Arkisto Marraskuu, 2008

Luottamus

Perjantai, Marraskuu 28, 2008

Lapsella on uskomaton kyky luottaa ihmiseen ja elämään. Kaikkeen pienen elämän viattomuuteen tiivistyvä taito heittäytyä toisen ihmisen varaan. Toisaalta mitä muutakaan pienellä lapsella voisi olla, kun ei itsekseen vielä pärjää.

Tätä mietin taas nukuttaessani pikkumiestä. Se, että äidin kainaloon nukahtamiseen tottunut taapero antautuukin minun hoivattavakseni on aikamoinen luottamuksen osoitus. Vielä suurempaa luottamusta tietysti vaaditaan, kun lapsi joutuu jonkun vanhempiaan vieraamman ihmisen huomaan.

Nukkumaanmeno lienee pikkulapsen päivänkierron isoimpia asioita. Pimeä ilta, valojen sammuttaminen, leikin loppu. Niin isot kuin pienetkin ihmistaimet kärsivät toisinaan hylkäämisen pelosta – maailmaa vasta hahmottavalla 1-vuotiaalla yön pimeyden laskeutuminen on niistä hetkistä konkreettisimpia.

Lapsen on uskallettava luottaa siihen, että nukahtaminen on turvallista, ja jollain tasolla myös siihen, että siitä on myös turvallista herätä.

Sekään luottamus ei kuitenkaan ole itsestäänselvää. Tämän oivalsin tällä kertaa nukutellessani, kun tulokset olivat laihoja ensimmäisen 45 minuutin jälkeen. Siinä makuuhuoneen pimeässä luottamus on myytävä lapselle joka kerta uudestaan. Yleinen levottomuus ja hammasvaivat ovat luku erikseen, mutta kun lapsi ei osaa rauhoittua tilanteeseen jonkun turvallisen elementin uupuessa, kyse on luottamuksen puutteesta. Ja sen minusta huomaa mouruamisen äänensävyssä.

Minulle uneen ja tähän luottamukseen liittyy paljon suurempia pulmia, mutta lapsen kohdalla se viattomuus hämmästyttää kerta toisensa jälkeen. Elämä on tarjonnut vastauksia, mutta silti mietityttää, mihin maailman pyörteisiin se vilpittömän mutkaton luottamuksen "osto- ja myyntisuhde" katoaa.

Se on niitä asioita, joita niin kovasti haluaisi varjella mahdollisimman pitkään. Omat keinot vain tuntuvat kovin rajallisilta.

Isyyden tähtihetkiä

Torstai, Marraskuu 20, 2008

Levollinen tuhina rintakehän päällä, pieni sydän iskee isoa rikkinäistä vasten. Tämän parempaa paikkaa ei ole.

Vietin eilisillan pikkumiehen kanssa kaksin. Porasimme (pprrrrr), vasaroimme (kopkopkop) ja imuroimme (uuu-uuu-uu) itsemme uuvuksiin. Iltapuuron jälkeen nukahdimme kutakuinkin samaan aikaan, minä selälläni, poika mahani päällä.

Niin arvokasta onnistumisen kokemusta en ole vähään aikaan saanut. Imeväisikäisen kanssa tilanne on useimmiten sellainen – ainakin karhuperheen kolossa – että nukuttaminen on äidin hommia. Lapsi ei yleensä suosiolla anna muuta vaihtoehtoa iltatoimien jälkeen.

Eilen äiti oli toisaalla, joten kaksin oli pärjättävä. Lapselle poikkeaminen vahvoista rutiineista on kaiketi aika iso juttu, ja sitä se on minullekin. Oma turvallisuudentunne on edelleen niin olemattomalla tasolla, että lapsen lohduton itku laukaisee helposti jonkinlaisen hätäreaktion.

Siksi mieltä lämmitti vielä aamullakin muistikuva siitä, että pystyi sittenkin tarjoamaan pienelle ihmiselle luottamuksen arvoisen turvan. Edes yhdeksi illaksi, yhdeksi pieneksi hetkeksi pimeydessä.

Näitäkin tähtihetkiä toki varjostavat muistot entisestä elämästä. Kun herää pimeässä torkahduksensa jälkeen, kehon muisti palauttaa jostain takaraivosta tuntuman siitä, että toinenkin pieni ihminen on siinä mahan päällä joskus tuhissut. Pitkät hiukset iskän suuhun ajautuen, kädet tiukasti kylkiin kaivautuen.

