Uuden elämän sumuisilla ensimetreillä, Miljan kuoleman jälkeisinä päivinä, meille molemmille iski voimakas tarve vakuuttaa toisillemme selviytymisen varmuutta. Ryhdyimme pitämään Hyvien Asioiden Kirjaa, kaiketi ajatellen, että jos jokaisesta päivästä löytyy edes yksi hyvä asia, on ehkä jotain toivoa elämisen arvoisesta huomisesta.
Aika pian kävi tietysti ilmi, että selviytymisen varmuutta ei voi itselleen tai muille luvata, eikä jokaisessa päivässä todellakaan ollut edes sitä yhtä hyvää asiaa, kun ilmeisimmät oli tullut lueteltua. Muutaman käsinkirjoitetun sivun verran niitä kertyi, nykyisellään ei ole koko kirjasta edes tietoa.
Tosin nykyisin voi jo keksiä Hyvän Asian ihan luonnostaan. Kirja ja sen idea palautui mieleeni käyskennellessäni iltahämärissä hautausmaalla. Siinä paikassa hyvät jutut ovat vähissä, mutta onnistuin silti muistuttamaan itseäni siitä, että syksyn luontoon liittyy monenlaisia katsomisen arvoisia piirteitä.
Niihinkin piirteisiin liittyy tietysti monia toisenlaisia, kovin kipeitä asioita. Eräs kaikin puolin positiivinen asia on kuitenkin syksyiset valokuvat. Olen viime vuosina innostunut kuvaamisesta, innokkaana amatöörinä räiskin mitä sattuu, ja jonkin verran tulee työnkin puolesta kuvattua.
Minusta tuskin tulee koskaan teknisesti kovin kehittynyttä kuvaajaa, varsinkaan luontokuvaamisen saralla. Pystyn kuitenkin vakuuttumaan itsetyytyväisyyden rajoille saakka näkemyksellisyyteni syvyydestä. Pidän myös saavutuksiani äärimmäisen tiukasti rajattujen naamapotrettien kuvaamisessa melkoisina.
Näinä synkkinä aikoina – kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti – syksyn värit ovat niitä harvoja piristäviä juttuja. Ja oikein mukavia kuvaamisen kohteita. Niiden värien löytäminen oli myös tämän viikon harvoja Hyviä Asioita.
Kuvat:
Vannoutunut luonnonvalon ystäväkin fuskaa joskus, ei tosin salamaa käyttämällä.
