Arkisto Huhtikuu, 2009

Olemattomia kohtaamisia

Sunnuntai, Huhtikuu 26, 2009

Viime päivien suuria oivalluksia on se, että uudessa elämässäni useimmista sosiaalisista kontakteistani uupuu eräs elementti. Monenlaisia ihmisiä tulee vastaan ja yleensä kohdatessa keskustellaan siinä sivussa. Niinhän ihmisillä on tapana, puhella joutavuuksia.

Havaitsin kuitenkin, että omissa keskusteluissani sivutaan aika harvoin perhettäni. Kuulumisia päivitellään, säätä ihmetellään ja urheilun suuret puheenaiheet analysoidaan. Ja siinäpä se useimmiten.

Jotkut lähimmäiset, useimmiten naispuoliset, kertovat ehkä oman perheensä ja/tai lastensa kuulumisia. Harva kuitenkaan kyselee mitään toisinpäin.

Tilanne on tietysti monen tekijän summa. Lapsensa menettäneenä sitä tulkitsee helposti, että useat ihmiset eivät vaan halua tai osaa käsitellä aihetta, joka on vaikea. Moni harvemmin vastaan tuleva tietää kyllä, mitä meille on tapahtunut – siitä on ehkä turvallisempaa vaieta. Minä kun en vastaa vieläkään kenellekään, että “joo ihan kivasti meillä menee”.

Toisaalta se johtuu minustakin. En ole ennenkään erityisemmin tuonut perhettäni ansaitulla tavalla esille yksin liikkuessani, mutta olen nykyisellään huomattavan valikoiva sen suhteen, mitä oma-aloitteisesti haluan jakaa muiden ihmisten kanssa kasvokkain. Sen muistin taas eilen puolitutun udeltua perheen lapsitilannetta – olisi kai voinut olla täsmentämättä sen enempää.

Ja ennen kaikkea olen kovin harvoin kiinnostunut siitä, mitä niille muiden ihmisten perheille tai tenaville kuuluu. “Mitä kuuluu?” on kahdenvälisessä kommunikaatiossa valtavan painava kysymys silloinkin, kun ei oikeasti osaa kiinnostua vastauksista.

Se on osaltaan sitä, että voimavarat eivät aina riitä kovin paljon omaa napaa pidemmälle, mutta läheisempien ihmisten suhteen kyseessä taitaa olla myös itsesuojelu. Pelkään nimittäin lapsiin kiintymistä.

Omaansa sitä rakastuu tietysti rajattomasti, peloista huolimatta, mutta muiden kohdalla suhtautumista pystyy säätelemään. Miljan läheisimmät ystävät olivat minullekin tärkeitä lapsia, ja osa on edelleen. Heidän kohtaamisensa sattuu edelleen aina toisinaan, tuo mieleen liian kipeitä muistoja.

Siksi on helpompaa pitää pikkumiehen uusia pieniä ystäviä vähän kauempana sydämestään. Ja tuon sanominen taitaa näyttää aika pahalta, vaan minkä sitä ihmisraunio päälleen voi.

Aihe: Havaintoja maailmasta | 5 Kommenttia »

Ylösnousemus

Sunnuntai, Huhtikuu 19, 2009

Kevät teki taas taikansa. Pyyhki ihmisten kasvoilta kalpean ilmeettömyyden, palautti ryhdin talviturkeistaan kuoriutuville laahustajille. Huolettomat polkupyöräilijät autojen sekaan, tarpeettoman lyhyet hameet tyttöjen päälle.

Aivan kuin ihmiset olisivat yhtäkkiä taas muistaneet elävänsä, keksineet jonkun syyn riemuita olemassaolostaan. Sitä se kevät teettää.

Vaan ei tietenkään ihan kaikille. Itse huomasin jo entisessä elämässä jossain määrin vieroksuvani sellaista arjen ylösnousemusoppia, jonka mukaan ihmistenkin pitäisi luonnon heräämisen myötä yltää uuteen kukoistukseen. Talvi-ihmiselle sellainen on aina ollut vaikeaa, mutta lapsen synnyttyä oli hieman helpompaa, kun saattoi yhtyä pienen ihmisen löytämisen riemuihin.

