Elämän pirstaleita

Arkisto Joulukuu, 2008

Ja elämä jatkui

Maanantai, Joulukuu 22nd, 2008

Katsoin menneisyyttä silmiin. Näky oli sellainen, että otsalohkoon sattui.

Miljan kuoltua aloin valokuvaamaan. Paljon. Aiemminkin kameranlinssin läpi tähtäily oli ollut kiinnostavaa, mutta siinä vaiheessa siitä tuli tarve. Myöhemmin olen saavuttanut asian suhteen jopa poikamaisen innostuneisuuden tilan (laitekeskeisyys), mutta se on kokonaan toinen tarina.

Kesällä 2007 sanat olivat jonkin aikaa täysin kateissa. Elääkseen kirjoittavalle ihmiselle se oli kammottavaa kaiken muun kauheuden lisäksi. Yritin siis hahmottaa maailmaa kuvaamalla. Paljon.

Palasin pitkästä aikaa niihin kuviin viikonloppuna, kun arkistoimme elämäämme valokuva-albumiin. Vaikutelma oli karu, kun kuvatuksia katsoi kokonaisuutena – valikoituna ja siististi järjesteltynä. Tuollaistako se oli?

Muistan vain, että kesä oli sietämättömän kaunis, joten kaiketi kompensoin sitä kuvaamalla kuukausitolkulla mustavalkoisia kuvia. Väreistä riisuttuna se kaikki näyttää hetkittäin pelottavalta. Puolueellisesti arvioiden myös kauniilta, mutta ehdottomasti pelottavalta.

Kuvia täynnä tyhjyyttä. Pysähtyneitä hetkiä, useimmiten vailla ihmisiä. Vähät ihmiset kuin romahduksen partaalla, mikä ei varmasti ollut kuvitelmaa. Jokaisesta kauniistakin maisemasta puuttuu jotain olennaista.

Sitten värit palasivat. Se tuntui kai tarpeelliselta, kun pikkumies syntyi. Uuden elämän ihme hehkuu loppukesän värikylläisyydessä jopa ilman photoshopia. Mutta ne ihmiset, muut kuin se pieni käärö… kovin rikkinäisiä olentoja on niissä kuvissa, ristiriitojen repimiä ja hukassa itsensä sekä elämänsä kanssa. Ei sitäkään kovin ylentävää ole jälkikäteen katsoa.

Ja niin elämä jatkui. Ykskaksyllättäen oli runsaan puolen vuoden verran ihmiselämää ruutuihin rajattuna kansiossa. Jotenkin me raahauduimme kyydissä mukana, kun ei muutakaan voinut. Viimeiset kuvat albumissa ovat nyt vuoden takaa, ja vähän jo pelottaa, miltä tämä kulunut vuosi näyttää paperille painettuna.

Valokuvissa on valtavan paljon voimaa. Ja niin paljon sisältöä, että aivan kaikkea en halua edes jakaa ulkomaailman kanssa. Jotkin rikkinäiset aarteet haluaa pitää vain itsellään.

Silti niitä kesken jääneen kesän kuvia katsellessa tuli mieleen, että jos uskoisin itseeni – ja itseäni – vähän enemmän, rakentaisin niistä valokuvanäyttelyn. En tiedä, olisiko siitä kenellekään muulle apua, mutta ainakin kerronnalla olisi sisältöä.

Toinen visio oli se, että pitäisi kuvata iso joukko lapsensa menettäneitä ihmisiä muotokuviin. Ilman värejä, oikein läheltä, suojakuorta rapsuttaen. En tosin ole ihan varma, haluaisiko kukaan muu nähdä niin pelottavia kuvia kolhituista ihmisenkuorista.

* * * * *

Tässä vaiheessa on aika vaieta toviksi. Ne, jotka siihen kykenevät, viettäkööt antoisaa joulua. Pitäkää elämästänne huolta. Kuvien lisäksi sanansa löytänyt raapustaja pakoilee joulua pohtien elämän tarkoitusta (vai tarkoituksettomuutta?) ja vaikkapa tämän blogin tulevaisuutta.

