|
|
Elämän pirstaleita
Kaikenlaista harmia
Toisinaan törmää sensuuntaiseen ajatukseen, että kun on elämässä kokenut suurta surua, eivät kovin pienet asiat enää juurikaan hetkauta. Ajatus lienee sukua väitteelle siitä, että suru jotenkin jalostaisi ihmistä.
Omalta osaltani kumpikaan noista ei ole osoittautunut vähimmässäkään määrin paikkaansa pitäväksi. Tämän totesin viimeksi sunnuntaina.
Olin odottanut kyseistä päivää kovasti, järjestänyt optimaalista ajanvietettä optimaaliseen ajankohtaan. Ystävien kera oli tarkoitus matkata Helsinkiin katsastamaan amerikkalaista rock-pumppua, jonka soitannosta olen kovasti innostunut. Lomaakin olisi vielä alkuviikosta rauhallista toipumista varten.
Hetken epäilin jonkin sortin sairasta pilaa, kun matkakumppani pari tuntia ennen tien päälle lähtöä viestitteli konsertin peruuntumisesta. Vaan tottahan se oli ja loppupäivä menikin sitten monumentaalista harmitusta sulatellessa.
Kyseessähän on koko elämän mittakaavassa melko triviaali asia. Toisaalta pitkään odoteltuna henkireikänä reissu olisi ollut henkilökohtaisesti tärkeä – mutta tuleehan niitä uusia, reissuja ja rokkeja. Silti aikuinen mies on aivan riekaleina.
Tarkemmin ajatellen suhtautuminen pikkuharmeihinkin on muuttunut korkeintaan niin, ettei niitä siedä edes sen vertaa kuin entisessä elämässä. Jotenkin sitä helposti ajattelee, että tällaiset kiusat eivät saisi enää minua koskettaa. On niin kovaa jo lyöty, että olisi kohtuullista säästyä edes moisilta vaivoilta.
Itse asiassa usein huomaa sietävänsä pieniä vastoinkäymisiä jopa aiempaa huonommin. Jälkikäteen arvioiden moni harmitonkin juttu on saanut meikäläisen aivan raiteiltaan. Kiukku ja itkuisa epätoivo ovat monesti herkässä.
Olen onneksi(?) huomannut samanlaisia reaktioita puolisossani, joten aivan ainutlaatuisen viallinen en taida olla. Ei ehkä siis tarvitse vielä hankkiutua nykyistä tukevampaan hoitoon.
Nyt yritän malttaa mieleni ja jään odottelemaan tietoa uudesta keikkapäivämäärästä. Yritän etsiä vaatimatonta lohtua asioista, joita reissun sijaan ehdin tehdä. Ja etsin kirjepommin rakennusohjeita verkosta siltä varalta, että korvaavaa päivämäärää esiintymiselle ei löydy.
8 kommenttia kirjoitukseen “Kaikenlaista harmia”
Kommentoi kirjoitusta
Tämän blogin
uusimmat kommentit
- kultahelkka: Aika jänntä juttu kieltämättä tuo, että suuren surun jälkeen pienet asiat eivät hetkauta niin kuin sanotaan. itselläni se kyllä pitää ...
- Ystävä: Mun kans pakko kommentoida,mulle kävi just niin,et kun kohtasin suuren surun (en myöskään oo menttänyt lastani,saanut vaan erilaisen mitä odotin), ...
- niin: Minulla myös äitini menetyksen jälkeen (kuoli nuorena) ja muutaman muun isomman surun jälkeen ei kyllä pikkuasiat niin hetkauta. Hetkellisesti saattaa ...
- Hanna: Olen nähnyt aika paljon ihmisiä eri tilantessa. Ja varmasti on juuri kahta linjaa. Monista ihisistä tulee sellaisia, että pienet asiat ...
- minä: Täällä kirjottelee joku "Minä", mutta mä oon alkuperänen "minä", siis pienellä alkukirjaimella... Mun mielestä toi keikan peruuntuminen ei oo ihan pikku ...
