Katsoin menneisyyttä silmiin. Näky oli sellainen, että otsalohkoon sattui.
Miljan kuoltua aloin valokuvaamaan. Paljon. Aiemminkin kameranlinssin läpi tähtäily oli ollut kiinnostavaa, mutta siinä vaiheessa siitä tuli tarve. Myöhemmin olen saavuttanut asian suhteen jopa poikamaisen innostuneisuuden tilan (laitekeskeisyys), mutta se on kokonaan toinen tarina.
Kesällä 2007 sanat olivat jonkin aikaa täysin kateissa. Elääkseen kirjoittavalle ihmiselle se oli kammottavaa kaiken muun kauheuden lisäksi. Yritin siis hahmottaa maailmaa kuvaamalla. Paljon.
Palasin pitkästä aikaa niihin kuviin viikonloppuna, kun arkistoimme elämäämme valokuva-albumiin. Vaikutelma oli karu, kun kuvatuksia katsoi kokonaisuutena – valikoituna ja siististi järjesteltynä. Tuollaistako se oli?
Muistan vain, että kesä oli sietämättömän kaunis, joten kaiketi kompensoin sitä kuvaamalla kuukausitolkulla mustavalkoisia kuvia. Väreistä riisuttuna se kaikki näyttää hetkittäin pelottavalta. Puolueellisesti arvioiden myös kauniilta, mutta ehdottomasti pelottavalta.
Kuvia täynnä tyhjyyttä. Pysähtyneitä hetkiä, useimmiten vailla ihmisiä. Vähät ihmiset kuin romahduksen partaalla, mikä ei varmasti ollut kuvitelmaa. Jokaisesta kauniistakin maisemasta puuttuu jotain olennaista.
Sitten värit palasivat. Se tuntui kai tarpeelliselta, kun pikkumies syntyi. Uuden elämän ihme hehkuu loppukesän värikylläisyydessä jopa ilman photoshopia. Mutta ne ihmiset, muut kuin se pieni käärö… kovin rikkinäisiä olentoja on niissä kuvissa, ristiriitojen repimiä ja hukassa itsensä sekä elämänsä kanssa. Ei sitäkään kovin ylentävää ole jälkikäteen katsoa.
Ja niin elämä jatkui. Ykskaksyllättäen oli runsaan puolen vuoden verran ihmiselämää ruutuihin rajattuna kansiossa. Jotenkin me raahauduimme kyydissä mukana, kun ei muutakaan voinut. Viimeiset kuvat albumissa ovat nyt vuoden takaa, ja vähän jo pelottaa, miltä tämä kulunut vuosi näyttää paperille painettuna.
Valokuvissa on valtavan paljon voimaa. Ja niin paljon sisältöä, että aivan kaikkea en halua edes jakaa ulkomaailman kanssa. Jotkin rikkinäiset aarteet haluaa pitää vain itsellään.
Silti niitä kesken jääneen kesän kuvia katsellessa tuli mieleen, että jos uskoisin itseeni – ja itseäni – vähän enemmän, rakentaisin niistä valokuvanäyttelyn. En tiedä, olisiko siitä kenellekään muulle apua, mutta ainakin kerronnalla olisi sisältöä.
Toinen visio oli se, että pitäisi kuvata iso joukko lapsensa menettäneitä ihmisiä muotokuviin. Ilman värejä, oikein läheltä, suojakuorta rapsuttaen. En tosin ole ihan varma, haluaisiko kukaan muu nähdä niin pelottavia kuvia kolhituista ihmisenkuorista.
* * * * *
Tässä vaiheessa on aika vaieta toviksi. Ne, jotka siihen kykenevät, viettäkööt antoisaa joulua. Pitäkää elämästänne huolta. Kuvien lisäksi sanansa löytänyt raapustaja pakoilee joulua pohtien elämän tarkoitusta (vai tarkoituksettomuutta?) ja vaikkapa tämän blogin tulevaisuutta.
Kuvat:
Me kaksi, marraskuu 2007
