|
|
Elämän pirstaleita
Kauhujen kirja
Muiden lapsensa menettäneiden kirjoittama ”vertaistukikirjallisuus” on varsin mielenkiintoinen vapaa-ajan viihteen muoto. Joskus uuden elämän ensimmäisinä kuukausina tuli kaivettua esiin kaikki mahdolliset teokset aiheesta, jotenkin ymmärryksen kaipuu oli niin kova. Toisaalta sittemmin on tullut pitkiä kausia, jolloin ei pysty lukemaan paria sivua pidemmälle moisia opuksia.
Nyt iski taas sellainen fiilis, että piti ryvettää itseään niissä tarinoissa, samaistua synkkiin tuntemuksiin. Niinpä kahlasin vuorokaudessa läpi Johanna Ervastin raastavan kirjan Jäähyväiset Einolle (Tammi 2008).
Se on samalla kertaa mukaansa tempaava ja aivan hirveä kirja. Ervast kirjoittaa hyvin, mutta sanat kantavat mukanaan niin valtavan raskasta lastia, että sitä on vaikeaa sulattaa. Hänen poikansa Eino sai 3-vuotiaana kesken yöunien aivoverenvuodon. Kirja alkaa siitä ja kertoo sitten Einon viimeisten viikkojen kulun, tarinan hiljaisesta hiipumisesta ja hirvittävästä luopumisen tuskasta.
Kun kuolema vihdoin lopussa korjaa satoaan, lukijakin tuntee lähes helpotusta. Sekin olotila tosin viedään, kun kirja päättyy lyhyeen kuvaukseen Einon viimeisen terveen päivän elämänilosta. Taidokas draamankaari toki kyseessä, siitä ei voi moittia.
Itselleni kirja toi mukanaan kaksi suurta ajatusta. Olemme viimeisen puolentoista vuoden aikana paljon miettineet täysin samaa kysymystä kuin Ervast kirjassaan. Eli sitä, olisiko jotain ollut tehtävissä, jos tilanteen olisi ymmärtänyt ajoissa – ja olisiko se ollut yhtään parempi kohtalo, jos Milja olisi jollain tasolla selvinnyt tuntemattomasta syystä saamastaan sairaskohtauksesta. Luettuani pari sataa sivua Einon tarinaa onnistuin melko tarkkaan vakuuttumaan siitä, etten olisi sitäkään halunnut.
En usko, että olisin yhtään paremmin kestänyt katsella pikkulintuni elotonta kuihtumista pois. Enkä menetyksemme äkkinäisestä väkivaltaisuudesta huolimatta olisi halunnut joutua tekemään ratkaisuja oman lapseni elämän päättämisestä.
Toisaalta kirjassa oli mielenkiintoista elämän suurten kysymysten pohtiminen. Johanna Ervast on ammatiltaan pappi. Vahvasti hengellinenkin ihminen esittää näemmä aivan samoja kysymyksiä elämän kohtuuttomuudesta ja kohtaamansa järjettömyyden syistä. Tulkinta vain on hänellä erilainen, tosin omasta näkökulmastani hän ei Herransa suunnalta sen enempää vastauksia saa – tai ei ainakaan tuo niitä juurikaan esiin kirjassa.
Kuten sanottu, Jäähyväiset Einolle on melko kamalaa luettavaa, mutta silti tai juuri siksi se on myös suositeltavaa luettavaa. Ihan kaikille. Monenlaista ymmärrystä siitä voi ammentaa, jos lukemaan kykenee.
8 kommenttia kirjoitukseen “Kauhujen kirja”
Kommentoi kirjoitusta
Tämän blogin
uusimmat kommentit
- mianmamma: Minusta kirja ei ollut niinkään kamalaa luettavaa, vaan aivan hirvittävän surullista luettavaa. Koskettavaa ja kipeää. Silti mietin, että lukeeko tuon ...
- nti Täti: mianmammalle: lukee, esim. tällaiset elämän koettelemattomat räkänokat jotka ovat keksineet ryhtyä opiskelemaan lääketiedettä. :) Ainakin itse yritän saada kirjallisuuden kautta ...
- Erja: (Kadotin viestin kertaalleen, mahtaako tulla kahtena =) ) En ole vielä pystynyt lukemaan tuota tunteita herättävää kirjaa. Odotan parempaa hetkeä, jolloin ...
- zertzuu: hei.paljon voimia teille koko perheelle.minä sain tänään erja sulta kortin ja tulin sitten koneelle katsomaan tätä blokia.olen tosi pahoillani ku ...
- Erja: Virtuaalihali Z:lle ja jatketaan juttua toisaalla piakkoin, kuten sovittiin!
- Annika: Itse en ole kokenut mitään tällaista, mutta kyllä jollain tapaa "kiinnostaa" silti. Olen kuitenkin äiti ja tuntuu ihan sietämättömältä ajatukselta ...
- Rose: Lainasin tuon Ervast´n kirjan ja suoraan sanoen itkin sen läpi. Aivan kamalaa luettavaa, joka jätti minut täysin sanattomaksi. Ihmettelen aina, ...
- peppa83: luin kirjan yhden päivän aikana,en malttanut lopettaa koska kokoajan halusin tietää mitä tapahtuu.kirjan monissa kohdissa olin itse jo valmistautunut Einon ...
