Elämän pirstaleita

Arkisto Syyskuu, 2008

Hyvä asia

Maanantai, Syyskuu 29th, 2008

Uuden elämän sumuisilla ensimetreillä, Miljan kuoleman jälkeisinä päivinä, meille molemmille iski voimakas tarve vakuuttaa toisillemme selviytymisen varmuutta. Ryhdyimme pitämään Hyvien Asioiden Kirjaa, kaiketi ajatellen, että jos jokaisesta päivästä löytyy edes yksi hyvä asia, on ehkä jotain toivoa elämisen arvoisesta huomisesta.

Aika pian kävi tietysti ilmi, että selviytymisen varmuutta ei voi itselleen tai muille luvata, eikä jokaisessa päivässä todellakaan ollut edes sitä yhtä hyvää asiaa, kun ilmeisimmät oli tullut lueteltua. Muutaman käsinkirjoitetun sivun verran niitä kertyi, nykyisellään ei ole koko kirjasta edes tietoa.

Tosin nykyisin voi jo keksiä Hyvän Asian ihan luonnostaan. Kirja ja sen idea palautui mieleeni käyskennellessäni iltahämärissä hautausmaalla. Siinä paikassa hyvät jutut ovat vähissä, mutta onnistuin silti muistuttamaan itseäni siitä, että syksyn luontoon liittyy monenlaisia katsomisen arvoisia piirteitä.

Niihinkin piirteisiin liittyy tietysti monia toisenlaisia, kovin kipeitä asioita. Eräs kaikin puolin positiivinen asia on kuitenkin syksyiset valokuvat. Olen viime vuosina innostunut kuvaamisesta, innokkaana amatöörinä räiskin mitä sattuu, ja jonkin verran tulee työnkin puolesta kuvattua.

Minusta tuskin tulee koskaan teknisesti kovin kehittynyttä kuvaajaa, varsinkaan luontokuvaamisen saralla. Pystyn kuitenkin vakuuttumaan itsetyytyväisyyden rajoille saakka näkemyksellisyyteni syvyydestä. Pidän myös saavutuksiani äärimmäisen tiukasti rajattujen naamapotrettien kuvaamisessa melkoisina.

Näinä synkkinä aikoina – kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti – syksyn värit ovat niitä harvoja piristäviä juttuja. Ja oikein mukavia kuvaamisen kohteita. Niiden värien löytäminen oli myös tämän viikon harvoja Hyviä Asioita.

Kuvat:

IMG_1520.JPG
Vannoutunut luonnonvalon ystäväkin fuskaa joskus, ei tosin salamaa käyttämällä.

Tunnelukon tuolla puolen

Perjantai, Syyskuu 26th, 2008

Huomasin jälleen, etten ole järin herkkä muiden ihmisten murheille, kansalliset tragediat tuntuvat edelleen etäisiltä. Kauhajoen joukkomurhaa tarkastelin lähinnä ammatillisen mielenkiinnon sävyttämällä turtumuksella, aivan kuten sitä edellistäkin. Toisten ihmisten hätään ja menetyksiin en saanut minkäänlaista otetta, ehkä parempi niin.

Jotenkin koko tapahtuma sai vain päälle kummallisen tunnelukon. Varsinkin, kun olin jo samana aamuna joutunut sulattelemaan toista surkeaa uutista, jääkiekkomaalivahti Jussi Markkasen lapsen tapaturmaista kuolemaa. Se pysäytti paljon tehokkaammin. 4-vuotiaan pojan äkillinen poismeno herätti sisällä tutun pakokauhun ja kurkkua kuristavan hädän. Omaani tosin taisin surra siinäkin hetkessä.

Muta ihminen, jonka olen joskus työn puolesta tavannut, herätti sentään jotain tuntoja. Satunnaisten koululaisten lahtaaminen taas ei oikein osunut tutkaan. Jotenkin surullisia uutisia tuli niin suurella volyymilla, että käsittelykyky loppui alkuunsa kesken. Pari päivää onkin sujunut henkisesti pahasti jumissa, mustaa möykkyä rintalastan alle keräten.

