Lapsella on uskomaton kyky luottaa ihmiseen ja elämään. Kaikkeen pienen elämän viattomuuteen tiivistyvä taito heittäytyä toisen ihmisen varaan. Toisaalta mitä muutakaan pienellä lapsella voisi olla, kun ei itsekseen vielä pärjää.
Tätä mietin taas nukuttaessani pikkumiestä. Se, että äidin kainaloon nukahtamiseen tottunut taapero antautuukin minun hoivattavakseni on aikamoinen luottamuksen osoitus. Vielä suurempaa luottamusta tietysti vaaditaan, kun lapsi joutuu jonkun vanhempiaan vieraamman ihmisen huomaan.
Nukkumaanmeno lienee pikkulapsen päivänkierron isoimpia asioita. Pimeä ilta, valojen sammuttaminen, leikin loppu. Niin isot kuin pienetkin ihmistaimet kärsivät toisinaan hylkäämisen pelosta – maailmaa vasta hahmottavalla 1-vuotiaalla yön pimeyden laskeutuminen on niistä hetkistä konkreettisimpia.
Lapsen on uskallettava luottaa siihen, että nukahtaminen on turvallista, ja jollain tasolla myös siihen, että siitä on myös turvallista herätä.
Sekään luottamus ei kuitenkaan ole itsestäänselvää. Tämän oivalsin tällä kertaa nukutellessani, kun tulokset olivat laihoja ensimmäisen 45 minuutin jälkeen. Siinä makuuhuoneen pimeässä luottamus on myytävä lapselle joka kerta uudestaan. Yleinen levottomuus ja hammasvaivat ovat luku erikseen, mutta kun lapsi ei osaa rauhoittua tilanteeseen jonkun turvallisen elementin uupuessa, kyse on luottamuksen puutteesta. Ja sen minusta huomaa mouruamisen äänensävyssä.
Minulle uneen ja tähän luottamukseen liittyy paljon suurempia pulmia, mutta lapsen kohdalla se viattomuus hämmästyttää kerta toisensa jälkeen. Elämä on tarjonnut vastauksia, mutta silti mietityttää, mihin maailman pyörteisiin se vilpittömän mutkaton luottamuksen "osto- ja myyntisuhde" katoaa.
Se on niitä asioita, joita niin kovasti haluaisi varjella mahdollisimman pitkään. Omat keinot vain tuntuvat kovin rajallisilta.
