|
|
Elämän pirstaleita
Murheen karkoitus
Raapustaminen on taas viivästynyt, vaikka koko viikon olen aihiota haudutellut valmiiksi. Se on kestänyt osin asian hahmottamisen vaikeuden vuoksi. Ja osin siksi, että tätä nimenomaista lopputulosta on vaikeaa tunnustaa itselleen, saati lähimmäisilleen.
Kirjoiteltuani tovi sitten elämän tarkoitusta sivuavista kysymyksistä päässä alkoi sitkeästi pyöriä Eppu Normaalin vanha viisunpätkä: ”mä muistan kuinka viime yönä kanssa veikkojen; päättelimme että elämämme tarkoitus lienee murheen karkoitus…”
Jos jätetään lainauksen kiusallinen kieliopillinen virhe huomiotta, päästään itse ajatukseen, joka on tuntunut omakohtaiselta viime aikoina. Kun tarkemmin miettii, kesä ei ole ollut henkisesti helppoa aikaa – ikävä, surku ja turhautuminen ovat kasautuneet aikamoisiksi möykyiksi.
Hiljalleen olen jälkikäteen tajunnut karkottaneeni murhetta milloin mihinkin. Loputtomaan työntekoon, lukemattomille kirjojen sivuille, lukuisten kesärientojen pauhuun. Kaikista noista asioista olen nauttinut, etenkin mielihyvää tuottaneista musiikki-painotteisista kesämenoista.
Samalla olen kuitenkin jättänyt myöntämättä – itselleni ja niille, joille olisi pitänyt – juuri sen, että kaikki tämä on ollut myös pakenemista. Olen niin kovasti kaivannut hyvältä tuntuvia asioita, että olen hukuttautunut hyviin fiiliksiin turhan suurella innolla.
Mutta kuten useimmat tietävät, ei murhetta lopulta voi karkottaa. Vanha kansa oli yllättävän viisasta puntaroidessaan, että sen minkä taakseen jättää, sen löytää lopulta edestään. Ei murhe surematta katoa, se vain kasautuu, tukkiakseen lopulta kurkun ja rintakehän. Ja sen jälkeen koko inhimillisen käyttöjärjestelmän.
Kesän festivaaleista jäi oikeasti käteen kasa hienoja elämyksiä, ahkera työ taas on palkinnut tekijäänsä uuden oppimisella. Hinnan siitä on oikeastaan maksanut perhe. Ja äskeistä lausetta oli kauhean vaikeaa kirjoittaa.
Ehkä se toisaalta on niin, että kaikelle on aikansa. Niin pakenemiselle kuin asioiden ymmärtämisellekin. Nyt voi vaan toivoa taas tajuavansa hetken verran. Kuvittelen tietäväni jälleen jotain olennaista, ja epäilen myös unohtavani sen uudelleen, ikävä kyllä.
8 kommenttia kirjoitukseen “Murheen karkoitus”
Kommentoi kirjoitusta
Tämän blogin
uusimmat kommentit
- N.O.: Tietenkään ei ole kiva että omasta "itsekkyydestä" kärsii oma perhe. Uskon kuitenkin myös niin että kun ihminen haluaa paeta, hänen ...
- Emppu: Asioiden pakenemisella on kai joskus sekin tarkoitus, että silloin kerää lisää voimaa kohdata niitä. Jokainen tarvitsee hetkiä, jolloin avaa ...
- Mrs.Marple: Joskus on hyvä antaa surulle tietoisesti loma. Nauttia täysin rinnoin hetkestä ja olla iloinen ja onnellinen, hetken. Itselleen voi antaa ...
- Hanna: lukemassa kävin
- aurinkoon82: Hei olen samaa mieltä kun Mrs.Marple: ei voi surra joka hetki...se musertaa..ahdistaa.. Mä on lukenut taustalla blogiasi... välillä itkien ja ...
- Ai: Pakeneminen on inhimillistä. Joskus se on ahdistavaa, mutta parhaimmillaan ylen hauskaa. Välttämätöntäkin se on, jotta jaksaa taas paettavaa. Pakenemiseen tulee ...
- Mrs.Marple: Sen verran vielä tähän kommentoin, eli minun mielestäni suru ei ahdista ja muserra, eihän tästä tulisi mitään kun koko elämäni ...
- vonny: Huomasin itselläni saman. Poikani kuoleman jälkeen pakenin surua hauskoihin asioihin. Kun sitten hauska loppui, oli paluu suruun murskaava. Löysin vertaistuki- ...
Tietenkään ei ole kiva että omasta “itsekkyydestä” kärsii oma perhe.
Uskon kuitenkin myös niin että kun ihminen haluaa paeta, hänen täytyy se tiettyyn rajaan asti saada tehdä, koska vain siten hän voi saada jostain voimaa jälleen kohdata sen mitä pakenee.
Useimmiten tällaisia asioita ei voi sopia etukäteen tyyliin : “pakene sä tämä kuukausi mä pakenen sitten ensi kuussa” vaan elämä heittää ne silmille ihan kuin kaiken muunkin.
