Elämisen nyanssit ovat viime aikoina kadonneet tehokkaasti arjen harmauteen ja itse aiheutettuun kiireeseen. Silti menneiden päivien toistuva päänsisäinen teema on taas ollut se, mikä ei ole läsnä.
Olen nimittäin huomannut yhä useammin kuvittelevani, millaista elämä olisi Miljan kanssa. Mitä kaikkea sitä tulisikaan tehtyä tällaisina hiipuvan kesän päivinä. Osittain kyse on niistä toteutumattomista odotuksista, joita jo ehti entisessä elämässä rakentaa. Toisaalta kyse on arkisesta höperyydestä, lapsuusvuosien kaltaisesta mielikuvitusystävästä.
Useamman kerran olen pysähtynyt pohtimaan tilanteita, joita tulisi vastaan, jos perheemme olisi kokonainen. Valoisina suvi-iltoina viettäisin varmaan monia hetkiä Miljan kanssa kahden, kun talossa kaivattaisiin hiljaisuutta pikkumiehen nukuttamisen aikaan (nythän hiljaisuutta on tarjolla liikaakin).
Iltaisin ulkona käyskennellessä on kovin helppoa eksyä miettimään sitä, miten nyt olisikin hyvä hetki metsäkävelylle, tai kahdestaan leikkien parissa vietetyille tuokioille. Äidiltä salaa varmaan livahdettaisiin toistuvasti kaupalle hakemaan jätskiä. Futismatsiinkin iso tyttö olisi jo päässyt mukaan, jaksanut ehkä jopa olla siellä.
Puhumattakaan siitä, mitä kaikkea taaperoksi hiljalleen venähtävän pikkuveljen kanssa voisi puuhata. Ne sydämen pohjasta kumpuavat naurut olisin halunnut kuulla yhtä aikaa, toisilleen räkättämässä. Jälleen yksi katkeruuden aihe on tietoisuus siitä, miten innostuneen ja pienempiä lapsia rakastavan siskon seurasta toinen pieni ihminen jää paitsi.
Itseäni kiduttaen olen laskeskellut sitä, miten ne pitkät hiukset olisivat ainakin takapuoleen saakka jo. Melko varmasti olisin jo nakkisormineni oppinut lettejä tekemään.
Yhä uudelleen huomaan ihmisten ilmoilla autolla tai pyörällä liikkuessani melkein huikkaavani selän taakse, mitä ihmeteltävää maisemassa milloinkin näkyy. Vaikka ei se lapsi luultavasti enää suuremmin kaivinkoneista ja vastaavista edes perustaisi.
Huolestuttavinta on ehkä se, kun olen pariin otteeseen hautausmaalla ohikiitävän hetken ajan miettinyt, että Milja varmaan tykkäisi näistä kukista. Sitäkin visioin, kuinka hän varmaan mieluusti osallistuisi käynnissä olevaan remonttiin – jota ei koskaan olisi tehty, jos huone olisi vielä hänen.
Näiden kuvitelmien ja vertailujen kanssa kaiketi elelen lopun ikääni. Yhä hatarammin joutuu haaveilemaan, miltä se 4-vuotias näyttäisi kouluun läksiessään, harrastuksiin heittäytyessään, mopoikään tullessaan…
Kuvitelmien varassa haamua kasvatan. Lieneekö hölmöläisten hommaa.