Tänään onnistuin jo manaamaan sitä, miksi minusta on tällainen tullut. Tunnevammaisuus ei aina ole kovin kotoisa olotila. Nyt tosin huomaan, että surukin sulaa vaihteeksi illan hämärryttyä. Parin päivän offline-zombailu kun ei tarkoita sitä, että oma pahoinvointi jonnekin katoaisi. Jokin defenssi vain työntää surua syrjään, joka johtaa poikkeuksetta sen kasautumiseen.

Nyt pitäisi taas olla voimia vastaanottaa suru kaikessa jalostuneisuudessaan.

Oman suruni luonteen tunnen jo, mutta viikon ykkösuutinen sai pohtimaan myös muiden reaktioita. Joukkomurhan tapainen asia herättää luonnollisesti tavallisissa kulkijoissa monenlaisia reaktioita: hämmennystä, vihaa, ahdistusta, joillakin varmasti suruakin. Suurin reaktio monella on silti kenties pelko.

Vaikka murhenäytelmä ei osuisikaan omalle kohdalle, tällainen tapahtuma puhkaisee monen tavallisen ihmisen turvallisuuskuplan. Elämän sattumanvaraisuus ja järjettömyys lyö varoittamatta silmille. Se pelottaa, luulisin. Itse olen jo niin tottunut tähän tietoisuuteen, etten ole aivan varma.

Tämän pohdinnan yhteydessä tein myös jotain, mihin en tähän mennessä ole kyennyt – tai halunnut kyetä. Olen työmaalla pyrkinyt pitämään oman elämäni rypyt ja railot erillään siitä maailmasta, jota lehteen kirjoittaessani kuvaan.

Nyt surkean viikon päätteeksi kohdalle osunut kolumninkirjoitusvuoro sai minut kirjaamaan peruslukijankin nähtäväksi hyvin henkilökohtaisiakin tuntemuksia – pelosta, elämästä ja tästä järjettömästä maailmasta. En ole lainkaan varma, tuliko jutusta viiltävän tarkka ajankuva (sitäkin sattuu toisinaan) vai lukijoita karkottava sekavan synkkä ulostus. Vähän jännittää nähdä lopputulos.

Se jännittää vähän enemmän, millaiseen synkkään sudenkuoppaan tässä vielä kompuroi tunnelukon sulaessa

Pojan isäksi

Sunnuntai, Syyskuu 21st, 2008

Vietin pitkästä aikaa pojan kanssa kahdestaan pidemmän tuokion, antoisan iltapäivän miesten kesken. Tietysti puuhattiin vähän äijien juttuja: kaupassa käydessä pengottiin levyosaston laarit, matkalla ihasteltiin päriseviä autoja ja kotona leikittiin imureilla – jostain syystä minulle jäi puhuva muovi-imuri, kun pikkumies heilui aidon kanssa.

Turhan raskaan työviikon jälkeen iltapäivä teki hyvää, mutta sai kovasti miettimään isyyden eri puolia. Tuli myös mieleen täällä antamani lupaus pohtia joskus sitä, mitä toisen lapsen sukupuoli on merkinnyt. Nyt lienee hyvä hetki palata siihen.

Reilun vuoden takainen perheen koostumuksen muutos oli jotenkin niin absurdi, että sitä on vieläkin vaikeaa hahmottaa. Meillä oli leikki-ikäinen tyttö omine kuvioineen, yhtäkkiä se elämä katosi ja tovin kuluttua tilalla oli poika-merkkinen vauva. Aivan kuin joku olisi vaihtanut lapset, lupaa kysymättä, vaihtoehtoja antamatta.

Pitkällisen sulattelun jälkeen olen päätynyt sille kannalle, että pojan saaminen Miljan kuoleman jälkeen oli parempi vaihtoehto. Emme siis tienneet sukupuolta raskausaikana, joten siihen ei voinut juurikaan varautua, eikä olisi siinä tilanteessa edes pystynyt.