Silti asia ei ole peruuttamaton, voi sopia toisen kanssa: kiitos kun olen saanut käydä siellä ja nauttia tästä, mitä sinä haluaisit nyt tehdä ja omistautua ihan itse?
Itse ainakin äitinä ja vaimona tunnistan nyt sen että liian helposti uhraudun ilman että tarkoitan sitä…kun sitten hetkeksi ihan oikeasti omistautuu jollekin itsekkäästi, kun on mahdollisuus. Siitä saa hurjasti voimia taas jatkaa ikuista suossa rämpimistä.
Jokaisen ihmisen pitää voida olla hiukan itsekäs, jotta voi ottaa huomioon myös rakkaansa ja elää tasapainoista elämää perheenä.
Ole onnellinen, olet saanut kesällä hetkiä joista sinulle jää hyviä muistoja…älä ruoski itseäsi vaan keksi, miten voit toimia että muut saavat myös sen mahdollisuuden-osaat varmasti!
Mukavaa viikonloppua koko teidän perheelle-olette ajatuksissa!
Asioiden pakenemisella on kai joskus sekin tarkoitus, että silloin kerää lisää voimaa kohdata niitä. Jokainen tarvitsee hetkiä, jolloin avaa ikkunan ja hengittää raitista ilmaa. Eikä kipu ole kadonnut tai keventynyt, mutta selviytymisen kannalta on olennaista, että ihminen osaa hetkeksi kapsuloida sen jonnekin….
Joskus on hyvä antaa surulle tietoisesti loma. Nauttia täysin rinnoin hetkestä ja olla iloinen ja onnellinen, hetken. Itselleen voi antaa luvan nauttia hetkestä ilman murhetta, kyllä se suru sitten ottaa aikansa, tavalla jos toisella. Suru on kuitenkin lapsensa menettäneelle ikuinen matkakumppani. Jos pitkään surua lykkää ja väistää ja pakenee, niin sitä suuremmalla rytinällä taas uppoaa..
Nytpä se on kirjoitettu ylös, se mitä tajusit ja ymmärsit. Jos unohdat niin nyt voit käydä lukemassa viisautesi.
lukemassa kävin <3
Hei olen samaa mieltä kun Mrs.Marple: ei voi surra joka hetki…se musertaa..ahdistaa.. Mä on lukenut taustalla blogiasi… välillä itkien ja ssanut myös ajatusta oman susun pohdiskeluun.
Menetin vuosi sitten eli toukokuussa 23v. pikkuveljeni onnettomuudessa ja vaikee on oma suru…
Ja vielä vaikempaa kahden pienen lapsen äitinä katsoa oman äidin ja isän suremista. Välillä yrittää olla ajattelematta, mutta sitten tulee jostain vaikka musiikista mieleen joku muisto tai paikasta ja on Turun kartalla paljon paikkoja joihin liittyy muistoja. Suru on muuttunut jo jotenkin lempeemmäksi jos niin vaan voi sanoa tai kai sitä alistuu siihen kohtaloon ettei veljeäni enää ole. Ne muistot saa myös kuitenkin jaksamaan niitähän en ainakaan menetä. Näissä sun teksteissä on paljon sanomaa. Ja haluan kertoa että tunnen niistä välittyvän sen miten paljon välität perheestäsi ja elämästäsi! VOIMIA !!!
Pakeneminen on inhimillistä. Joskus se on ahdistavaa, mutta parhaimmillaan ylen hauskaa. Välttämätöntäkin se on, jotta jaksaa taas paettavaa. Pakenemiseen tulee olla kaikilla oikeus ja sanoisinpa melkein velvollisuuskin.
Hassuimmillaan pakeneminen ilmenee ylenmääräisenä kiinnostuksena tehdä kotihommia. Niihin kun voi paeta esimerkiksi ei niin kiinnostavia autoleikkejä. Saati sitten surua.
Sen verran vielä tähän kommentoin, eli minun mielestäni suru ei ahdista ja muserra, eihän tästä tulisi mitään kun koko elämäni kuitenkin suren. Vuokko Hovatta kertoi viime viikkoisessa Anna-lehdessä kuinka surukin voi olla kaunis (Vuokkohan menetti aikoinaan esikoisensa). Surun kanssa pitää opetella elämään, mutta siitä tosiaan voi ottaa lomaa, joskus se on vain taustahuminana ja joskus kietoo syliinsä.. Pakeneminen ahdistaa, ja silloin voi musertua taakkansa alle jos sitä ei käsittele.
Huomasin itselläni saman. Poikani kuoleman jälkeen pakenin surua hauskoihin asioihin. Kun sitten hauska loppui, oli paluu suruun murskaava. Löysin vertaistuki- palstoja ja kun niitä luin, näin seuraavina öinä toistuvasti painajaisia lapsen menettämisestä ja jopa siitä kuinka tapoin muiden vauvoja. Usein heräsin omaan itkuuni.
Pikku hiljaa alkaa helpottaa vaikka vieläkin suru pyyhkäisee yli ja lyö maahan.
Kiitos tästä blogista !