Arkisto Helmikuu, 2009

Remontin jälkeen

Lauantai, Helmikuu 28, 2009

Kylläpä on hienot kuosit täällä, vaikka itse sanonkin. Nyt pitäisi olla blogihärpäkkeet viimeisen päälle kunnossa – ei pätki homma ainakaan systeemien osalta enää. Se jos mikä innostaa blogofiiliä entisestään.

Arvoisilta lukijoilta pyytäisin sen verran, että jos vastaan tulee jotain hassua, bugeja ja oudolta näyttäviä yksityiskohtia, älkää suotta pitäkö niitä omana tietonanne. Pientä säädettävää saattaa ilmetä, ainakin itse tekstien osalta teen joutessani pientä tuunausta juttujen kategorisoinnin sun muun suhteen. Hyviä ehdotuksia vastaanotetaan. Ja tietenkin palautetta ulkoasumuutoksesta.

* * * * *

Täällä on remontit tehty, mutta muutoin otsikko hieman valehtelee. Kotona nimittäin kaikenmoinen remontointi on pahasti kesken. Entisen Miljan huoneen uusimisen jälkeen toisen makuuhuoneen pintaremontti on juuttunut kuukausiksi väsymyksen, ahdistuksen ja yleisen turhautumisen suohon. Nyt tosin valmistuminen lähestyy uhkaavasti.

Olen miettinyt, onko vetkuttelussa kyse jostain alitajuisesta pelosta. Siitä, että homman valmistuessa kaikki on muuttunut liikaa. Juuri mitään vanhasta kodista ei kohta ole entisellään. Tosin nykytilanteessakaan ei suuremmin ole järkeä, kun mikään ei ole valmista.

Jotenkin sitä pähkäilee pitkän matkaa toista vuotta sen kanssa, millaisessa kuosissa kodin pitäisi olla. Olisiko sittenkin pitänyt säilyttää kaikki sen näköisenä kuin Milja olisi poistunut eilen – vai onko kuitenkin parempi kuorruttaa kaikki pinnat uudestaan?

Vai pitäisikö sittenkin vaan lähteä kokonaan pois. Uuden elämän alkushokissa se tuntui ainoalta vaihtoehdolta. Sittemmin lähtö vaan jäi suorittamatta, ehkä parempi niin. Ei tullut ainakaan hätiköityä. Toisaalta jämähtäminen vanhaan arveluttaa sekin. Ehkä olisi helpompi päästä asioissa eteenpäin jossain muualla.

Lähiaikoina edessä on vielä putkiremontti. Sittenpähän näkee ainakin sen, millaista on olla vieraissa nurkissa tovin aikaa. Sen mukana tosin kylpyhuoneestakin katoavat kaikki jäljet siitä, mitä joskus on ollut.

Vaimo sanoi törmäävänsä toistuvasti kysymykseen “miten te oikein voitte vielä asua siellä?”. Sekin on mielenkiintoista, että asiasta on lopulta monille tutuille tullut isompi juttu kuin meille.

Vaikka itsekin toistuvasti miettii lähtemisen tarvetta, ja kevään tullen miettii varmasti taas entistä enemmän, sitä on samalla melko vankasti alistunut vallitsevaan olotilaan. Uuden kodin hankkiminen ja muuttaminen vaatisi inhimillisesti katsoan aivan liikaa voimavaroja. Luuhataan siis näissä nurkissa toistaiseksi.

Terapian tarpeessa

Perjantai, Helmikuu 20, 2009

Siitä ei taida olla epäselvyyttä, että meikäläinen on jonkin sortin terapiaa vailla, mutta kun nykyään hoitomuotoja on tarjolla enemmän kuin karkkipusseja marketin hyllyssä. Mistä sitä tietää, mihin päänsä tunkisi.

Enemmän tai vähemmän vakavissani olen viime ajat pohtinut, pitäisikö hakeutua johonkin taideterapiaan. Valokuvien mahdista ja viehätyksestä olen paasannut jo aiemmin, siksi Suomessa edistykselliseksi väitetty valokuvaterapia on hetkittäin houkuttanut. Mutta olisikohan jossain saatavana elokuvaterapiaa?

Näin aiemmin tällä viikolla kovasti kehutun Ali Folmanin animaatiodokkarin Waltz with Bashir. Se on paitsi tositapahtumiin perustuva järisyttävä kertomus siitä, mitä ihmiset tekevät sodassa, myös tarina siitä, mitä sota tekee ihmiselle.