Toisen tytön saaminen olisi voinut olla omalla tavallaan raskaampaa, ja ennen kaikkea se olisi pitkän päälle ehkä ollut kohtuuttoman vaikeaa lapselle. Toinen tyttö olisi joutunut kohtaamaan kaikki ne toteutumattomat unelmat pienen tytön elämästä, häneen olisivat kohdistunut liian suuria odotuksia asioista, jotka Miljalle olivat ominaisia.

Pojan on toivottavasti helpompaa kasvaa omanlaiseensa elämään. Tyttönä hän olisi joutunut väkisinkin liiallisten vertailujen kohteeksi. Nytkin Kassu tietysti muistuttaa piirteillään ja tekemisillään jatkuvasti siitä, millainen Milja oli, mutta myös ero on varsin selvä. Toteutumattomat vaihtoehdot ovat tietysti vain kuvittelun varassa, ehkäpä siksi luulenkin, että tyttö olisi ollut aivan siskonsa kaltainen.

Toisaalta pojan kanssa touhuaminen ei poista kadonneiden asioiden tyhjiötä. On edelleen kauhea ikävä niitä juttuja, joita isomman tytön kanssa saattoi puuhastella. Osittain ne liittyvät toki lapsen persoonaan, eivät sukupuoleen, mutta varmasti pojan kanssa monet jutut jäävät vain entisen elämän muistoiksi.

Pojan isäksi pääseminen ei koskaan ole ollut minulle mikään itseisarvo, olin niin valtavan ylpeä tytönkin isänä, etten osannut muuta ennen edes kaivata. Milja ei tosin ollut prinsessa-luonne ja tykkäsi monista ”poikien jutuistakin”, jopa jääkiekosta hän oppi tykkäämään. Pikkumiehen kanssa monet sellaiset jutut tulevat varmasti lähes luonnostaan, vaikka yritänkin olla tyrkyttämättä miehisen maailman sukupuolirooleja hänelle – kasvakoon sellaiseksi kuin luontevaa on.

Sitä olen vasta alkanut hiljalleen tajuta, että vuosien vieriessä suhde omaa sukupuolta olevaan lapseen muodostuu varmasti jokseenkin erilaiseksi tyttöön verrattuna. Miljalle olin kaiketi se ”iskä, joka tietää kaiken” (vaikka yritinkin toisinaan vedota tietämättömyyteen), äiti oli kuitenkin hänelle se tärkein leimautumisen kohde.

Nyt tilanne on toisinpäin. Se synnyttää melkein paineita, kun huomaa olevansa asemassa, jossa yksi ihminen todennäköisesti ja toivottavasti pitää sinua keskeisenä kasvunsa mallina. Se ei ole helppo ajatus, kun ei koe itseään kovin ehjäksi ihmiseksi.

Valokuvan voima

Sunnuntai, Syyskuu 14th, 2008

Kun työmaalla pyörittelee päivittäin valokuvia ja yrittää oppia kuvajournalisminkin nyansseja, sitä kuvittelee tiedostavansa kuvien voiman ja puhuttelevuuden melko hyvin. Silti henkilökohtaisella tasolla yllättyy toisinaan, kuinka altis sille vaikutukselle tiedostamattaan on.

Työkaverini sai lapsen ja tieto kulki työporukalle sähköpostilla, kuviakin oli mukana. Pikkuruisen poika-merkkisen käärön kuvat olivat kauniita ja olen vilpittömästi iloinen tuoreesta perheonnesta – voin olla itsekin hieman tyytyväinen, koska tämän onnen seurauksena minulle riittää töitä.

En toistaiseksi ole kokenut olevani kateellinen toisten ihmisten lapsista tai perheestä. Muiden onnellisuus ei vaikuta oman onneni, tai sen vähäisyyden, määrään. Mutta kun avasin sähköpostista kuvan, jossa ylpeä isosisko köllii pikkuveljensä kanssa samassa ruudussa, elämä iski melko kovaa silmille. En voi sanoa tunteneeni katkeruutta ystävän onnellisuudesta, silti pahan olon musta käsi raapaisi syvältä rinnasta.

