Tapasin tänään melko poikkeuksellisen ihmisen. Miehen, joka vaikutti olevan vahvasti elämänsä syrjässä kiinni. Monet meistä toisinaan muistuttavat itseään ja lähimmäisiään siitä, miten pitäisi elää hetkessä kiinni, ottaa joka päivästä tehot irti. Mutta aika harva muistaa siirtyä toteutusvaiheeseen.

Ja vielä harvempi rohkenee tuumata ääneen, että elämän tarkoitus on sosiaalinen hyvinvointi eli kavereiden kanssa hengaaminen ja harrastaminen. Itse en ainakaan rohkenisi läksiä vuosittain pitkiksi ajoiksi kaukomaille seikkailemaan, tai arvioida, että työnteko on täysin toissijainen elämänsisältö.

Tämän ihmisenkin tapasin työn merkeissä, joka oikeastaan vain muistutti siitä, että arjen ajelehdinnassa tahtovat ne pienetkin hetkeen tarttumiset unohtua, vaikka pyhästi itselleni olen moista luvannut uuden elämän alkumetreillä.

No, kai se on sallittua, että repaleisessa elämässä tarrautuu siihen yhteen ehjään asiaan.

* * * * *

Tajusin tänään, kuinka tukevasti pelko asustaa edelleen jossain takaraivossa. Sitä on vaikeaa kuvailla, miten paniikki hiipii sisuskaluihin parissa sekunnissa, kun puhelimeen tulee odottamaton puhelinsoitto sellaiseen aikaan, kun ei pitäisi.

Se hätä ei ole tippaakaan laantunut, saisi kyllä jo hälvetä.

Arkisempaakin pelkoa on vaikea kuvitella. Jollain oudolla tavalla sydän tuntuu jättävän pari lyöntiä väliin aina, kun hiipii illalla pimeässä tarkastamaan nukkuvan lapsen elossa olemisen astetta. Pimeässä huoneessa haparoidessa pienen sydämen pulssikin tuntuu aina olevan hetken verran kateissa.

* * * * *

Katsoin tänään YLEn Inhimillistä tekijää, jossa kolme lapsensa menettänyttä kertoi kokemuksiaan. Mukana oli muun muassa yhteisen kirjamme toimittanut Leena Vilkka. Kaikkien vieraiden menehtyneet lapset olivat kuolleet pitkään ja vaikeaan sairauteen ja se sai miettimään oman murheen laatua.

En sano, että sairaan lapsen hyvästeleminen olisi millään tapaa helpompaa, mutta heillä oli sentään joku selvä syy. Heillä oli pitkitetystä tuskasta ja lapsen kärsimyksestä huolimatta aikaa valmistautua kuoleman kohtaamiseen. Heillä oli mahdollisuus sanoa hyvästit.

Se ehkä vain tuntuu siedettävämmältä, kun ei moista ole itse kokenut. Eihän se sen helpompaa tietenkään ole ollut. Kunhan kaipaan.

Inhimillisen tekijän nähnee töllöstä uusintana vaikkapa torstaina(?) tai viikon ajan YLE Areenassa verkon puolella.

Turun hautausmaa on kahden vuosisatansa aikana kasvanut melkoiseksi, se on lähes 60 hehtaarin kokoinen alue. Siellä melko keskellä, on minunkin suruni tyyssija. Ja sen vieressä on ”oma” puistonpenkkini.

Kun tarpoo parkkipaikalta kappelin ohi ja pitkien rivien keskelle, voi kaupungin sydämessäkin tavoittaa oudon rauhan – ainakin silloin, kun joku törppö autoilija, ajattelematon piskin pissittäjä tai sauvakävelijä ei kurvaile ihan nenän edestä hautarauhaa rikkomassa.

Mutta muiden läsnäolijoiden niin salliessa hautausmaan uumenissa aukeaa ihan omanlaisensa maailma, ainakin minulle. Ympäröivien isojen liikenneväylien melu vaipuu etäiseksi kohinaksi, joka parhaimmillaan peittyy lukemattomien lehtipuiden havinaan ja eläinten ääniin. Se luonnon elävä ”hiljaisuus” on pysäyttävää.

Niinä hetkinä istun omalla penkilläni ja tuijotan tyhjyyteen (sitä teen tosin muuallakin). Sille penkille pysähtymisestä on vaivihkaa tullut olennainen rituaali, ajatusten kasaamisen paikka. Arjen harmaudessa moni asia unohtuu helposti, toisia taas joutuu sulkemaan mielestään pois.

Omalla penkillä on melkein aina aikaa ja monin tavoin tilaa kasata keskeneräisiä aatoksia tai havahtua tajuamaan takaraivoon jääneitä juttuja. Viikon ainoan vapaapäivän kunniaksi suuntasin tuttuun paikkaan päätä tuulettamaan. Jossain vaiheessa havahduin siihen, että olin istunut penkilläni yli puoli tuntia.

Työstin viikon viimeisiä työasioiden repaleita pois, mietin kävelemään oppineen pikkumiehen elämää ja sen merkitystä itselleni. Ja hiljalleen sisältä kumpusi myös kiireessä tunnelukon taakse moneksi päiväksi kätketty suru.

Kotona, työmaalla, ylipäänsä arjen tutuissa ympäristöissä ihminen ajelehtii helposti askareesta ja asiasta toiseen. Kovasti koheltaessa kadottaa turhan kevyesti ne tärkeät asiat ja tuntuman omaan pääkoppaansa – ainakin minulle käy niin.

Penkille istahtaminen on aina muistutus menneestä elämästä, mutta aina myös herätys siihen, miten elämä on jatkunut. Luonnon jokapäiväinen muutos muistuttaa siitä lähes aina, toisaalta omiin ajatuksiinsa törmää usein uudenlaisissa kuoseissa.

Ikävä iskee milloin missäkin, mutta penkillä istuessa takuuvarmasti. Joskus sitä lähtee jopa etsimään sieltä tarkoituksella. Niin pelottavalta kuin se kuulostaakin (ainakin minusta), jokapäiväisten rutiinien sekaan voi hukata tunteensakin, jos liian monen lukon taakse niitä tunkee.

Yritän kai vain sanoa, että olkaa huomaavaisia lähimmäisiä, jos käytte millä tahansa hautausmaalla. Vaikka kävisi siellä itse velvollisuudentunnosta kukkia hoitamassa tai jokavuotisella kynttilänlaskulla, joku muu voi olla liikkeellä toisenlaisissa tunnelmissa.

Läheistään surevalle oman surun ja hautarauhan rikkominen voi olla verinen loukkaus. Siihen on syynsä, että jotkut istuvat aina samoilla penkeillä tai käyskentelevät samoilla käytävillä.

Kuvat:

Penkki tuntui omalta jo kesällä 2007.