyvyn vuoksi. Päänsisäinen samusirkka soimaa, koska aikaa ei riitä niille harvoille tärkeille ihmisille, voimia vielä vähemmän.

Elämänkumppania ärsyttää, ymmärrettävästi. Mutta tähän ymmärrykseen se jääkin, korjaavat toimenpiteet ovat toistaiseksi olleet ylivoimaisia. Ja sekös kalvaa, kaiketi molempia. Pikkumies on hänkin jäänyt vähälle huomiolla ja kompensoi sitä hakemalla ylenpalttisesti kontaktia aurinkoisella olemuksellaan. Tuon ikäiselle ei vielä välittäisi selittää, että iskä on nyt vähän vammainen.

Tietyllä tapaa pitäisi kai silti olla varovaisen tyytyväinen. Tulkitsen huonon omatunnon nimittäin pieneksi merkiksi siitä, että kaikki tunnevammat eivät ehkä ole pysyviä. Se, että oma epäinhimillisyys harmittaa jo, on jonkinlaisen edistyksen merkki, luulisin.

Olen toisaalta aiemmin pyöritellyt ajatusta siitä, miten monet tunnetilat ovat ihmisrauniolle ylivoimaisia käsiteltäväksi. Perusteiltaan aivan normaalit vihan, pettymyksen ja katkeruuden tunteet ovat hyvin vaikeasti hallittavissa, kun niitä ei pysty kohdistamaan juuri mihinkään. Tai jos henkisesti paljaana kykene suojautumaan niiltä millään tavoin.

Sama pätee ilmeisesti osittain varsin arkisiinkin tuntemuksiin, kuten huonon omatunnon ilmentämään syyllisyyteen. Sitä on kovin vaikeaa käsitellä, kun voimat ja ymmärrys ovat vähissä.

Huomaan jatkuvasti suojautuvani omalta syyllisyydentunnolta, vaikka toisena hetkenä tiedostankin tilanteen ja ongelmat järjen tasolla. Samoin muiden aiheeseen (huonon omatunnon syyt) liittyvä huomauttelu ajaa välittömästi puolustuskannalle.

Aiheellinen kritiikki muuntuu kohtuuttomiksi omassa päässä syytöksiksi ja tunnen olevani kuin nurkkaan ahdistettu haavoitettu peto. Ehkä sellainen vanha raihnainen karhunressukka. Raatelukynsien esiin kaivamisen sijaan reagoin käpertymällä kulmaani, sulkeutumalla ahdistuksen syleilyyn.

Perusongelma tuntuukin olevan siinä, että järki ja tunteet eivät näytä kompuroivan käsi kädessä. Vaikka järki sanoo mitä, henkinen kapasiteetti ei vaan riitä viestien käsittelemiseen. Olen joskus ihmetellyt ihmisiä, jotka vaikuttavat perusominaisuuksiltaan tunteettomilta nilviäisiltä. Ei se järin hääviltä tunnu huomata olevansa itse ulkomaailmaan samanmoisella viileydellä reagoiva tonttu.

Jälleen kirjoitin tämän itselleni muistioksi, koska monissa tilanteissa asian kirjaaminen toimii hyvänä muistamisprosessin tukena. Toivottavasti se pätee tässäkin asiassa.

Raapustaminen on taas viivästynyt, vaikka koko viikon olen aihiota haudutellut valmiiksi. Se on kestänyt osin asian hahmottamisen vaikeuden vuoksi. Ja osin siksi, että tätä nimenomaista lopputulosta on vaikeaa tunnustaa itselleen, saati lähimmäisilleen.

Kirjoiteltuani tovi sitten elämän tarkoitusta sivuavista kysymyksistä päässä alkoi sitkeästi pyöriä Eppu Normaalin vanha viisunpätkä: ”mä muistan kuinka viime yönä kanssa veikkojen; päättelimme että elämämme tarkoitus lienee murheen karkoitus…”

Jos jätetään lainauksen kiusallinen kieliopillinen virhe huomiotta, päästään itse ajatukseen, joka on tuntunut omakohtaiselta viime aikoina. Kun tarkemmin miettii, kesä ei ole ollut henkisesti helppoa aikaa – ikävä, surku ja turhautuminen ovat kasautuneet aikamoisiksi möykyiksi.

Hiljalleen olen jälkikäteen tajunnut karkottaneeni murhetta milloin mihinkin. Loputtomaan työntekoon, lukemattomille kirjojen sivuille, lukuisten kesärientojen pauhuun. Kaikista noista asioista olen nauttinut, etenkin mielihyvää tuottaneista musiikki-painotteisista kesämenoista.

Samalla olen kuitenkin jättänyt myöntämättä – itselleni ja niille, joille olisi pitänyt – juuri sen, että kaikki tämä on ollut myös pakenemista. Olen niin kovasti kaivannut hyvältä tuntuvia asioita, että olen hukuttautunut hyviin fiiliksiin turhan suurella innolla.

Mutta kuten useimmat tietävät, ei murhetta lopulta voi karkottaa. Vanha kansa oli yllättävän viisasta puntaroidessaan, että sen minkä taakseen jättää, sen löytää lopulta edestään. Ei murhe surematta katoa, se vain kasautuu, tukkiakseen lopulta kurkun ja rintakehän. Ja sen jälkeen koko inhimillisen käyttöjärjestelmän.

Kesän festivaaleista jäi oikeasti käteen kasa hienoja elämyksiä, ahkera työ taas on palkinnut tekijäänsä uuden oppimisella. Hinnan siitä on oikeastaan maksanut perhe. Ja äskeistä lausetta oli kauhean vaikeaa kirjoittaa.

Ehkä se toisaalta on niin, että kaikelle on aikansa. Niin pakenemiselle kuin asioiden ymmärtämisellekin. Nyt voi vaan toivoa taas tajuavansa hetken verran. Kuvittelen tietäväni jälleen jotain olennaista, ja epäilen myös unohtavani sen uudelleen, ikävä kyllä.