Kuvat:

P1100138.JPG
Me kaksi, marraskuu 2007

Muistilista

Keskiviikko, Joulukuu 17th, 2008

Muistilista jouluksi:
- Älä stressaa lahjoja
- Ei tartte leipoa
- Joku muu hoitaa kortit
- Älä siivoa
- Unohda koko juttu

- Pakkaa kirjoja
- Tsekkaa kameran akut
- Muista rahat, liput ja kotiavaimet

Tajusin juuri tänään – työkaverin muistutettua asiasta – että joulu on tosiaan jo viikon kuluttua. Jälkikäteen onnittelin itseäni siitä, kuinka hyvin olen onnistunut unohtamaan koko sirkuksen. Toisin sanoen, kuinka hyvin olen onnistunut välttelemään jouluangstia.

Tarvittavat valmistelut on toki tehty. Suurin osa tämän maailman hömpötyksistä on delegoitu muualle tai jätetty omaan arvoonsa. Ja mikä tärkeintä, matkasuunnitelma on valmiina. Pakoon on lähdettävä tätäkin joulua. Fyysisesti ei kovin kauas, mutta henkisesti riittävän etäälle. Paikkaan, jossa seinät eivät toivottavasti kaadu päälle.

Loman tarpeessa tässä ollaan muutenkin, luultavasti en ole ainoa. Rauhoittuminen ja mahdollisuus yhdessäoloon juuri näinä synkeinä päivinä ovat kullanarvoisia asioita.

Pikkumies viettää nyt toista jouluaan, eikä varmaankaan tajua siitä sen enempää kuin ensimmäisestäkään. Joulukoristeita, -ruokia tai tunnelmaa ei tässä talossa ole. Lahjoja näyttää jostain kertyvän, mutta hänelle niilläkään ei taida olla vielä suurta merkitystä.

Toistuvasti olen miettinyt sitä, että kun viimeisestä, kaikin puolin ihanasta, ehjän elämän joulusta jäi lopulta vain kipeitä muistoja, joulunvälttelystä olisi nyt helppoa rakentaa ihan uudenlainen perhetraditio. Kai sitä moni muukin lähtee lomalle aina talvisen pakanajuhlan aikaan.

Mutta lapsen kanssa se ei tietenkään ole aivan niin yksinkertaista, vaikka hän vauvasta saakka tottuisikin siihen, ettei notkuvia joulupöytiä ja muuta humpuukia pahemmin ole. Ympäristö viettää joulua kuitenkin, ja onhan hänelläkin moiseen hössötykseen oikeus, luulisin.

Onneksi tätä kysymystä ei tarvitse ratkaista juuri nyt. Vielä voi läksiä etsimään parempaa mieltä muista maisemista.

Pennejä taivaasta

Perjantai, Joulukuu 12th, 2008

Arjen keskellä kipeimmät haavat arpeutuvat aina välillä jopa melko kivuttomiksi. Melkein päivittäin joutuu silti kivuliaasti kohtaamaan pientä luopumisen tuskaa. Yhä useampi asia jää taakse.

Jotkut jutut saavatkin jäädä, jotkut vaipuvat unohduksiin itsestään, joistakin taas luopuu väkisin, vaikka ei haluaisi. Joku voisi nimittää sitä eteenpäin pääsemiseksi, mutta se ei useimmiten tunnu moiselta, kun paketoi entistä elämäänsä pois näkyvistä.

Kutakuinkin puolentoista vuoden vitkastelun jälkeen sain viimeinkin käytyä tyhjennyttämässä Miljan säästöpossun (ei se tosin ollut possu, ja itse asiassa niitä oli kaksi, karhu ja kummitädin antama rakas Kanadan seepra). Viime vaiheessa tuijottelin sitä vielä parin viikon ajan työpaikan pöydällä ennen kuin uskalsin mennä pankkiin.

Pankkitäti varmaankin piti meikäläistä jonkin sortin mielenterveyskuntoutujana, kun ensin jutustelin pirteästi niitä ja näitä operaatioon liittyen ja lopulta kiemurtelin lähes itku kurkussa tajuttuani mitä on tapahtumassa.

Eihän siinä pöntössä juuri mitään rahaa tainnut olla. Edellisen tyhjennyksen jälkeen karhun ja seepran masuun oli ehtinyt kertyä muutama kourallinen huolellisen tasapuolisesti syötettyjä pikkukolikoita. Symbolisesti niihin viisisenttisiin ja muihin pikkuhiluihin sisältyi kuitenkin valtava lasti. Yksi pieni elämän pirstale on taas siivottu pois.

Laskennan jälkeen rahat tallentuvat pikkuveikan tilille. Sekin tuntuu jotenkin niin karmealta, isosiskon lahja haudan takaa – osta ittelles jotain kivaa.