- Riikka: Hmm. Olen alkuvuoden aikana useammin kuin kerran pysähtynyt tämän saman aihepiirin äärelle. Meillä on ollut sanalla sanoen ollut aika rankkaa ...
- Angua: Tuttuja on tunteet. Meidän ainokaisella on etenevä neurologinen sairaus, on nyt viisivuotiaana kyvytön ja avuton kuin pikkuvauva, vaikkakin maailman ihanin ...
- Erja: Ajattelen itse, että tuo pienistä harmistuminen liittyy vähäisiin voimavaroihin ja herkkään mielialaan. Jaksaa kyllä jo kantaa arjen ja hyvät hetketkin, ...
Aika jänntä juttu kieltämättä tuo, että suuren surun jälkeen pienet asiat eivät hetkauta niin kuin sanotaan. itselläni se kyllä pitää paikkansa. Lapsen menettämisen surua (suruista suurimpia) en ole kokenut, muun surun kyllä ja täytyy sanoa että nykyään EIVÄT kovin pienet asiat hetkauta. ajattelen että minun ei täydy välittää kovin pienistä asioista. mittakaava on eri kuin ennen.
Mun kans pakko kommentoida,mulle kävi just niin,et kun kohtasin suuren surun (en myöskään oo menttänyt lastani,saanut vaan erilaisen mitä odotin), ei enää juurikaan pienet asiat hetkauta. Tarvii olla tosi iso asia,et mitenkään liikuttaa,kun kerran on tylyllä tavalla viety hetkeksi pohja elämältä.Välillä tuo harmittaa,tuliko minusta täysin kylmä oman vastoinkäymisen johdosta? Mut kyllä kuitenkin vielä asiat liikuttavat,jos koen et on kamalampi kuin omani. Mut jos joku turhanvalittaja tulee kertoo kuin elämä potkii päähän,silloin kyl nousee sellanen viha,et oksat pois. Kehtaakin tollasest asiast…
Minulla myös äitini menetyksen jälkeen (kuoli nuorena) ja muutaman muun isomman surun jälkeen ei kyllä pikkuasiat niin hetkauta. Hetkellisesti saattaa harmittaa, mutta sitten asiat palautuvat oikeisiin mittakaavoihin.
Olisiko kirjoittaja jotenkin pessimestinen jo luonteeltaan, että näkee lasin puolityhjänä ennemmin kuin -täytenä?
Olen nähnyt aika paljon ihmisiä eri tilantessa. Ja varmasti on juuri kahta linjaa. Monista ihisistä tulee sellaisia, että pienet asiat eivät hetkauta. Kun taas toisissa, mm. lapsissa, tulee näkyviin suurempi herkkyys kaikille asioille.. Myös pienet vastoinkäymiset omalla kohdalla tuntuvat vaikeilta kestää.
Kuulostaa, että teillä suru vie vielä paljon energiaa. Toisaalta taas niitä pieniä harmituksia (joista voi tulla isoja) tuskin näytetään tai kailotetaan ympäri kyliä, se näkyy eniten juuri omien läheisten seurassa.
Täällä kirjottelee joku “Minä”, mutta mä oon alkuperänen “minä”, siis pienellä alkukirjaimella…
Mun mielestä toi keikan peruuntuminen ei oo ihan pikku harmi vaan isommaksi luokiteltava, joka kyllä ottaisi päähän vaikka ei olisi omaa lasta menettänytkään. Mun pojan kuolemasta tulee kohta vuosi ja itse olen kovasti odottanut jotain mukavaa tekemistä. Ei mua kiinnosta ryyppääminen ja rellestäminen, mutta ystäviä olisi kiva nähdä ja keksiä mielekästä puuhaa. Vaikka joku tollanen keikka olis kiva. Ja sen peruuntuminen olis mullekin kova paikka. Kauan odotettu mielekäs puuha menee mönkään ja taas samanlainen tylsä ja tuskainen päivä edessä…
Mulla kyllä hieman vaihtelee toi harmistuminen eri asioista. Joskus on ihan kamalaa joku pikku juttu ja sit välillä isommatkaan ei hetkauta. Riippuu ihan asiasta ja sen päivän, tai oikeestaan hetken, mielialasta.