Folman oli nuorena miehenä mukana Libanonin sisällissodassa ja myös surullisenkuuluisassa Sabran ja Shatilan pakolaisleirien verilöylyssä. Elokuvassa hän alkaa selvittää, miksi hän ei muista mitään sota-ajastaan. Unet ja hatarat näyt vaivaavat häntä, kunnes hän saa tehtyä tiliä menneisyytensä kanssa. Eikä se menneisyys ole kaunis.

Mietin nyt kolmatta päivää elokuvaa ja sen painavaa viestiä, mutta myös itseäni. Pelkään nykyisin monenlaisia muille ihmisille vieraita asioita. Niistä yksi on pelko unohtamisesta. Ja toinen on pelko muistamattomuudesta.

Pelkään kovasti jonain päivänä kadottavani kaikki ne hataratkin muistoni entisestä elämästä, jolloin kaikki oli vielä hyvin. Toisaalta en vieläkään muista juuri mitään siitä kaikesta, mitä haluaisin tavoittaa. Kateissa on pienen ihmisen olemus, ääni, jutut, tuoksu. Niin kovin paljon – ja pelkään, että asiantila on pysyvä.

Elokuvassa päähenkilö tavoittaa muistinsa piilottamat asiat käydessään sitkeästi niitä kohti. Se oli henkilökohtaisesti jotenkin toiveikasta. Ehkä minullakin ne asiat ovat vielä jossain muistin kätköissä. En ole valmis luopumaan toivosta ihan vielä.

Ehkä pitäisi ahkerammin palata kipeidenkin valokuvien pariin. Pitäisi rohjeta tuijottaa niitä muutamia videopätkiä. Avata ennen niin rakkaita, ja nyt niin kivuliaita, sivuja.

Taideterapiaa tai ei, taide itsessään on monesti terapeuttista. Jos oikeasti hakeutuisin hoitoon, kaipaisin varmaankin aamuisin musiikkiterapiaa, iltapäivisin valokuvaterapiaa (ja säännöllisesti valokuvaamiseen keskittyviä terapialomia), unohtamatta jokailtaista elokuvaterapiaa.

Tai ehkä kaipaisinkin lopulta askarteluterapiaa. Milja tykkäsi valtavasti askarrella, piirtää, leikata ja varsinkin liimata. Ehkä juuri siksi tuntui niin kovin pahalta askarrella tänään Erjan synttärikorttia pelkästään pikkumies apuna. Jotain niin suurta puuttui siitäkin.

Kaikenlaista harmia

Maanantai, Helmikuu 16, 2009

Toisinaan törmää sensuuntaiseen ajatukseen, että kun on elämässä kokenut suurta surua, eivät kovin pienet asiat enää juurikaan hetkauta. Ajatus lienee sukua väitteelle siitä, että suru jotenkin jalostaisi ihmistä.

Omalta osaltani kumpikaan noista ei ole osoittautunut vähimmässäkään määrin paikkaansa pitäväksi. Tämän totesin viimeksi sunnuntaina.

Olin odottanut kyseistä päivää kovasti, järjestänyt optimaalista ajanvietettä optimaaliseen ajankohtaan. Ystävien kera oli tarkoitus matkata Helsinkiin katsastamaan amerikkalaista rock-pumppua, jonka soitannosta olen kovasti innostunut. Lomaakin olisi vielä alkuviikosta rauhallista toipumista varten.

Hetken epäilin jonkin sortin sairasta pilaa, kun matkakumppani pari tuntia ennen tien päälle lähtöä viestitteli konsertin peruuntumisesta. Vaan tottahan se oli ja loppupäivä menikin sitten monumentaalista harmitusta sulatellessa.

Kyseessähän on koko elämän mittakaavassa melko triviaali asia. Toisaalta pitkään odoteltuna henkireikänä reissu olisi ollut henkilökohtaisesti tärkeä – mutta tuleehan niitä uusia, reissuja ja rokkeja. Silti aikuinen mies on aivan riekaleina.

Tarkemmin ajatellen suhtautuminen pikkuharmeihinkin on muuttunut korkeintaan niin, ettei niitä siedä edes sen vertaa kuin entisessä elämässä. Jotenkin sitä helposti ajattelee, että tällaiset kiusat eivät saisi enää minua koskettaa. On niin kovaa jo lyöty, että olisi kohtuullista säästyä edes moisilta vaivoilta.

Itse asiassa usein huomaa sietävänsä pieniä vastoinkäymisiä jopa aiempaa huonommin. Jälkikäteen arvioiden moni harmitonkin juttu on saanut meikäläisen aivan raiteiltaan. Kiukku ja itkuisa epätoivo ovat monesti herkässä.

Olen onneksi(?) huomannut samanlaisia reaktioita puolisossani, joten aivan ainutlaatuisen viallinen en taida olla. Ei ehkä siis tarvitse vielä hankkiutua nykyistä tukevampaan hoitoon.