Tänä ja viime keväänä sitä motivaatiota ei oikein ole löytynyt, vaikka etenkin nyt pikkumies on todellisessa tutkimusmatkailijan iässä. Toisin kuin hänelle, kotikulmat eivät minulle tarjoa uusia elämyksiä, vaan toinen toistaan syvemmistä muistin onkaloista esiin kaivautuvia pommeja. Roudasta sulava leikkipiha tai ikioma noin puolen hehtaarin metsä eivät ole millään tavoin koskematonta seutua.

Lapsen seurassa asiat ovat kuitenkin siunauksellisen yksinkertaisia. Kyllä, iskä voi vallan mainiosti kantaa pikkulapiolla sepeliä sadevesikaivoon. Kyllä, kerätään toki näitä oravan käpyjä ja sekalaisia keppejä.

Aikuisten maailmassa suoritukset eivät ole näin suoraviivaisia. Mieli mustana arjen rutiinitkin tuntuvat hetkittäin turhan vaikeilta tai tarkoituksettomilta – mitä ne toki toisinaan luultavasti ovatkin, myös hyvinä hetkinä. Sosiaalisissa tilanteissa sitä aina yrittää kerta toisensa jälkeen. Yleensä vain tunteakseen lopulta syvää ulkopuolisuutta, jota on vaikeaa selittää edes lähimmilleen.

Työkeikat, näyttäytymisrituaalien muodostamat kissanristiäiset, jonoksi kertyvät kevään juhlat ja tavanomaiset iloisetkin kohtaamiset muuttavat vaivihkaa muotoaan, kun jokaisen kohdalla sosiaalista ihmisyyttä ylläpitävästä akusta loppuu virta ennen aikojaan. Liian usein alkaa kysellä itseltään, “mitä minä täällä teinkään…”

Monenlaiset dilemmat täyttävät kevään päiviä. Omaan kuoreen käpertyminen olisi helpompaa, mutta arjen tuskienkin läpikahlaaminen tekisi ne seuraavalla kerralla ehkä helpommiksi.

Uudet kokemukset pikkuveikan kanssa tallentavat kovalevylle valoisampaa materiaalia, mutta samalla joutuu pujottelemaan melkoisella muistojen miinakentällä.

Töiden parissa taas päivät voisivat sujuakin armeliaassa unohduksessa, mutta väittävät, että perhekin kaipaisi joskus huomiota.

Ristiriidoista suurin on se, että jatkuvasti tiedostaa ympärillään pieniä ja isoja hyviä asioita, mutta voimat tarttua niihin ovat kovin vähäisiä. Auttaisikohan energiajuoma?

Aihe: Havaintoja maailmasta, Mielentiloja | 2 Kommenttia »

Pakomatkailua

Perjantai, Huhtikuu 10, 2009

Edelliskesänä, kaiken tyhjyyden keskellä, kehitimme vaimon kanssa itsellemme tavan paeta. Varsin konkreettisesti. Autossa riitti bensaa ja ympärillä monenlaista tietä.

Kun kaikki pysähtyneisyyden hetket olivat tuskaisia, tuntui useimmiten ihan kelvolliselta idealta vaikkapa ajaa maantietä muutaman kymmentä kilometriä satunnaiseen suuntaan ja todeta, että vastaan tulleen kylän marketissa myydään ihan samaa jäätelöä kuin kotonakin. Sitten saattoi jo palata kotia kohden ja hyvällä tuurilla oli saatu hukattua pari tuntia.

Kesän päivien vaihduttua syksyyn ja pikkuveikan synnyttyä tuokin tapa kuihtui. Ainakin osittain, sillä minulle päämäärättömät ajelut ovat jääneet toistuvaksi ohjelmanumeroksi, tosin ihan kaupunkialueella. Auton ratissa, yksin metallikuoren sisällä ollessaan pystyy tuulettamaan päätään monella tapaa.

Synkimpinä hetkinä siellä on hyvä olla, kun muiden ihmisten kohtaaminen ei tunnu toteuttamiskelpoiselta idealta. Isojen ajatusten täyttäminä toveina siellä taas rauhan murjotukselleen. Ja joskus on vaan hyvä päästä hetkeksi pakoon; arkea, surua, tyhjyyttä, itseäänkin.