Niinä hetkinä on aika vaikeaa olla tuntematta itseään avuttomaksi. Se ikävä on edelleen musertavaa.

Hiljaiset tunnit

Lauantai, Marraskuu 15, 2008

Päivään mahtuu monenlaisia hetkiä; valoisia ja hämäriä, pirteitä ja uuvahtaneita, pysähtyneitä tai hengästyneitä. Niitä voi jakaa osiin myös äänenvoimakkuuden perusteella, autiosta huminasta ihmiskunnan itsetuhoiseen meteliin.

Työläisen arkipäivät avautuvat syklin vaimeammasta päästä. Aamuvarhaisella seurana on välillä vain aamu-töllön leppoisa rupattelu, tai perheen raukea heräily. Ne ovat kovin turvallisia hetkiä verrattuna siihen, mitä ulkomaailmalla on tarjottavanaan.

Ihmisten ilmoille äänimaailma käy nopeasti sakeaksi erilaisesta melusta, aherruksen äänistä ja useimmiten tarpeettomasta möykästä, jota pääsee pakoon vain kuulokkeiden ja musiikin avulla. Rikkinäiselle ihmiselle niissä hetkissä piilee alituinen stressin tuntu.

Vaikka oma sisäinen maisema olisi oudolla tavalla äänekäs, ulkoinen melu ja siihen liittyvä hektisyys ovat kontrolloimattomuudessaan jopa uhkaavia. Toisaalta arjen hälinässä on helppo ajelehtia. Kiireeseen, kohinaan ja levottomuuteen saa hukattua kokonaisia päiviä. Pitkiä hetkiä, ilman ahdistusta, ilman aikaa murheille.

Illan hämärtyessä koloistaan kömpivät muutkin kuin vampyyrit. Yökyöpelille ominta aikaa ovat hiljentyvät yön synkkenevät hetket. Tätä mietin jälleen viime yönä maatessani pimeässä vailla näköaistin apua. Kun ympäristö hiljenee päivän päätteeksi, on vihdoin aikaa itselle. Niitä hetkiä taustoittaa monesti vain vaimea taustahäly. Putkiston tai tietokoneen kohina, satunnainen liikenne seinien tuolla puolen.

Niihin hetkiin on vielä päivän hälinääkin helpompaa hukuttautua. Hiljaisuudessa on tilaa itselle, muun elämän kaikotessa ympäriltä voi eksyä omiin aatoksiinsa. Samasta syystä alkuyön tunnit voivat olla synkimpiä muutenkin kuin valon määrän suhteen.

Niissä toveissa kuplii esiin kaikki se kuona, jonka päivänvalossa on sisäänsä kerännyt. Kun yön syli muuttaa edessä olevan ikkunalasin peiliksi, saa katsoa silmiin ilmestystä, jota päivänvalossa ei aina kykene kohtaamaan.

Ne ovat tämänkaltaisia hetkiä. Ohikiitävästä pelosta kumpuavaa iloa siitä, että kuulee jonkun hengittävän pimeässä. Sisäänpäin kääntyvää voitonriemua sen johdosta, että on paininut voitokkaasti demoniensa kanssa ja saanut palkinnoksi yhden kokonaisen ajatuksen. Ehkä kivuliaan, mutta ehjän, valmiiksi rakennetun ajatuksen.

Näinä hiljaisina tunteina on helpompaa lähestyä vallitsevaa todellisuutta omin ehdoin. Ja nukahtaa lopulta unohtaen toviksi mikä aamulla odottaa.

Isänpäivä – kaksi yhden hinnalla

Sunnuntai, Marraskuu 9, 2008

Isänpäivä, tuo kaikista vuoden päivistä kenties pelottavin. Olo on kuin kahtia repeäisi taas, ollut orastavasti jo monta päivää. Möykky kasvaa jälleen sisällä, aivan liian paljon mustaa kasautuu yhteen päivään. Kun samaan aikaan yrittää hukuttaa itsensä työhön ja arkipäivän kohinaan, yhtälö on heikko.

Vuosi on vierinyt jo edellisestäkin, eikä tämä juuri helpommalta tunnu. Kaikki vain muistuttaa siitä, kuinka etäällä entinen elämä jo on. Liian hyvin osaa kuvitella, miten iso tyttö osaisi jo iskää muistaa aamuvarhaisella. Liian tarkasti tajuaa, mitä puuttuu.

