|
|
Elämän pirstaleita
Karkulainen
Kesä tuntuu taas olevan vaikeaa aikaa, jopa vaikeampaa kuin viime vuonna. Sen saattoi arvata, että huonot hetket eivät lopu kesäkuun alun kauhuihin tai hautajaispäivän mielikuviin, tämä vuodenaika ei vaan enää ole meitä varten. Pihan leikeissä, retkien riemuissa ja pienen ihmisen löytämissä uusissa asioissa on liikaa painolastia mukana.
Ehkä oman ajattelun vähittäinen selkiytyminen on johtanut siihen, että jotenkin vanhat arvet kivistävät nyt vielä kivuliaammin. Toisaalta nyt tajuaa entistä kirkkaammin sen henkisen mustan aukon, joka valoisina kesäpäivinä imee kaiken sisäänsä.
Toisaalta suru on siinä määrin hetkittäistä, että ison osan ajasta kesä ei ole lainkaan tuskallista. Se taas johtuu siitä, että kalenteri ja oma pää on ohjelmoitu niin täyteen erilaisia pakoteitä. Työt täyttävät päiviä armeliaan paljon, loppuihin rakoihin on syytä tunkea omia kesärientoja.
Itsekkäästi, lyhytnäköisesti itseään pettäen. Se on kesäriennoista nauttimisen resepti. Nautintojen hakemisessa ei kai ole mitään väärää, mutta lähimmäisten huomioimiselle se ei aina jätä sijaa – tänäkään kesänä.
Musiikki on edelleen mielialalääkkeistäni varmin, siksi kotikulmien festivaalirientoihin on niin hyvä uppoutua. Hieman liiankin helppoa, kun työn varjolla kaikkiin kekkereihin pääsee ilman kustannuksia. Nyt vuorossa on kolme vuorokautta Ruisrockia, ja se on vasta alkua.
Omatunto kolkuttelee, mutta ystävien seura, mielenkiintoiset artistit ja valokuvaamisen poikkeukselliset mahdollisuudet vievät voiton. Arki, ja suru sen mukaan, saa nyt odottaa muutaman päivän.
Vaikka tietäähän sen, että itku seuraa pitkästä ilosta. Ensi viikolla musta möykky kurkussa voi olla taas liian iso nieleskeltäväksi.
4 kommenttia kirjoitukseen “Karkulainen”
Kommentoi kirjoitusta
Tämän blogin
uusimmat kommentit
- Erja: Nyt kun olet siellä kesäriennoissa, en voi olla kommentoimatta netissä. Minusta ei tarvitse ottaa huonoa omatuntoa siitä, että joskus elämässä on ...
- Kati: Tarkoituksenani on ollut kiittää tästä blogista jo pidempään. Rohkea ja selkeä tapasi paketoida pohdintojasi sanoiksi Jani antaa aina ajateltavaa. Iso ...
- Erja: Kiitos Kati kannustavasta kommentistasi. Joskus aiemminkin pohdin tuollaisen keskustelukirjan kirjoittamista: siinä olisi silloin isän, äidin ja puolisoiden näkökulma. Se soveltuisi ...
- Kati: Ohhoh, tehän olisitte vielä valmiimpia yhteiseen kirjaproggikseen kuin luulinkaan! Ajatukseni loikkaavat siihen, että voisihan tuohon liittää vielä muitakin ääniä (vaikka ...
Nyt kun olet siellä kesäriennoissa, en voi olla kommentoimatta netissä.
Minusta ei tarvitse ottaa huonoa omatuntoa siitä, että joskus elämässä on päällimmäisenä muutakin kuin suru. On ihmeellistä huomata, että joskus voi kaikesta huolimatta tuntea iloa ja syvää hyvää oloa. Itsellenikin kävi tänään niin The Crashin jäähyväiskeikalla (mainittua bändiä kuuntelin muuten paljon Miljaa odottaessani).