Viime viikkoina on tullut harrastettua melkein uudenlaista matkailua. Olen ensimmäistä kertaa vuosiin käynyt useamman kerran etäisemmillä paikkakunnilla jääkiekko-otteluissa, Porissa ja tällä viikolla jopa Vaasassa. Reissut selittyvät suurelta osin työllä, mutta myös pakenemisen helpotusta olen itsessäni tunnistanut.

Asiaan liittyvien omien intressien lisäksi seura on ollut hyvää, matsit jännittäviä ja maantiellä stereoissa hyvää musiikkia. Olen nauttinut olostani, mutta siinä sivussa olen vaivihkaa oivaltanut, kuinka paljon armotonta valoaan langettava kevät taas ahdistaa.

Musta möykky on hetkittäin juuttunut henkitorveen, mutta muissa maisemissa sen unohtaa helpommin.

Toisaalta olen aidosti nauttinut asiaan liittyvästä innostuksesta. Se on ollut sitä hetkeen tarttumista, josta yritän itseäni tasaisin väliajoin muistuttaa. Perheelliselle miehelle se vain tarkoittaa helposti läheisten ajoittaista heitteillejättöä. Tasapainon etsiminen näiden asioiden välillä on toisinaan kivuliasta.

Arjesta on päästävä pakoon jollain keinolla, kohdalle osunutta elämää ei aina jaksa katsoa silmiin. Niinä hetkinä on vain vaikeaa muistaa sitä, että jollain muullakin saattaa olla samanlainen angsti. Sen kun vielä oppisi.

Aihe: Mielentiloja, Uuden elämän askelia | 1 kommentti »

Sisko ja sen veli

Lauantai, Huhtikuu 4, 2009

Pikkumiehen suurimpia askeleita viime aikoina on ollut persoonien ja nimien hahmottaminen. Vähitellen kaikki tutut, osittain vähän vieraammatkin, kasvot ovat yhdistyneet johonkin nimeen, jota ahkerasti käytetään.

Niin vanhemmilla, pihatutuilla kuin sukulaisillakin on myös jonkin ominaispiirre tai perustoiminta, joka määrittää hänen rooliaan taaperoikäisen maailmassa. Minä menen aina poistuessani “töihin”, Vaarin olennaisin kyky on ainainen tapa ajaa autoa, kaikki remonttisedät taas poraavat yleismaailmallisesti.

Tähän kasvavaan elämänpiiriin kuuluu jo vahvasti myös Milja. Kuvia on seinillä siinä määrin paljon, että naama on jo tuttu. Nimikin sointuu niin kauniisti. Ja Miljaankin liittyvät tietyt asiat – ero muihin on vain siinä, että niistä puuttuu se läsnäoleminen ja tekeminen kipeällä tavalla.

Jonkun aikuisen opettaman arvion mukaan Milja on “nätti” – niin kuin onkin, viimeisellä elinviikolla otetussa kuvassa hymyilee täysin elinvoimaiselta näyttävä kultakutri. Yhä useampi asia pikkuveikan maailmassa alkaa toisaalta olla “Miljan juttu”. Kun ei lupaa lelujen lainaamiseen voi kysyä, tuntuu reilulta edes kertoa, kenen tavaroilla leikitään.

Se on ihanaa ja valtavan tärkeää, että pikkuveli oppii näitä asioita näin pienestä saakka. Samalla se on päivästä toiseen kipeä muistutus haavoista, jotka hädin tuskin pysyvät arpeutuneina. Aina vain pyörii mielessä, kuinka tärkeää tämä kaikki olisi Miljallekin ollut.

Huomasin kirjoittaneeni sisarusten tulevasta suhteesta jo kutakuinkin vuosi sitten. Angstit, pelot tai toiveet eivät ole mihinkään muuttuneet. Edelleen ahdistaa tuoda pienen ihmisen taakaksi tällaista surua.

Ja edelleen pelottaa pelkästään se päivä, kun ymmärryksen karttuessa tulee eteen se kysymys, miksi kaikkialla kuvissa näkyvä sisko koskaan ole missään.

Aihe: Pikkumies, Uuden elämän askelia | 5 Kommenttia »