Toisaalta pikkuveikka tullee sunnuntaiaamunakin mieluusti syliin ja antaa kuolaisen pusun. Hänen maailmaansa ei vieläkään mahdu kovin suuria murheita, siitä viattomasta elämänilosta on hetkittäin helppoa nauttia.

Kaikki luultavasti tiivistyy hautausmaalla. Pikkumies ei oikein ymmärrä, miksi kynttilän sytyttäminen itkettää, hän viihtyy siellä, kun on kivoja oraviakin.

Sellainen on isänpäivä. Iloa siitä, että elämässä on jotain valtavan hyvää. Ja murhetta siitä, että siihen mahtuu jotain valtavan pahaa. Kuin kaksi päivää samassa paketissa, ei tosin lahjapaketissa.

Kuvat:

isanpaiva.jpg
Isänpäivän kynttilät väärässä paikassa.

Selviytymisestä

Sunnuntai, Marraskuu 2, 2008

Mitä on selviytyminen? Sitä jäin pohtimaan jälleen kerran, kun edellisen raapustukseni kommenteissa blogistikollega asiaa ihmettelee.

Itse en osaa kysymykseen välttämättä vastata. Mutta sen tiedän, että itseni ohella moni lapsensa tai läheisensä liian aikaisin menettänyt on ilmaissut saman ajatuksen: ei siitä selviä koskaan.

Selviytymistä on tietysti monenlaista. On olemassa järkytyksiä, jotka pystyy käsittelemään ja jättämään taakseen. On murheita, jotka jättävät jälkensä, mutta eivät horjuta elämää raiteiltaan. Ja sitten on jotain ihan muuta.

Lapsi kuolee. Ja elämä jatkuu. Se jatkuu, koska muuta vaihtoehtoa ei yleensä ole. Mutta se ei jatku ennallaan. Sellaisen surun aiheuttama järkytys ei ole sellaista, mihin jäädään vellomaan. Ainakin minulle se on jotain, joka muutti koko elämän. Murhe tuli meille kylään koko loppuelämäksi, oveen kolkuttamatta, lupaa kysymättä.

Siksi siitä ei koskaan selviydy, eikä siitä voi – saati tarvitse – ”päästä yli”. Sitä luulen esimerkiksi Juha Vakkurin tarkoittaneen televisiossa maininnallaan.

Toki ihmisrauniokin toivoo pääsevänsä eteenpäin elämässä, mutta miten voisin kuitata menetykseni käsitellyksi, sitä en tiedä. Luulen hiljalleen oppivani elämään Miljan kuoleman kanssa, toivottavasti. Enempää en osaa toivoa. Se satuttaa joka päivä eri tavoin, mutta kulkee myös jo välillä hiljaisena matkakumppanina.

Siinä sivussa me elämme monin jo melko normaalia arkea. Meidät ensi kertaa perheenä tavannut ystäväni totesi, että ulkoisesti olemme ”ihan tavallisen oloisia” ihmisiä jo. En nimittäisi sitä selviytymiseksi, mutta ehkä se on jonkinasteista sopeutumista oman pienen elämän ja muun maailman väliseen ristiriitaan.

Hyväksyminen lienee sitä, että jossain vaiheessa pystyy alistumaan kohtaloonsa kunnolla. Muuhun en ehkä kykene. Elämä näytti kohtuuttomuutensa ja sattumanvaraisen järjettömyytensä siinä määrin, että minun sopuni universumin kanssa saattaa jäädä tekemättä.

Miten voisin hyväksyä jotain, mitä en pysty edes ymmärtämään? Miten jättää taakseen asia, joka vei pohjan koko elämältä?

Mutta kuten sanottu, elämä jatkuu. Kaikilla on murheensa, ja kukin rämpii eteenpäin tavallaan. Joku jättää lastia matkan varrelle. Minä jätän paljon kaikenlaista muuta tarpeettomaksi käynyttä taakseni, mutta kauniista ja ehjästä elämästä kannan mukanani ennen kaikkea sydäntä raastavaa muistoa.

Siksi oman lapsen kuolemasta ei ole tarkoituskaan selviytyä. Koska se on niin olennainen osa uutta elämää.