Sunnuntain lehdessä luki Isoja Asioita. Joku teeveestä tuttu (pian) toimittaja-pappi kertoi Hesarin sivulla miehisyydestä, ja jutun naistoimittaja tiivisti tuntoja.

“Kun miehiltä kysytään, milloin tuntee itsensä eniten mieheksi, he eivät kuitenkaan puhu tappeluista, vaan kyvystä luoda turvallisuutta. Se on se hetki, kun mies sanoo, ettei ole mitään hätää, ja näkee, miten lapset ja vaimo rauhoittuvat.”
Anna-Stiina Nykänen – Miesten salaisuuksia, HS 22.3.2009

Noissa lauseissa ollaan valtavan isojen kysymysten äärellä. Jokainen isä tietää tuon lauseen – tuskin kukaan mies osaa elää sanomatta elämänkumppanilleen tai jälkeläisilleen, että “ei ole mitään hätää”. Arjen keskellä tuo perimmäinen lupaus lipeää miehen huulilta herkästi, lukemattomia kertoja.

Monelle miehelle oman perheen ja läheisimpien suojelu on varmasti elämän tärkeimpiä asioita. Epäonnistuminen siinä tehtävässä vastaavasti on elämän mahalaskuista kivuliampia. Sen olen huomannut.

Se, että vakuuttaa toiselle aikuiselle kaiken olen kunnossa, on useimmiten lähinnä eräänlaista uskonvahvistusta lähimmäiselle. Lapselle sen lupaaminen taas on hyvin konkreettista. Iskä tai äiti on se ihminen, joka pyyhkii pahan pois. Turva, jonka lähellä lapsi todella uskaltaa luottaa, että mitään hätää ei ehkä olekaan.

Itse mietin nykyisin toistuvasti sitä, miten muka uskallan luvata lapselleni jotain niin suurta. Miten niin ei ole hätää? Mistä minä sen voin tietää? Pitäisikö sittenkin epäillä, että jotain hätää saattaa olla?

Ymmärrän, että taaperoikäiselle minun kuuluukin olla varauksettoman lohdun lähde, ja se on vielä helppoa useimmiten. Mutta mitä moninaisemmiksi käyvät murheet ja hädän hetket lapsen kasvaessa, sitä vaikeampaa on ainakaan itseään vakuuttaa lausuman todenperäisyydestä.

Vastuu on hirvittävä. Lapsi luottaa varsin pitkään totaalisesti siihen, mitä aikuinen lupaa tai vakuuttaa. Mikä minä olen kenellekään sitä lupaamaan, ei Miljallakaan kaikki ollut lopulta hyvin.

Toiselle aikuiselle en oikein enää osaa edes bluffata – lapsen kanssahan se on joskus tarpeen – ettei mitään hätää ole. Silmistä voi olla liian helppoa lukea toisenlaista viestiä, jos ja kun hätä kohdalle osuu. Vaimo lienee jo tottunut siihen, ettei meikäläisen olkapää aina ole järin tukeva.

Kevään ensimmäistä ulkoiluhetkeä pihapiirin lapsiperheiden seassa viettäessäni mietin sitäkin, ovatko meidän “luottotietomme” muiden vanhempien silmissä menneet. Joskus entisessä elämässä oli tavanomaista, että pihan leikkien tiimellyksessä joku aikuisista lähti käymään hetkeksi muualla ja mekin vuorollamme vahdimme jonkun naapurin lapsen hyvinvointia.

Nyt kävi mielessä, mahtaako kukaan enää edes pyytää moista. Kun eivät ne osanneet sitä edellistä lastaankaan pitää hengissä. Ehkä tuossa epäilyksessä on myös yksi alitajuinen syy sille, miksi pihan leikkeihin liittyminen tuntuu edelleen ahdistavalta. Pikkumiehen kanssa kahden on helpompaa.