Nyt yritän malttaa mieleni ja jään odottelemaan tietoa uudesta keikkapäivämäärästä. Yritän etsiä vaatimatonta lohtua asioista, joita reissun sijaan ehdin tehdä. Ja etsin kirjepommin rakennusohjeita verkosta siltä varalta, että korvaavaa päivämäärää esiintymiselle ei löydy.

Kuusi vuotta sitten

Torstai, Helmikuu 12, 2009

Kuusi vuotta sitten oli hieno päivä, talvipäivistä kauneimpia. Päivä tulvillaan odotusta, hämmennystä, pakahduttavaa onnea. Sain ensimmäistä kertaa kokea uuden elämän ihmeen, tuntea kaikkein syvimmän ylpeyden kumpuavan jostain syvältä.

Silloin synnytyslaitokselta lähtiessäni en luultavasti tajunnut juuri mitään autoilusta. Kotoa ilosanomaa levittäessäni en oikein ymmärtänyt tapahtunutta. En hahmottanut sen onnen suuruutta, elämäni muutosta.

Kuusi vuotta sitten en vielä tiennyt, kuinka hienoja hetkiä talviset koko perheen pulkkamäkikeikat ovat. Enkä tiennyt, miten paljon itse tehdyt isänpäiväkortit lämmittävät.

En toisaalta tiennyt, kuinka syvältä kouraisee, kun törmää niihin pienin käsin tehtyihin kortteihin tällaisena päivänä. Enkä osannut aavistaa, miltä tuntuu katsella ikkunasta sivullisena muiden lasten pulkkailuriemua.

Kuusi vuotta sitten kaikki tuntui kauniilta, elämä hyvältä, onni oikeutetulta. Silloin en olisi voinut kuvitella päivää, jolloin en oikein välittäisi viettää lapseni synttäreitä.

Nyt tiedän jo, miltä tuntuu laskea syntymäpäivän kunniaksi kukka haudalle. Tiedän, miltä tuntuu pelätä sitä, että kaikki muut unohtavat.

Lamaannus

Maanantai, Helmikuu 9, 2009

Kansantalouden kärsimien ruuansulatusvaivojen tavoin taantuma iski meikäläisellekin. Olen melkein viikon ajan yrittänyt saada kirjoitettua uutta merkintää, mutta pääkoppa on kieltäytynyt yhteistyöstä.

Ajatuksia on tullut ja mennyt, osa varmasti hyviäkin. Yhtään en vain ole saanut pidettyä kiinni niin kauan, että se olisi ehtinyt valmiiksi muotoutua. Vaikka onhan sitä osannut odottaa, näinä päivinä. Ensin sitä on vain odotellut mustaa aaltoa, sitten sitä on väistellyt aikansa. Lopulta on vain annettava periksi.

Vaikka mitä miettisi, joka kerta huomaan palanneeni siihen, mitä ei ole. Siihen, että pitäisi sada suunnitella ihan toisenlaisia 6-vuotiaan synttäreitä kuin nyt on luvassa. Mieluusti sitä pitäisi ihan aitoa talvilomaa, eikä vain järjestelisi lomapäiviä niin, ettei tarvitse työpaikalla romahdella.

Vuodentakaisiin pohjanoteerauksiin verrattuna olen kai äkkiseltään ajatellen kovinkin tukevasti tolpillani, vaan huterilta tuntuvat nämäkin savijalat. Kokonaisten ajatusten ohella päivä päivältä harvinaisemmaksi on käynyt kaikenlainen normaali toimintakyky.

Ohimeneväähän se on, kuten elämäkin, mutta jotenkin sen selittäminen sivullisille tuntuu hankalalta, joten on helpompaa peitellä vaivihkaa tekemisiään. Ehkä sitten ensi viikolla taas voi palata ihmisten kirjoihin.

Toisaalta huomaan, etten ole juuri minnekään edennyt. Kutakuinkin vuosi sitten olen kirjoittanut unohtamisen pelostani – siitä kuinka haluaisin edes muistaa menettämäni lapsen, hänen ääneensä, eleensä, olemuksensa. Se kaikki on edelleen jossain sumun takana. Alan jo epäillä asiantilan lopullisuutta.

Ja se taas pelottaa enemmän kuin melkein mikään muu tässä viheliäisessä maailmassa.

Yksittäisiä muistoja palautuu mieleen tasaisesti, mutta niistäkin puuttuu aina yksi hahmo. Se tärkein. Ihan niin kuin täältä kotoakin. Haluaisin edelleen niin kovasti tavoittaa sen kadonneen. Saada edes mielikuvitushahmon hiljaisten hetkien kaveriksi.