Ihana kuva huokui sellaista lämpöä ja ehjän elämän voimaa, etten ihan äkkiseltään kyennyt sitä sulattamaan. Se oli jotenkin liian konkreettinen muistutus oman elämän puuttuvista palasista. Konttorin sokkeloisiin kulmauksiin on onneksi hyvä hukkua nieleskelemään ikäväänsä.

Meillä pikkuveikka kävi yksinään 1-vuotiskuvauksissa. Ammatti-ihminen onnistui paitsi loihtimaan upeita ruutuja, myös vangitsemaan pysäyttävällä tavalla pienen ihmisen rajattoman elämänilon. Kuvaaja oli kaivanut upeasti esiin lapsen jokapäiväisen aurinkoisuuden, joka arjessa hukkuu liian helposti kiireen ja väsymyksen suohon.

Useampaan koevedokseen oli tallentunut meidän pikkumiehessämme ainutlaatuista suoraan kohti muita ihmisiä sinkoutuvaa hyvää tuulta. Melkein piti nieleskellä toisenlaisen liikutuksen kyyneleitä niitä ihastellessa. Lapsessa on uskomatonta voimaa, hän pystyy heräämään jokaisena aamuna hyvään päivään. Kuvat muistuttivat siitä ihanalla tavalla.

Myöhemmin ne muistuttivat siitä, mitä olin työkaverini kuvissa nähnyt. Toisenlaisessa elämässä olisimme varmaankin vieneet molemmat lapset samaan aikaan kuvattavaksi, yhdessä ja erikseen. Miljan hymyä ja pienen ihmisen valtavaa naurua on edelleen vaikeaa tavoittaa, mutta se tuskin olisi jäänyt toiseksi pikkuveljen rinnalla.

Sen kuvan olisin halunnut nähdä.

Elämän sattumanvaraiset oikut aiheuttivat sen, ettei meillä ole lainkaan kuvaa, jossa lapsemme olisivat samassa ruudussa. Vain muutamia otoksia, jossa Milja on osunut äidin isoksi kasvaneen mahan kanssa satunnaisesti vierekkäin. Edes niitä vatsan silittelyjä ja kuiskutteluhetkiä emme ymmärtäneet tallentaa.

Sellaisessa kuvassa olisi nyt valtavasti voimaa. Se olisi kullanarvoinen meille vanhemmille, myöhemmin varmasti myös pikkuveikalle.

Kiteytys

Tiistai, Syyskuu 9th, 2008

Helsingin Sanomien Sunnuntai-sivuilla oli viime viikonloppuna (HS 7.9.) kerrassaan erinomainen Tina Lundánin haastattelu. Hän kertoo perinpohjaisesti ja jopa valoisasti elämästä aviomiehensä, ohjaaja-kirjailija Reko Lundánin kuoleman jälkeen.

Erityisesti hän kiteyttää ajatuksen selviytymisestä:.

“Kolmen lapsen äidillä ei ole muuta vaihtoehtoa. En koe selvinneeni, vaan pikemminkin tottuneeni.”

Tottuminen kuulostaa kyllä täällä päässä melko vahvalta ilmaukselta. Siinä lienee aste-ero alistumiseen, joka omakohtaisesti tuntuu toistaiseksi osuvammalta. Lundán seilaa tosin muutoinkin vähän selkeämmillä vesillä, mikä on jollain tapaa kovin lohdullista.

“En ajattele sitä, mikä puuttuu, vaan sitä, mikä on olemassa. Olen iloinen joka päivä, kun menen töihin. Olen iloinen lähtiessäni ratsastamaan. Olen monesta pienestä asiasta erittäin iloinen.”

Lisää suuria sanoja kannattaa lukea lehdestä, jos sen vielä jostain käsiinsä saa. Syventävän oppimäärän taas voi ammentaa saman pariskunnan vahvasti omaelämäkerrallisesta romaanista Viikkoja, kuukausia (WSOY 2006). Reko Lundánin kirjallinen testamentti ei tosin tunnu romaanilta. Se on satuttavaa luettavaa lähes jokaisella sivulla.






© Sanoma Magazines Finland Oy - käyttöehdot