Minusta kirja ei ollut niinkään kamalaa luettavaa, vaan aivan hirvittävän surullista luettavaa. Koskettavaa ja kipeää. Silti mietin, että lukeeko tuon tyyppisiä kirjoja muut kuin lapsensa menettäneet ja jos lukee, niin miksi… Hyvä ja ajatuksia herättävä kirja kaikin puolin kuitenkin.
mianmammalle: lukee, esim. tällaiset elämän koettelemattomat räkänokat jotka ovat keksineet ryhtyä opiskelemaan lääketiedettä. :) Ainakin itse yritän saada kirjallisuuden kautta jotakin kosketusta todellisiin menetyksiin, käsitystä ihmisten ajatuksista ja tuntemuksista kyseisenlaisissa tilanteissa ja mahdollisesti vinkkejä siitä, mitä _ei_ pidä mennä möläyttämään.
Opintojen puolesta saa perusteellisen uiton kaikissa kauhuskenaarioissa siitä, mikä kaikki voi mennä pieleen ihmiselimistössä. Se on omiaan tuottamaan sellaisen olon, että moiseen tilanteeseen olisi ihan hyvä omankin elämän kannalta tutustua hieman etukäteen. (vaikkei todennäköisesti ihan suoraan samanlaiseen tilanteeseen tule koskaan joutumaankaan)
(Kadotin viestin kertaalleen, mahtaako tulla kahtena =) )
En ole vielä pystynyt lukemaan tuota tunteita herättävää kirjaa. Odotan parempaa hetkeä, jolloin pystyn lukemaan noita surullisia sivuja. Mutta ihailen niitä, jotka saavat sanaisen arkkunsa auki ja jakavat kokemuksensa kirjan muodossa muille, koska niistä on ollut apua meillekin.
Miljan kuoltua odotin häntä pitkään kotiin. Hän olikin unissa aika elävä ja kertoi vain nukkuneensa pitkään. Silloin ajattelin surukirjojen kertovan NIISTÄ, joihin emme itse kuulu. Minun lapsenihan oli tulossa takaisin. Vasta vauvan synnyttyä tajusin, ettei Milja tule enää koskaan. Me kuuluimme sittenkin NIIHIN. Nykyään tunnemme onneksi aika monta NIIHIN kuuluvaa, olette aarteita kaikki!
Mitä tulee tuohon ylläolevaan kirjoitukseen, niin olen kyllä aika itsekäs, sillä olisin halunnut saada mahdollisuuden edes jollakin tavalla auttaa Miljaa. Että olisin kokenut tehneeni kaikkeni. En tietenkään olisi halunnut hänelle pitkää kärsimystä, mutta avun olisin suonut.
hei.paljon voimia teille koko perheelle.minä sain tänään erja sulta kortin ja tulin sitten koneelle katsomaan tätä blokia.olen tosi pahoillani ku ei ole tullut pidettyä enää yhteyttä ku liian harvoin.mekin koimme lasten kans suuren menetyksen kun sami kuoli 3.5 koti sohvalle.eli lapsilla ei enää isää ole eikä mulla aviopuolisoa.tiedän siis suunnilleen miltä teistä janin kans tunuu.vaikka oman lapsen menetys on varmasti pahemoaa.tässä syy kun minustakaan ei ole mitään kuulunut.kirjoitan sulle…voimia teille
Virtuaalihali Z:lle ja jatketaan juttua toisaalla piakkoin, kuten sovittiin!
Itse en ole kokenut mitään tällaista, mutta kyllä jollain tapaa “kiinnostaa” silti. Olen kuitenkin äiti ja tuntuu ihan sietämättömältä ajatukselta se, että lapsikin voi kuolla. En tarkoita että se ois mulla jokin pelko, mutta kun on lukenut/kuullut muiden ihmisten tarinoita, niin en vaan pysty jättää sitä asiaa käsittelemättä. Mua kiinnostaa asiassa se, mistä ihmisillä on mahdollisuus löytää voimaa selviämiseen ja miten ihmisen ajatusmaailma muuttuu, koska ainakin luulen, että pakkohan sen on muuttua. Varmaan myös haluais osata lohduttaa, vaikka en tiedä voiko kokematon ikinä osata sanoa mitään.
Lainasin tuon Ervast´n kirjan ja suoraan sanoen itkin sen läpi. Aivan kamalaa luettavaa, joka jätti minut täysin sanattomaksi. Ihmettelen aina, että miten kukaan vanhempi ikinä voi selvitä lapsensa kuolemasta…
Toivotan todella sydämestäni voimia kaikille sen kokeneille!
luin kirjan yhden päivän aikana,en malttanut lopettaa koska kokoajan halusin tietää mitä tapahtuu.kirjan monissa kohdissa olin itse jo valmistautunut Einon kuolemaan, (ja kun aina tulikin kamalien hetkien jälkeen jokin positiivinen merkki sisukkaasta elämänhalusta),olin jollakin tapaa peloissani että koska se sitten tapahtuu…itkin ja taas ryhdistyin ja taas itkin kunnes kohdassa jossa Einon vanhemmat heräävät ja huomaavat Einon kuolleen itku on aivan tolkutonta!en ole ikinä lukenut näin todentuntuista kirjaa!!olen aina ajatellut että elokuviin pystyy mukautumaan mutta ei kirjojen tapahtumiin.
aivan mahtava kirja vaikkakin samalla ihan kauheaa kertomusta pienen ihmisen kärsimyksestä ja omaisten suuresta surusta