Elämän pirstaleita

Arkisto Toukokuu, 2009

Pieniä voittoja

Maanantai, Toukokuu 25th, 2009

Näinä viikkoina monet vanhat mörköt vaanivat eri puolilla. Kevään kauniissa päivissä on kuitenkin valonpilkahduksiakin. Olen nimittäin taistellut voiton lievästä pihakammostani.

Kotipihan leikkipaikat olivat pitkään kipeitä paikkoja kaikkine ainutlaatuisine muistoineen. Sen vuoksi pihapiirissä hääriminen pikkumiehen kanssa ei alkuun ollut helppoa, itse asiassa toisinaan oma olo oli todella vaikea. Hiekkalaatikkoaskareet ovatkin jääneet pitkälti muiden puuhiksi.

Viimeisen parin viikon aikana hyvät kelit ja omat aikataulut ovat kuitenkin kannustaneet runsaaseen ulkoiluun. Tiivis päivittäinen siedätyshoito näyttääkin purreen. Eilen huomasin ensimmäistä kertaa olevani pihalla aidosti hyvissä tunnelmissa, teki jopa mieli ottaa kamera mukaan lasten leikkejä tallentamaan, ja otinkin.

Leikit tietysti paiskovat hetkittäin silmille vanhoja takaumia, mutta pääosin hetket ovat jo nautinnollisia. Kipeimpiä juttuja oppii varomaan ja toisaalta pikkuveikka on jotenkin jo nyt niin täysverinen autoilumies, että leikit ovat aivan uudenlaisia.

Pienen ihmisen elämänvoimaan ja uskomattomaan syventymiseen on niin helppoa ihastua, ja intoutua itsekin välillä. Mielikuvituksen rajat löytyvät yleensä korkeintaan aikuisen päästä ja leikki on lapselle kokonaisvaltaisen tärkeää. Sitä lumoa on vaikeaa vastustaa, vaikka takaraivossa joku käsijarru vielä haraakin toisinaan.

Isä tai äiti tutustuu lapseensa tietysti heti syntymän jälkeen, mutta aivan uudelle tasolle se tuntemus syvenee lapsen kasvaessa leikki-ikäiseksi, itseään ahkerasti ilmaisevaksi taaperoksi. Olen itse jotenkin niin “sanallinen” ihminen, että tenavan kanssa puheleminen tuntuu tärkeältä. Parin vuoden ikää hiljalleen lähestyvän pojan leikeissä jutut ovat jo varsin keskeisessä roolissa, se on nautinnollista.

Lomaviikon hyvään tunnelmaan uppouduttani huomaan jo ajattelevani, että tänään oli hyvä päivä. Sitä en ole kenelläkään sanonut, kun iltarutiinit Miljan kanssa jäivät kesken.

Kipeitä kohtaamisia riittää, mutta niiden kanssa pystyy vaihteeksi elämään. Polkupyörän lastenistuin makaa kellarin nurkassa Miljan mittoihin säädettynä. Pikkuveikka vaatii jo kyytiin pääsemistä, joten sitäkään ei voi enää pitkään vältellä. Kirjaston hyllystä tulee vastaan kirjoja, joita ei välittäisi nähdä, mutta niitäkin pystyy jo silmäilemään – lukemisen voi onneksi jättää sikseen.

Ensi viikolla tuskin tuntuu näin hyvältä, mutta iloitaan arjen pienistä voitoista sitä odotellessa.

* * * * *

Otsikko on taas kerran varastettu. Sarjakuvien suurkuluttaja ei jaksa kovin usein hullaantua mistään uudesta, mutta ranskalaispiirtäjä Manu Larcenet’n tuotanto on vienyt miehen toistuvasti mukanaan niin monta kertaa, että vakuuttavuuden kynnys on jo ylitetty. Hienointa eurooppalaista aikuisten sarjakuvaa, ja Manua parhaimmillaan, on suomennoksissakin kolmeen osaan jo ehtinyt Pieniä voittoja -sarja (WSOY).

Neuroottisen ja maailmantuskaisen kolmekymppisen miehen parisuhde- ja lisääntymispähkäilyistä, menettämisen tuskasta ja arkisesta taistelusta (alkuperäisimeltään sarja on le combat ordinaire) on kovin helppoa tunnistaa itsensä. Ja kuvallinen ilmaisukin on puhuttelevaa. Lukekaa.

Linja-autossa on tunnelmaa

Tiistai, Toukokuu 19th, 2009

Tänä aamuna en olisi välittänyt joutua julkiseen kulkuvälineeseen. En jaksaisi miettiä, mikä niitä elämäniloisia koululaisia niin kovasti nauratti näin valottomana päivänä. En olisi halunnut törmätä yhteenkään pitkäkutriseen pikkutyttöön. En ainakaan niin viattoman aurinkoiseen, luultavasti matkalla eskarin iloihin.