Kaikki varmasti tietävät asiantuntijan, tuon tv-uutisten vakiohahmon. Siis sellaisen vakavahkon näköisen varttuneemman tieteenharjoittajan, joka istuu työhuoneessa takanaan hyllymetreittäin epämääräistä tavaraa, ja tietää vastauksen aina ja kaikkeen.

Täyspäiväistä asiantuntijaa ei luultavasti täsä maassa ole missään, mutta valtakunnan kanavien vakiokommentaattorin aseman saavuttaneet ihmiset voivat varmaankin olla suht tyytyväisiä ammatilliseen asemaansa ja arvostukseensa. Itse olen miettinyt, että voisin ryhtyä valtakunnan johtavaksi kuolema-asiantuntijaksi.

Nykyisellään minulta löytyy kunnon asiantuntijan tavoin sujuvasti analyysi kaikista surullisista ja traagisista ihmiskohtaloista. Hieman kummallista on tosin se, että jotkut ihmiset jopa olettavat sitä – henkilökohtaista surua potevan ihmisen koetaan automaattisesti olevan kiinnostunut muidenkin murheista.

Päivitän toisaalta asiantuntijuuttani ahkerasti. Skannaan lehdistä tarkalla silmällä kaiken kuolema-aiheisen, vaikka muutoin lähinnä selailen niitä kiireessä. Tänäänkin käytin työpäivästä aivan liian ison osan arvioidessani molempien iltapäivälehtien juttuja äidistä, joka oli humalassa nukkuessaan tukehduttanut vauvansa.

Karmea tapaus. Inhimillisesti katsoen äärettömän surullista, ulkopuolisen silmin anteeksiantamatonta ja ammatillisesti arvioiden aika ikävää journalismia. Ei juuri muuta.

Kalmatutkani on muutenkin melko erehtymätön, kaikki surua ja kuolemaa koskeva tarinointi tarttuu haaviin melko vääjäämättömästi. Aina ei kyllä olisi edes niin väliksi, mutta minkäs sille tekee. Luettava on – kuten se yrittäjäjärjestön lehdessä ollut hautaustoimistospesiaali.

Aivan oma lukunsa, kirjaimellisesti, on pakonomainen tarve lukea kaikki mahdollinen kuolema-aiheinen kirjallisuus. Toimittajan työssä kun ilmestyviä opuksia saa haalittua itselleen vielä turhankin vaivattomasti. Jotenkin automaattisesti tulee katalogien ilmestyessä tilattua monenmoista synkkää opusta, kollegatkin jättävät ne varmaan suosiolla minun heinikseni.

Tarinoita kuolleista ihmisistä, kuolemassa olevista ihmisistä, ihmisten kuolemasta tai kuolemisen luonteesta. Kaikki käy.

Telkkaristakin seuraan valikoidun viihdekäytön ohella vain uutisia ja, niin, kuolemaa käsitteleviä ohjelmia. Kuinka sattuvatkin aina osumaan kohdalle. Soittimeen puolestaan osuu kummallisen usein kaikenlaista surumielistä musiikkia, sellaisiin lauluihin on niin helppoa juuttua, suhteuttamaan niitä omaan elämään.

Nyt ehkä äkkiseltään kuulostaa siltä, että kuolema on keskeisin elämääni määrittävä tekijä. Ei ehkä ihan niin, mutta monessa asiassa se on aikamoinen suodatin omalla vastaanottokyvylle. Luontevaa harrastuneisuutta.

Alun idea on tietysti vain kehnohko vitsi, mutta jokaisessa vitsissäkin on kuulemma totuuden siemen. En tiedä itsestäni, mutta joskus ihan oikeasti tuntuu siltä, että moni tiedotusvälinekin oikeasti kaipaisi jonkin sortin asiantuntijaa kertomaan työväelle elämän karummista tosiseikoista. Muista (työ)yhteisöistä puhumattakaan.

Ei sekään toisaalta ihan viisaalta kuulosta, että me tarvitsisimme asiantuntijan opettamaan sitä unohtunutta taitoa, kuolemasta puhumista ja sen kohtaamista. Vai mitä?