Arkisto Kesäkuu, 2009

Valmis perhe

Tiistai, Kesäkuu 23, 2009

Melko usein kuulee lisääntymisikäisten lähimmäisten viittaavan tavalla tai toisella siihen, että tietyssä vaiheessa heidän perheensä on “valmis”. Yleisemmin toisen tai kolmannen lapsen ilmaannuttua ollaan valmiita kertomaan muillekin, ettei perheenlisäystä enää kaivata.

Muistan toki entisessä elämässä ehtineeni ajatella, että kaksilapsisena meidänkin perheemme varmaan olisi lopullisen muotonsa saavuttanut. Mutta lapsensa menettäneiltä tuollainen valinnanvara on pitkälti riistetty. Kun on kaksi lasta, mutta vain yksi elossa, yhtälöstä puuttuu kovin paljon.

Eikä lukumäärä ole kivuliain ongelma. Useimmissa perheissä jälkeläisiä on mahdollisuus tuottaa maailmaan ison murheen osuttua kohdallekin. Mutta valinta ei ole enää sama.

Lapsen kuoleman jälkeen ei enää lasketa suoraviivaisesti, montako (elävää) lasta taloon halutaan. Surun varjossa joutuu puntaroimaan, uskaltaako ylipäänsä yrittää moista uhkapeliä enää ikinä. Onko valmis kohtaamaan päässään kaikki ne pelot, joita uuden lapsen odottaminen ja syntymä toisi mukanaan?

Ne pelot tuntuvat kovin eläviltä näinä päivinä, kun liian pienen valkoisen arkun kuva vaikuttaa palaneen kiinni mielen valkokankaalle. Vanhan pakokauhun tuntu hiipii helposti kurkkuun tällaisina valoisina kesäöinä, se karkottaa ajatukset heittäytymisestä elämän armoille entiseen tapaan.

Jotkut taas turvautuvat suurperheen luomiseen, kuin kompensoidakseen valtavaa menetystä – vaikka siitähän tuskin on kenelläkään kyse. Mutta jollain tavalla sen tyyppinen uuden elämän vimma saattaa olla reaktiota murheeseen. Joskus kyse on ehkä pitkän nenän näyttämisestä elämälle, lannistumattomuuden osoituksesta, halusta hallita omaa eloaan.

Pohjimmiltaan se on aina uuden haaveen rakentamista särkyneen tilalle.

Aikuinen miettii myös helposti, millaiseen elämänpiiriin jäljelle jääneet lapset perheessä kasvavat. Vaikka jättäisin sanomatta, lienee selvää, että tällaista pohditaan karhuperheessäkin. Jääkö pikkuveikka yksin vartuessaan turhan raskaan taakan kantajaksi, ja voisiko toinen – muutenkin kuin ajatuksena – rinnalla oleva sisarus olla elintärkeä?

Mieltä on monenlaista, ailahtelevaa, pelkäävää, uhmakasta, toiveikasta. Harvoin samanlaista kahtena peräkkäisenä päivänä.

Varmaa on vain se, että perheemme ei koskaan enää ole valmis, vaan aina jollain tapaa vaillinainen.

Pienen ihmisen sänky

Sunnuntai, Kesäkuu 14, 2009

Eräs ensimmäisiä asioita, josta luovuimme Miljan vanhaa huonetta purkaessa, oli sänky. Kaunis peti se oli, rakaskin. Mutta tuskin siinä kukaan meillä olisi enää voinut nukkua sen jälkeen, mitä tapahtui. Tutuille tuskin olisi edes kelvannut. Oli helppoa lahjoittaa se paikkaan, jossa joku toivottavasti sai siitä aitoon tarpeeseen paremman elämän palasen.

Nyt kaiken remontoimisen ja vaivihkaisen kasvamisen jälkeen piti jälleen hankkia isomman lapsen sänky pikkumiehen huoneeseen (minne se vauva katosi?). Välttelystä ja viivyttelystä huolimatta peti ilmaantui eilen huusholliin.

Suurten tunteiden sänky siitä tuli heti. Itse kasailin hökötystä erilaisten tunteiden ristitulessa, sängynhaltija taas oli välittömästi haltioissaan uutuuden nähtyään. Ei hän siinä tosin vielä taida suuremmin nukkua, mutta ajatus siitä liikutti meitä molempia suuntaan jos toiseenkin.

Sängyn kokoaminen – kuten kaikki muukin remontinjälkeinen siivoaminen ja järjestely – löi silmille monenlaisia muistoja, häilyviä hyvien hetkien muistoja ja paljon kirkkaampia mielikuvia kauheuksista. Mieluummin muistaisin toisinpäin.

Toisaalta “isojen poikien sänky” herätti taas henkiin kysymyksen siitä, pitäisikö sen vieressä valvoa kaikkia yöt, ettei mitään kamalaa tapahdu. No, toistaiseksi ne päivät ja yöt taitavat olla vielä kaukana. Poika ei onneksi vielä kaipaa etäisyyttä.

Joka tapauksessa sänky on iso pala pikkumiehen omaa huonetta, lapsen valtakuntaa jonne hän joskus siirtyy valvovan silmän ulottumattomiin. Siihen on kovin vaikeaa suhtautua, niin ristiriitaista se on. Siinä samalla pitäisi taas pieneltä osin ratkoa sitä, mitä kaikkea isosiskon jäämistöä velipojalle annetaan käyttöön.

