Olen tainnut useasti mainostaa sitä, kuinka valoisaksi persoonaksi pikkumiehemme on osoittautunut. Tavalla, joka ei selity pelkällä taaperoikäisen viattomuudella ja elämänilolla. Jotkut lapsethan ovat peräti totisia, muulloinkin kun pohtiessaan sanojen ”kuu”, ”puu” ja ”suu” vivahde-eroja.

Viikonloppuna maantietä sahatessa pyöri mielessä aihio siitä, miten nykyinen elämäntilanteemme ja vanhempien ajoittain apeus vaikuttaa lapsen luonteeseen. Ja ennen kaikkea positiivisesti. Urheiluihmisenä olen kovin huono uskomaan mihinkään geneettiseen kohtaloon – siihen, että joillekin meistä suodaan lahjoja, luonnetta tai suotuisia ominaisuuksia, ja saamaansa on tyytyminen.

Huomattavasti vankemmin luotan siihen, että ympäristötekijät vaikuttavat ihmistaimen kasvuun paljon enemmän, vaikka yksilöllisillä luontaisilla ominaisuuksilla onkin painoarvonsa. Luonteen suhteen puntaroin sitä, missä määrin lapsen iloluontoisuuteen vaikuttaa hänen käytöstään vahvistava palaute.

Pikkumies on edelleen meille se suurin syy jaksaa, nousta aamulla ylös sängystä ja kammeta ihmisen naamio kasvoille. Kun ei muutoin aina hirveästi hymyilytä, lapsen varaukseton riemu iskee useimmiten aivan puskista, se vie mukanaan. Kerta toisensa jälkeen.

Jos tenava huomaa jatkuvasti herättävänsä positiivisen reaktion hömppäämisellään, eikö se pitkän päälle ohjaa myös hänen perusluonteensa kehittymistä? Olisiko moinen jonkinlaista positiivista ehdollistumista.

Saattaa tietysti olla, että moinen ajattelu on monumentaalista itsepetosta, mutta olen viime aikoina onnistunut myymään itselleni ajatuksen siitä, että vastoinkäymisemme ei tarvitse lyödä kohtuutonta leimaa pikkuveljen elämään. Ehkä murhe voi synnyttää jotain hyvääkin, vastavoiman.

Se vastavoima on parhaimmillaan elämän kokoinen, ainakin minulle. Kun on paljon pois maisemista, ohikiitävät hyvät hetket jäävät päänsisäiselle muistikortille tiukasti. Ja vaikeahan siinä on murjottaa, kun pieni ihminen tarttuu kotiin tullessa kädestä kiinni ja vetämällä vaatii sinua mukaansa pärisyttämään räkää ”remonttia” vaativan seinän luo. Poraaminen on loputon ilo.

Jonkin aikaa arkirutiineihimme kuuluneet kahdenkeskiset isä-poika –illat arveluttivat vielä syksyllä. Nyt ne sujuvat jo ilman pelkoja, väsyneenäkin iloisesti. Tänään hekoteltiin vähintään vartin verran tekoaivastusten (asssihhh!) voimin ja syötiin äijämäisesti kinkkuvoileipiä.

Nurkan takana vaanii kaikenlaista näinäkin iltoina, mutta pikkuveikka ei näitä mörköjä onneksi osaa etsiä. Ne unohtuvat silloin minultakin toveittain.

Pikkuveikka on isojen asioiden äärellä. Hän nimittäin on oppinut tunnistamaan kuvasta Miljan, tapailee sanaa ja osoittelee monen muun asian tavoin kuvia kohti, kun tuttu sana mainitaan.

Se on tietysti hienoa tavallaan, mutta samalla kauhean surullista. Itku meinasi väkisin tulla, kun poika joululomalla ensimmäisen kerran toisteli siskonsa nimeä kehystetyn kuvan edessä.

Aikanaan hän oppii sanomaan nimen ihan l:n ja j:n kera, sitä ennen hän luultavasti jo oivaltaa, mikä se sellainen isosisko on. Siihen mennee onneksi hieman kauemmin, että hän ymmärtää, mitä se tarkoittaa, kun siskoa ei näy kuin kuvissa.

Joka tapauksessa hän oppii varmasti lapsen vilpittömyydellä rakastamaan siskoaan. Olkoonkin, että kyseessä on vain idea Miljasta, ei Milja itse. Tietysti hän perii paljon Miljan juttuja ja pitää luultavasti nuoremman sisaruksen ylpeydellä niitä aarteinaan, sitä ainakin toivon.

Ihan kaikkea ei kuitenkaan haluaisi kohdata. Olen monen muun perheen kohdalla lukenut ja kuullut kertomuksia siitä, miten muut lapset auttavat hoitamaan kuolleen hautaa. Se kuulostaa silti lähinnä kammottavalta – toistaiseksi kun on pärjätty kukkien ja oravien ihmettelyllä.

Meidän aikuisten osalta pikkuveljen kasvaminen tuo tämän asian suhteen vastaan niitä isoja asioita. Voi olla, että hätäilen turhaan ja suotta murehdin ennalta, mutta tuntuu hirveän vaikealta ajatella sitä, miten joutuu aivan liian pienelle ihmiselle selittämään kuolemaa.

Lapsen kannaltakin tuntuu melkein epäreilulta, että hän joutuu tässä suhteessa luopumaan armeliaasta tietämättömyydestään heti, kun vähänkin elämän perusasioita alkaa hahmottaa. Ei leikki-ikäisen pitäisi joutua miettimään sitä, miksi sitä omaa siskoa ei olekaan olemassa.

Vielä vähemmän niin pienen ihmisen pitäisi joutua miettimään sitä, voinko minä itsekin kuolla. Tai voiko iskälle ja äidille käydä jotain. Haluamme tietysti kertoa Miljasta ja tapahtuneesta pikkuveikalle avoimesti, mutta ihan kaikkea ei varmaan parane alkaa selittämään. Mitään kuolemanpelkoa ei tahtoisi pieneen lapseen istuttaa.

No, onhan tässä vielä aikaa miettiä sitä, miten selittää sellaista, että joku voi illalla mennä nukkumaan eikä herääkään aamulla. Nautitaan siihen saakka vaikka lapsen tunnistamisen riemusta.