Miljan tiliä ei tietenkään ole enää pitkään aikaan ollut. Ja neljässä vuodessa jostain vaikeasti ymmärrettävästä syystä säästetyillä rahoilla maksettiin lopulta hänen hautajaiskulujaan. Sen huonompaa rahankäyttöä en ole ikinä nähnyt, vaikka ajoittain holtittomasti ostelenkin erinäisiä tavaroita.

Pikkumiehen kohdalla tilille ei hirveästi ole mitään kertynyt. Possuun, ihan aito tällä kertaa, ei ole kukaan jaksanut sisältöä kartuttaa, ja toisaalta olemme päättäneet, että tällä kertaa kaikki rahat käytetään mieluummin elävään lapseen.

Kunpa olisi oivaltanut tuon saman jo Miljan eläessä, olisi niistäkin satasista ollut edes hetkellistä iloa. Milja kun oli oikein taitava rahankäyttäjä.

Isomummilta tuli lahjaksi kerran kymppi, jonka hän sai tuhlata ihan itse: hyvin pitkällisen puntaroinnin jälkeen ostettiin Puppeksi ristitty pehmopupu. Yhtä hyvä ostos oli iskän kukkarosta rahoitettu kirpputorilöytö Pyry-pingviini. Kovin rakkaita tuli niistä molemmista.

Ja kumpaakin on kauhea ikävä, ne kun lähtivät Miljan mukana.

Kauhujen kirja

Maanantai, Joulukuu 8th, 2008

Muiden lapsensa menettäneiden kirjoittama ”vertaistukikirjallisuus” on varsin mielenkiintoinen vapaa-ajan viihteen muoto. Joskus uuden elämän ensimmäisinä kuukausina tuli kaivettua esiin kaikki mahdolliset teokset aiheesta, jotenkin ymmärryksen kaipuu oli niin kova. Toisaalta sittemmin on tullut pitkiä kausia, jolloin ei pysty lukemaan paria sivua pidemmälle moisia opuksia.

Nyt iski taas sellainen fiilis, että piti ryvettää itseään niissä tarinoissa, samaistua synkkiin tuntemuksiin. Niinpä kahlasin vuorokaudessa läpi Johanna Ervastin raastavan kirjan Jäähyväiset Einolle (Tammi 2008).

Se on samalla kertaa mukaansa tempaava ja aivan hirveä kirja. Ervast kirjoittaa hyvin, mutta sanat kantavat mukanaan niin valtavan raskasta lastia, että sitä on vaikeaa sulattaa. Hänen poikansa Eino sai 3-vuotiaana kesken yöunien aivoverenvuodon. Kirja alkaa siitä ja kertoo sitten Einon viimeisten viikkojen kulun, tarinan hiljaisesta hiipumisesta ja hirvittävästä luopumisen tuskasta.

Kun kuolema vihdoin lopussa korjaa satoaan, lukijakin tuntee lähes helpotusta. Sekin olotila tosin viedään, kun kirja päättyy lyhyeen kuvaukseen Einon viimeisen terveen päivän elämänilosta. Taidokas draamankaari toki kyseessä, siitä ei voi moittia.

Itselleni kirja toi mukanaan kaksi suurta ajatusta. Olemme viimeisen puolentoista vuoden aikana paljon miettineet täysin samaa kysymystä kuin Ervast kirjassaan. Eli sitä, olisiko jotain ollut tehtävissä, jos tilanteen olisi ymmärtänyt ajoissa – ja olisiko se ollut yhtään parempi kohtalo, jos Milja olisi jollain tasolla selvinnyt tuntemattomasta syystä saamastaan sairaskohtauksesta. Luettuani pari sataa sivua Einon tarinaa onnistuin melko tarkkaan vakuuttumaan siitä, etten olisi sitäkään halunnut.

En usko, että olisin yhtään paremmin kestänyt katsella pikkulintuni elotonta kuihtumista pois. Enkä menetyksemme äkkinäisestä väkivaltaisuudesta huolimatta olisi halunnut joutua tekemään ratkaisuja oman lapseni elämän päättämisestä.

Toisaalta kirjassa oli mielenkiintoista elämän suurten kysymysten pohtiminen. Johanna Ervast on ammatiltaan pappi. Vahvasti hengellinenkin ihminen esittää näemmä aivan samoja kysymyksiä elämän kohtuuttomuudesta ja kohtaamansa järjettömyyden syistä. Tulkinta vain on hänellä erilainen, tosin omasta näkökulmastani hän ei Herransa suunnalta sen enempää vastauksia saa – tai ei ainakaan tuo niitä juurikaan esiin kirjassa.

