Elämän pirstaleita

Viime vuoden surullisimpia uutisia ainakin minulle oli jääkiekkoilija Jussi Markkasen pojan kammottava onnettomuuskuolema. Ammatillisesti puolittain tuttu, samanikäinen mies, joka menetti 4-vuotiaan lapsensa. Se tieto pysäytti paljon kovempaa kuin samana päivänä uutiset valloittanut Kauhajoen joukkomurha.

Jonkinlaisella mielenkiinnolla olen Markkasen ja hänen perheensä julkisia kuulumisia seurannut, sekä journalistisesti että inhimillisesti asia on mietityttänyt. Meidän perheessä luettiinkin tarinaa tarkkaan, kun tuttu kollega oli haastatellut Markkasta perusteellisesti viime viikonlopun IS Plussaan (28.2.) ja tämän viikon tuoreeseen Veikkaajaan.

Päällimmäisenä vaikutelmana mieleen jäi, että urhea atleetti on puolessa vuodessa päässyt pitkälle. Tarinassa kuvaillaan tutun tuntuisesti ensimmäisten päivien paniikkia, sitä seurannutta epäuskoa ja tyhjyyttä. Sitten Markkanen puhuu kuitenkin voittopuolisesti tuskan käsittelemisestä, hallitsemisesta, eteenpäin menemisestä, jopa pienistä nautinnoista. Ihmisten kohtaaminen on heille tuntunut vaikealta, mutta sekin on jo helpottanut.

“Olemme vaimoni kanssa löytäneet elää uudelleen arjessa. Jollain tavalla”, Markkanen kertoi viikonloppu-IS:n sivuilla. Nytkö jo, noinko jouhevasti, huomaan ajattelevani.

Molemmat pitkät lehtijutut maalaavat kuvaa miehestä, joka on tyrmäyksen jälkeen noussut kanveesista, tehnyt johtopäätökset ja jatkanut eteenpäin vastoinkäymisistä huolimatta. Jäin miettimään mielikuvan aitoutta. Onko musertavan menetyksen kokenut mies todella noin vahva vai pettääkö vaikutelma jollain tapaa?

Urheilukulttuurissa pärjäävät vahvat ihmiset, sosiaalinen ympäristö siellä jopa edellyttää vähintäänkin kovaa ulkokuorta. Urheilijan rooliin kuuluu usein tietynlaisen etäisyyden säilyttäminen toimittajien tapaisiin ihmisiin. Tähän jatkuvasti työssäni törmäävänä ihmisenä mietin, antaako Markkanen – kenties tiedostamattaan – tarpeettoman “reippaan” kuvan itsestään tai tilanteestaan.

Toisaalta mietin sitäkin, että jutun antama kuva on ehkä juuri sellainen kuin tavalliset ihmiset haluavat lukea. Kamalasta tarinasta voi turvallisesti vähän järkyttyä, kun lopussa tunnelin päässä pilkottaa valoa muualtakin kuin vastaantulevasta junasta.

Enkä tarkoita, että kirjoittaja olisi tahallaan vääristellyt vaikutelmaa – ulkopuoliselle sellainen valoisampia merkkejä painottava tulkinta on vähintäänkin alitajuisesti houkuttelevampi. Ja journalistille useimmiten jopa suositeltava näkökulma.

Niin tai näin, tuntuihan se hyvältä lukea yhden kohtalotoverin kokemuksia. Erityisesti mieltä lämmittivät toteamukset siitä, miten paljon Markkanen perheineen on saanut tukea, ja miten paljon he ovat selvästi työstäneet loppuelämänsä kestävää painajaista.

Eräs asia kuitenkin jäi kaivelemaan. Normaaliin henkilöjutun tyyliin IS:n artikkelin yhteydessä on faktalaatikko käsitellystä henkilöstä. Sen mukaan Jussi Markkasen perheeseen kuuluu vaimon lisäksi vain 6-vuotias poika.

Sen lukeminen tuntui kurjalta. Minulla ainakin on edelleen kaksi lasta, sen kuolleenkin muistaminen on aina vaan äärimmäisen tärkeää. Sitä on ulkopuolisten varmaankin joskus vaikeaa ymmärtää.