Voimia teille näin jälkikäteen Miljan synttäripäivän johdosta.
Hmm. Olen alkuvuoden aikana useammin kuin kerran pysähtynyt tämän saman aihepiirin äärelle. Meillä on ollut sanalla sanoen ollut aika rankkaa ja usko on meinannut moneen kertaan loppua. Monesti olen kuitenkin jäänyt miettimään sitä, että oikeastaan meillä kai muiden mittakaavalla on kaikki erinomaisesti. Neljä perustervettä ipanaa, kaikki hengissä ja sukukin tuppaa kuolemaan lähinnä vanhuuteen. Turha siis narista väsymyksen riepottaessa tai flunssien, hampaiden tulon tai pahojen unien valvottaessa. Talous on kuralla, mutta pärjätään, on katto pään päällä ja ruokaakin kaapissa. Ei passaa valittaa, muilla on pahempia sairauksia, talous pahemmin kuralla, jne. Kuitenkin harmistusten kohdatessa ajattelen, että miksi juuri minulle, juuri nyt, millä oikeudella!? Joskus aikaa sitten, kun vielä olimme kaksilapsinen perhe itkin puoli päivää ja murjotin toisen puolen, kun en päässytkään ystävän luokse yökylään rentoutumaan arjesta. Jälkikäteen ajatellen ei kovin aikuista käytöstä, pettymys oli vain massiivinen, vaikka kyse oli täysin triviaalista asiasta ja helposti uudelleen sovittavasta menosta.
Summa summarum. Et siis ole ainutlaatuisen viallinen. Luulen, että tämä kuuluu jotenkin sisäänrakennettuna ihmisyyteen. Toisilla se on herkemmässä kuin toisilla, olipa kyseessä olevan henkilön elossa suuria suruja tai ei. Henkilökohtaisista pettymyksistä ja ongelmista tekee suuria se, että ne ovat OMIA, ne koskettavt OMAA elämää ja sivustakatsojan lienee lähes poikkeuksesta vaikea ymmärtää pettymystä joissain asiassa jolle ei itse pane paljon arvoa. Isän tarkoin suunniteltu vapaailta tai kotiäidin miniloma ovat tärkeitä heille juuri sillä hetkellä kun ne on suunniteltu tapahtuviksi. Lykkäys on katastrofi, mullistus, vaikka sivustakatsojan mielestä ei ole mitään ongelmaa. Sovitaan vaan uusi päivä. Olisikin niin helppoa.
Auringonsäteitä kaikkiin risukasoihin!
Tuttuja on tunteet. Meidän ainokaisella on etenevä neurologinen sairaus, on nyt viisivuotiaana kyvytön ja avuton kuin pikkuvauva, vaikkakin maailman ihanin ja suloisin pieni enkeli, ja lääketieteellinen ennuste on kuolemantuomio noin viiden vuoden sisällä. Sitä ajattelee ettei pikkumurheiden pitäisi hetkauttaa, ja että kyllä ihmiset valittaa turhista – mutta joskus huomaa että se oma sietokyky on tosi matalalla, että tämän kaiken muun murheen ja stressin lisäksi ei hermo kestä enää yhtään jotain joutavia pikkujuttuja jotka menee pieleen. Kai se mitta on jotenkin niin täynnä että pikkupisaratkin vuotaa sitten reunan yli.
Mutta eihän toisen ihmisen kokemuksia voi todella vertailla omiinsa, edes samankaltaisiin – tunteet ja tuntemukset on niin täysin henkilökohtaisia.
Ajattelen itse, että tuo pienistä harmistuminen liittyy vähäisiin voimavaroihin ja herkkään mielialaan. Jaksaa kyllä jo kantaa arjen ja hyvät hetketkin, mutta pienetkin vastoinkäymiset muistuttaa siitä isosta vastoinkäymisestä. Eikä auta, vaikka kuinka järjellä yrittäisi selittää, että älä välitä… Vähän sama kuin sanoisi masentuneelle, että ryhdistäydy =)