Viime päivien suuria oivalluksia on se, että uudessa elämässäni useimmista sosiaalisista kontakteistani uupuu eräs elementti. Monenlaisia ihmisiä tulee vastaan ja yleensä kohdatessa keskustellaan siinä sivussa. Niinhän ihmisillä on tapana, puhella joutavuuksia.
Havaitsin kuitenkin, että omissa keskusteluissani sivutaan aika harvoin perhettäni. Kuulumisia päivitellään, säätä ihmetellään ja urheilun suuret puheenaiheet analysoidaan. Ja siinäpä se useimmiten.
Jotkut lähimmäiset, useimmiten naispuoliset, kertovat ehkä oman perheensä ja/tai lastensa kuulumisia. Harva kuitenkaan kyselee mitään toisinpäin.
Tilanne on tietysti monen tekijän summa. Lapsensa menettäneenä sitä tulkitsee helposti, että useat ihmiset eivät vaan halua tai osaa käsitellä aihetta, joka on vaikea. Moni harvemmin vastaan tuleva tietää kyllä, mitä meille on tapahtunut – siitä on ehkä turvallisempaa vaieta. Minä kun en vastaa vieläkään kenellekään, että “joo ihan kivasti meillä menee”.
Toisaalta se johtuu minustakin. En ole ennenkään erityisemmin tuonut perhettäni ansaitulla tavalla esille yksin liikkuessani, mutta olen nykyisellään huomattavan valikoiva sen suhteen, mitä oma-aloitteisesti haluan jakaa muiden ihmisten kanssa kasvokkain. Sen muistin taas eilen puolitutun udeltua perheen lapsitilannetta – olisi kai voinut olla täsmentämättä sen enempää.
Ja ennen kaikkea olen kovin harvoin kiinnostunut siitä, mitä niille muiden ihmisten perheille tai tenaville kuuluu. “Mitä kuuluu?” on kahdenvälisessä kommunikaatiossa valtavan painava kysymys silloinkin, kun ei oikeasti osaa kiinnostua vastauksista.
Se on osaltaan sitä, että voimavarat eivät aina riitä kovin paljon omaa napaa pidemmälle, mutta läheisempien ihmisten suhteen kyseessä taitaa olla myös itsesuojelu. Pelkään nimittäin lapsiin kiintymistä.
Omaansa sitä rakastuu tietysti rajattomasti, peloista huolimatta, mutta muiden kohdalla suhtautumista pystyy säätelemään. Miljan läheisimmät ystävät olivat minullekin tärkeitä lapsia, ja osa on edelleen. Heidän kohtaamisensa sattuu edelleen aina toisinaan, tuo mieleen liian kipeitä muistoja.
Siksi on helpompaa pitää pikkumiehen uusia pieniä ystäviä vähän kauempana sydämestään. Ja tuon sanominen taitaa näyttää aika pahalta, vaan minkä sitä ihmisraunio päälleen voi.