Olisin mieluusti ollut kohtaamatta sen parin promillen eiliseltä unohdukselta lemunneen herrasmiehen, jolla oli liikaa asiaa lähimmäisilleen. En vieläkään osaa hyväksyä sitä, että joillain meistä on varaa tuhlata ansaitsematonta elämäänsä, kun toisille ei anneta edes mahdollisuutta.

Tänään olisin halunnut jotain aivan muuta, ihan pientä vain. Olisin halunnut toivottaa hyvää nimipäivää muuallakin kuin hautausmaalla.

Miljan päivänä, valoisampia vuosia odotellessa.

Rikotuilla raiteilla

Perjantai, Toukokuu 15th, 2009

Jos lännentarinoissa ajellaan junalla, useimmiten mukaan mahtuu myös pahat mielessä liikkuvia rosvoja tai intiaaneja, jotka tavalla tai toisella tärvelevät junaradan ja suistavat rautahevon kiskoiltaan. Suosikkitemppuni on aina ollut ratakiskojen vääntäminen auki niin, että juna ajaa “ojaan”.

Tulipa tämä vain mieleen, kun toisinaan tuntuu, että omassa elämässäkin ilkikuriset inkkarit vaanivat monen mutkan takana. En tosin ole Tex Willerin tapainen voittamaton sankari, mutta pään sisällä puksuttaa epävireinen höyryveturi. Ainakin kovin usein mies on vähän raiteiltaan.

Raiteilta lipsuminen tarkoittaa sitä, että monenlaiset asiat tai tapahtumat pistävät mielen sekaisin sekunneissa, tuhoavat keskittymiskyvyn hetkittäin täysin. Pieniä tai isoja asioita, joista kyllä toipuu ohimennen, mutta muilla ihmisillä saattaa joskus olla vaikeaa ymmärtää ailahtelevaista äijää.

Ihmisille sattuu pahoja asioita, maailma on sellainen perusluonteeltaan. Monille tapahtuu myös omasta kohtalosta muistuttavia kammottavia juttuja. Niihin luulisi vähitellen tottuvan, mutta aina ne sekoittavat pään tavalla tai toiselle. Ja vaikka kuinka välillä kuvittelisi pystyvänsä manipuloimaan surkeita olotiloja, ikävät asiat yllättävät joka kerta ikävästi.

Olen viime päivät kovasti miettinyt pieniä suojattomia ihmistaimia ja liian lyhyitä elämiä. Uusia ja vanhoja tarinoita, jotka kerta toisensa jälkeen palaavat mieleen, vaikka kyse ei olisi edes tutuista ihmisistä.

Se suistaa minut jatkuvasti raiteiltaan, ajaa tuijottamaan seinää tai koneen ruutua tyhjin silmin. Se saa havahtumaan hetkittäin siihen, että tänäänkään en onnistunut keskittymään sen vältämättömän homman työstämiseen. Niin sanotun luovan työn onnistumiselle tällainen raiteilta suistuminen on kohtalokasta.

Ja lopulta kyse ei taida olla edes niistä muiden ihmisten kohtaloista. Orastavan kesän viikot ovat taas täynnä ansalankoja ja sudenluoppia. Ne mustat päivät lähestyvät taas vääjäämättä. Yritä siinä sitten olla ahkera työläinen, kunnon isä tai mies naiselle.

Päivistä kauneimpia

Lauantai, Toukokuu 9th, 2009

Seestyvään suruun liittyy lähes rutiiniluonteisia piirteitä, tietyt asiat toistavat itseään. Eräs niistä on kelvollisesti sujuvan arjen keskellä mustiksi möykyiksi ajoittain tiivistyvä ahdistus. Se keskittyy näemmä useimmiten tiettyihin ajankohtiin.

Alkuun on vain ikään kuin tavalliseen tapaan pahalla tuulella, ärsyyntyy herkästi tiedostamatta sen suuremmin mitään syytä. Jos huonotuulisuus jatkuu pidempään, ilmaantuu yleensä toisenlaisiakin oireita. Kärsivällisyys katoaa, keskittymiskyky muuttuu olemattomaksi, mielen matalapaine kasvaa, maailma ja sen ihmiset eivät yleisesti ottaen tunnu enää evoluution huipentumalta.

Ja rinnan alle henkitorveen ilmaantuu se tuttu musta möykky, joka vähitellen tuntuu kasvavan sietämättömäksi. Samalla alkaa useimmiten huomata lähimmäisissään samoja oireita.