Oliko tuo keikka pakotietä surusta vai halua tehdä niitä asioita, josta tietää saavansa ilonhippuja elämään? Väittäisin jälkimmäistä. Tieto siitä, että elämä on lyhyt, saa joskus keskittymään siihen, jonka tietää tuovan hyvää oloa. Siihen kai ihan kaikkien olisi hyvä keskittyä välillä tässä kiireen leimaamassa maailmassa? Surustakin voi saada “lomaa” hetkeksi ja silti Milja ei unohdu tai suru ja ikävä ei katoa minnekään.
Eräs ystävä sanoi niin hienosti siitä, että kun voi hyvin voi voida huonosti. Ehkä on niin, että arki sujuu jo hyvin, vauvamme on kasvanut taaperoksi ja ehkä siksi surun tunteet tulevat tullessaan siksi niin voimakkaasti, kun niitä pystyy nyt kantamaan ja niille on tilaa.
Tarkoituksenani on ollut kiittää tästä blogista jo pidempään. Rohkea ja selkeä tapasi paketoida pohdintojasi sanoiksi Jani antaa aina ajateltavaa. Iso kiitos!
Syy, miksi kirjoituskynnykseni juuri nyt ylittyi, oli se, että teidän kahden yhteispeli oli tässä(kin) kohtaa mainio: toit Erja uusia näkökulmia Janin postaukseen omassa kommentissasi. Minua kiehtoo tämä teidän keskinäinen dialogisuutenne, joka välillä pilkahtelee blogissa. “Elämän pirstaleita” on yhden ihmisen tarina surun maisemista, ja siihen tuo ihan omanlaisensa ikkunan lukea myös siitä, miten samalla ja eri tavalla toinen siinä vieressä kokee ulkoisesti saman menetyksen.
Minä mietin sitä, mitä kaikkea voisitte ilmaisukykyisenä duona antaa, jos se käytännössä kiinnostaa. Jos kirjoittaisitte yhdessä kirjan yhteisestä polustanne ja henkkoht juonteistanne siinä, niin uskon, että tuotos olisi monen kannalta arvokas. Yleensähän tämän tyyppiset kirjat ovat “yksiäänisiä”. Helppo myös kuvitella, että jossain vertaistukikuvioissa teidän alustusvuoropuhelunne voisi käynnistää paljon ajatuksia. Juuri tämä asetelma – toisaalta yhteinen kokemus, mutta kaksi osin yhtäläistä osin erilaista tapaa kokea se, ja se, että osaatte niin hyvin pukea ajatuksia sanoiksi.
Kati
Kiitos Kati kannustavasta kommentistasi. Joskus aiemminkin pohdin tuollaisen keskustelukirjan kirjoittamista: siinä olisi silloin isän, äidin ja puolisoiden näkökulma. Se soveltuisi meille tosi hyvin muutenkin. Surun alkumetreillä kirjoitimme molemmat paljon, luimme toistemme tekstejä ja keskustelimme niistä. Se auttoi eteenpäin, kun aina ei ollut helppoa muuten saada käsiteltyä näin isoa asiaa ja toisaalta oli jonkinlainen pakko saada pahaa oloa ja ikävää pois.
Ohhoh, tehän olisitte vielä valmiimpia yhteiseen kirjaproggikseen kuin luulinkaan! Ajatukseni loikkaavat siihen, että voisihan tuohon liittää vielä muitakin ääniä (vaikka vain pienen oman katkelman verran tai kommentteina teidän tekstiinne), jos sopivia löytyisi. Isovanhemman, ystävän tms. Jokaisen kannalta seuraukset ovat kuitenkin omanlaisiaan, ja dramaattisesti muuttuneessa tilanteessa lähisuhteiden uudelleenmuotoutumisessa on mutkansa. Vertaisvinkkeli juuri sille omalle näkökulmalle (esim. isä/isovanhempi/ystävä) ja toisaalta muiden näkökulmien valottuminen voisi hyödyttää monia.
Kovasti tsempittelen kirja-ajatuksen kanssa – sinällään käsittämättömän menetyksen sivusta tulisi jotain monelle merkityksellistä. Apua ajatusten työstöön, helpotusta omien kipeiden asioiden kanssa elämiseen. Ehkä myös jotain erilaista ymmärrystä ja yritystä suhteessa muihin ihmisiin, jotka katsovat samanlaista eri kanteilta.
Kati