Niin tai näin, tällaisena sateisena kesäyönä raapustellessa tunnelmaan tuntuu sopivan kuulokkeissa möyrivän laulu- ja soitinyhtye Mokoman sanailu:

“Annan kaiken ja enemmänkin jos viha kaikkoaa
mielipaha ja sielunhätä kauas katoaa
annan maisen kunnian jos uuden alun saan
kunhan entistä ehompana matkaa voin jatkaa…”
Mokoma – Entistä ehompi

P.S. Yleisesti tästä aihepiiristä kiinnostuneille sopii suositella myös viikonlopun Iltalehteä, jossa on Anita ja Heikki Karttusen haastattelu. Se on muistutus siitä, että tässä maailmassa lapsia kuolee myös täysin turhaan, kuten 2-vuotiaalle Akulle kävi päiväkodin pihalla. Sitä on omakohtaisesti vaikeaa hyväksyä, ettei koskaan saa syytä lapsen kuolemalle, mutta jotkut selvät syytkin ovat sellaisia, joita lienee äärimmäisen vaikeaa hyväksyä.

“Suru ei katoa, mutta se muuttuu joksikin muuksi, jonka kanssa voi elää”, Anita toteaa lehdessä. Toivotaan niin.

Kaksi vuotta sitten

Torstai, Kesäkuu 4, 2009

Alkukesän kauneus vaihtui kylmänkosteaan synkkyyteen. Se sopii hyvin, sillä kelejä synkempää on vain ihmisraunion mielessä.

Toista oli kaksi vuotta sitten. Kaunista, niin kuumaa, ettei illalla saanut unta. Muistan heränneeni perjantaiaamuna ensimmäisen kerran viideltä – aamun valoon ja pikkulinnun lauluun, onnellisena tajuttuani, että saa vielä nukkua tovin.

Muistan vielä senkin ohi kiitäneen onnenpilkahduksen, kun myöhemmin heräsin puhelimeen. Ei ollut onnea, oli hätä. “Nyt on tosi kyseessä…”

Niin oli.

* * * * *

Kaksi vuotta on pitkä aika. Liian pitkä. Kaikki taakse jäänyt hyvä elämä on hautautunut liian syvälle menneisyyteen.

Aiempia sanojani katsoessa huomaan tulleeni kauas. En tosin tiedä, minne ja miksi. Vieläkään en ymmärrä.

Uusi elämä on tuonut lopulta selviytymisen keinoja, luulisin. Mutta kun välillä nousee jaloilleen ja kurottaa ylemmäs, kuopatkin käyvät syvemmiksi.

Sen tajusin, kun alkuviikon vietin hyvissä tunnelmissa. Suoraan sanottuna todellisuutta paeten, mielihyvän turvalliseen suojaan. Se oli tarpeellista, mutta hinta oli lopulta kallis.

Nyt sanat juuttuvat taas kurkkuun, ajatukset hajoavat ennen valmistumistaan. Tekisi mieli vain nukkua, mutta unesta herätessään ei koskaan tiedä, millainen maailma silmien edessä aukeaa.

Huomisen pelkoa

Tiistai, Kesäkuu 2, 2009

Elämässä on paljon kelvollisia juttuja, odottamisen arvoisia asioita. On vain yksi ongelma. Se, ettei oikein uskalla odottaa.

Miljan kanssa odotin paljon tulevaa, mietin asioita välillä pitkällekin eteenpäin. Kuvittelin sitä ja tätä, jonka toteutumattomuutta saa nyt kitkerä maku suussa muistella.

Pikkumiehen kanssa en ole samaan sortunut. Toisaalta odotushorisontti on kutistunut turhankin pieneksi. Pari vuotta olen yrittänyt opettaa itseäni “tarttumaan hetkeen” – käytännössä se kuitenkin tarkoittaa usein sitä, että suunnitelmien, toiveiden ja odotusten rakentaminen kovin pitkälle on vain liian pelottavaa.

Ei meillä odoteta polkupyörän tai futiskenkien ostoa, ei kesärientoja, ei uusia kavereita, ei haaveilla koulusta. Korkeintaan odotellaan iltaisin nukahtamista, joka on muuttunut pikkuveikalla kovin vaikeaksi.

Näinä päivinä tulee taas mieleen tuskallisen hyvin parin vuoden takainen elämä, kaikki se odotus upeasta kesästä, joka jäi elämättä. Samanlaiseen on mahdotonta antaa itselleen lupaa.

Silloin odotin kiehtovia uuden elämäntilanteen kokemuksia, sain jotain paljon haluamaani suurempaa. Silloin kesän korvilla osasi jo kuvitella sitäkin, millaista tulevien sisarusten leikki olisi.

Nyt sen odotuksen seurauksena on vain helposti auki repeäviä arpia. Sen muistin taas liian hyvin, kun eräs kotipihan isoista pojista ihanaan tapaansa halusi huomioida pientä taaperoamme ja talutti kädestä vieden yhteiseen leikkiin. Sumein silmin jouduin katsomaan perään. Ei sen näin pitänyt mennä.

Juuri nyt uskaltaa odottaa vain sitä, että nämä päivät olisivat pian ohi.