Kuten sanottu, Jäähyväiset Einolle on melko kamalaa luettavaa, mutta silti tai juuri siksi se on myös suositeltavaa luettavaa. Ihan kaikille. Monenlaista ymmärrystä siitä voi ammentaa, jos lukemaan kykenee.

Suru rakentaa seinää

Torstai, Joulukuu 4th, 2008

Sanovat, että suru muuttaa ihmistä. Niin se varmasti tekeekin; vie jotain mukanaan ja myrkyttää jäljelle jäävää. En usko, että lähimmäiset pitävät minua ihan samana ihmisenä kuin vaikkapa pari vuotta sitten. Enkä taida itsekään pitää.

Mutta kyse ei ole pelkästään siitä, että sureva muuttuu, sillä suru ja murheen aiheet vaikuttavat luullakseni myös ihmisten välisiin suhteisiin. Suru tulee meidän väliimme, sinun ja minun. Minun ja maailman väliin. Erottaa meitä, rakentaa seiniä väliimme.

Tämä on vaikea asia. Niin vaikea, että olen pohtinut sen kirjoittamista viikkoja. Se on asia, jota ei oikein tohtisi tuoda julki. Enkä ole lainkaan varma, olenko ainoa, jolle sen tunnustaminen on vaikeaa.

Suru laskee silmien eteen harson, jonka läpi katseltuna kaikki on toisenlaista, jopa elämä rakkaimpiensa kanssa. Olemme kokeneet jotain niin perinpohjaista, että oman itsemme lisäksi se on muuttanut myös sitä, mitä meidän välillämme on. Eikä tietenkään pelkästään hyvään suuntaan.

Jos joskus on vaikeaa tunnistaa itseään peilistä, ei näkymä lähiympäristössäkään aina tutulta näytä. Suru on asettunut taloksi, ihmisten väliin. Paha olo vääristää arjen pieniäkin asioita, tekee niistä tarpeettoman suuria. Kasvattaa mitättömät esteet toisinaan isoiksi aidoiksi.

Kodin seinien ulkopuolella taas tuntee edelleen kulkevansa hieman vieraassa maailmassa. Muukalaisten kanssa on oppinut pärjäämään arjen pinnallisissa kuvioissa, kaikki muu on vähän vaikeampaa. On kovin vähän niitä ihmisiä, joille omaa maailmaansa voisi toden teolla selittää – ja vielä vähemmän niitä, jotka sellaisesta loukosta haluaisivat kuulla.

Toistuvasti sitä huomaa istuvansa muiden ihmisten parissa hiljaa ihmettelemässä, pohtimassa mistä tässäkin tilanteessa on kyse. On latistavaa huomata, ettei oikein ole mitään annettavaa kohtaamilleen ihmisille. Siihen on jo tottunut, ettei heilläkään ole suuremmin tarjottavaa minulle. Jonkinlainen näkymätön seinä erottaa kahden maailman asukkeja.

Selkeimmin suru tulee inhimillisen kanssakäymisen esteeksi silloin, kun huomaa, että osa lähimmäisistä ei yksinkertaisesti vieläkään pysty kohtaamaan ihmisrauniota silmästä silmään. Toisen ihmisen surun käsitteleminen on vain joillekin ylivoimaista. Toisaalta sen sivuuttaminen on ylellisyys, johon muilla on varaa. Minulla on varaa olla tarvitsematta sellaisia ihmisiä lähelleni.

Siitä ei voi kanssaihmisiä moittia, vaikka sisällä sydän vuotaakin verta joskus.

Surun tiellä joutuu jokainen tarpomaan yksin, vaikka hetkittäin matkatovereita löytääkin. Sellaisessa autiudessa alkaa helposti rakentaa ihan omiakin suojamuureja itsensä ja ulkomaailman väliin.

Paul Simon kirjoitti joskus kauan sitten kauniisti toisenlaisesta ihmissuhteiden vaikeudesta. Pian parikymmentä vuotta olen niitä säkeitä ihaillut, ja nyt olen – tahtomattakin – saanut niille uudenlaista merkitystä.

”They’ve got a wall in China
It’s a thousand miles long
To keep out the foreigners they made it strong
And I’ve got a wall around me
That you can’t even see
It took a little time
To get next to me”

Paul Simon – Something so right






© Sanoma Magazines Finland Oy - käyttöehdot