Syy on yleensä melko selvä, vaikka sitä ei alkuun aina älyä. Vaikkapa joku lähestyvä maailmanjärjestystä horjuttava ajankohta, kuten äitienpäivä.

Yhteen toukokuiseen sunnuntaihin tiivistyy taas kauhean paljon surua, kaipausta, kiukkua ja kipeän konkreettista tietoisuutta siitä, miten elämä voisi olla. Miten sen tulisi olla.

Lopullisesti olon sekoittaa elämän suuri ristiriita. Äitienpäivä kun on kuitenkin päivistä kauneimpia, se juhlistaa ihmiselämän upeinta juttua. Mekin jaksamme sitä jo viettää ja siihen liittyy niin paljon kaikkea hyvääkin.

Menetyksestä huolimatta meillä on pikkumies, joka viettää riemuitsee äidin läsnäolosta joka päivä. Hänen kanssaan saa iloa pienen ihmisen ensimmäisestä parturikeikasta, hän on syy lähteä retkelle metsään tuhansien valkovuokkojen loistoon. Vaikka sunnuntain hautausmaavierailussa kaikki on hirvittävällä tavalla väärin päin, loppupäivän ajan meillä on kuitenkin iloa mukanamme.

Kaikilla ei niin ole. Joillakin äideillä ei ole sunnuntaina elävää lasta lainkaan ilonaan. Heille haluaisin toivottaa erityisesti Hyvää Äitienpäivää. Toivottavasti joku tuo silti niitä kevään kauniita kukkia.

Kaarinan Rauhalinna, toukokuu 2009.

Kaarinan Rauhalinna, toukokuu 2009.

Erävoitto

Lauantai, Toukokuu 2nd, 2009

Jos kaikki viime päivinä niistämäni räkä suoristettaisiin klimpeistä letkaksi, jonolla olisi luultavasti pituutta enemmän kuin tähän tölliin levitetyllä serpentiinillä. Näinkin hurmaavasta vertauskuvasta päästään tukevaa aasinsiltaa pitkin viikon Isoon Juttuun.

Meillä vietettiin vappua. Huonosta voinnista riippumatta, epäröinnistä huolimatta. Olo ei ole varsinaisesti juhlallinen, mutta kohtuullisen kokoisen henkisen kynnyksen yli kiipesimme yleistä juhlapäivää viettäessä.

Menneiden juhlien tunnelmaa

Jos se minusta olisi ollut kiinni, viettämättä olisi kaiketi jäänyt tämäkin pakkojuhla, mutta vaimo oli onneksi sitkeämpi – piti päänsä ja muistutti, että pikkumiehellä on oikeutensa hyvään elämään.

Ja hyvä niin, sillä hauskaakin oli. Räkätaudista ja työpaikan massiivisista edustuspippaloista selvisin skumpanhuuruisen puudutuksen turvin. Ilta ystäväperheen luona taas sujui kaikin puolin antoisasti. Koko päivän juhlimisesta lankesi lasku seuraavana päivänä, mutta sairastumisen uhallakin jäätiin positiivisen puolelle.

Pikkumies on vielä siinä iässä, että pelkistä ilmapalloista riittää huvia pariksi päiväksi, sen suurempiin ohjelmanumeroihin ei onneksi näin alkuun tarvinnut venyä. Tietynlaista unohdusta työläisten juhlasta suoriutuminen kuitenkin edellytti.

Aattopäivän juhlahumussa taisin töksäyttää eräällä kollegalle tarpeettoman tökerösti totuuden perheeni lapsiluvusta – taas niitä asioita, joista ei koskaan ennen ole puhuttu samassa konttorissa. Muutoin keskityin lähinnä esittämään ehjää ihmsitä, suljin menneisyyden toviksi syrjään, unohdin entisten juhlien serpentiiniriemut ja iloiset ilmapallot.

Tuon strategian huono puoli on tietysti siinä, että se edustaa itsepetosta, joka venyy vain mittansa verran. Tarkoitukseni oli kirjailla näitä tuntoja muistiin jo vuorokautta aiemmin, vapunpäivän iltana. Se aie kariutui alkuunsa, kun etsin oheiskuvitusta edellisen vietetyn vapun ajoilta.

Löytyihän sieltä niitä serpentiini- ja ilmapalloasetelmia. Mutta löytyi myös pieni ihminen juhlaa viettämässä. Se, jonka olin hetkeksi sulkenut pois. Sen unohduksen lunastaminen oli kivulias.






© Sanoma Magazines Finland Oy - käyttöehdot