|
|
Elämän pirstaleita
Kuka meitä muistaa?
Sanovat jossain viisaammissa piireissä, että ihminen tavallaan elää kuolemansa jälkeenkin niin kauan kuin joku vain muistaa hänet. Saattaa olla, mutta oma pääni on niin hatara, että sinänsä kaunis ajatus on vähän pelottava.
Muistamista ja unohtamista pohdiskelin kovasti hautausmaan sietämätöntä kesäistä kauneutta katsellessani. Hautausmaat ovat tietysti jo lähtökohtaisesti surullisia paikkoja, mutta jotkut asiat siellä ovat vielä muitakin surullisempia. Kuten lasten haudat ja pienet vihreät laput.
Laput voivat jossain muualla olla toisenkin värisiä, mutta Turussa sellaisia tuodaan tiedonannon merkiksi vanhoille haudoille. Vihreissä pahvilapussa kerrotaan koruttomasti, että ellei joku piakkoin lunasta hautaoikeutta jne., kyseinen ikuiseksi mielletty leposija kivineen poistetaan maisemasta. Ja vuokrataan mahdollisesti myöhemmin uudelle asiakkaalle.
Siinä on jo ajatuksena jotain valtavan surullista ja todellisuus usein vielä ruokkii mielikuvaa, kun näillä haudoilla ei pahemmin istutettuja kukkia näe. Ruohohoitokin saattaa uupua, jolloin voikukkien ja ruohon rehotuksen määrä on täysin puutarhurin armeliaisuuden varassa. Sinne rikkaruohojen alle on kuitenkin joskus haudattu joku, joka luultavasti on saateltu pois tästä maailmasta suuren surun murtamana.
Sellainen lopullisen unohduksen tila on karmiva ajatus, kun itsellä omatunto soimaa kipeästi jo sen vuoksi, että käyntien harvennuttua perennat pääsevät rehottamaan hieman epäsiististi. Pienetkin laiminlyönnit tuntuvat rikollisilta unohduksilta. On vaikeaa myöntää itselleen, että elämässä on jo niin paljon muutakin, että Miljan muisto uhkaa jäädä toisinaan arjen jalkoihin.
Kuitenkin joskus koittaa vääjäämättä se päivä, jolloin kukaan ei enää omakohtaisesti muista Miljaa ja hänen kohtaloaan. Meidän aikanamme se ei toivottavasti vielä tule, ellei sitten oma muisti ja ymmärrys haperru ennen aikojaan kelvottomaksi. Silti sitäkään ajatusta ei halua todeksi myöntää.
Samaan aikaan omat muistikuvat tuntuvat muuttuneen entistä hahmottomimmiksi. Kaksi vuotta olen pelonsekaisesti toivonut, että joskus vielä tavoittaisin kunnolla Miljan äänen, olemuksen, sen pienen ihmisen fyysisen tuntuman. Nyt alan jo hylätä toivoa. Muistaminen käy kuukausi kuukaudelta abstraktimmaksi, vain ikävä on yhtä konkreettista edelleen.
Muisti ja mielikuvatkin muuttuvat, karkaavat yhä kauemmas siitä todellisuudesta, joka joskus vallitsi. Liian helposti tottuu elämään, jossa kuollutta lasta ei enää ole. Ehkä siksi haluaa niin kovasti tarttua kaikkiin vielä jäljellä oleviin “ehjiin” muistikuviin, kipeisiinkin. Tai kenties nekin ovat jo tavallaan vääristyneitä, sitäkään ei välttämättä tajua.
8 kommenttia kirjoitukseen “Kuka meitä muistaa?”
Kommentoi kirjoitusta
Tämän blogin
uusimmat kommentit
- Riikka: Pelonsekaista toivoa ei ehkä kannata heittää menemään, sillä itselläni ovat aikaa sitten poisnukkuneet sukulaiset tulleet uniin hyvinkin todellisina. Eivät toki ...
- N.O.: Uskon että tietyt asiat jäävät johonkin tunnemuistiin. En tiedä mikä sille olisi jotenkin fiksumpi selitys. Voin vieläkin tuntea varpaissa miltä tuntui ...
- N.O.: Palaan tähän , kun tekstisi tuli mieleeni lukiessani kirjaa. Sabine Kuegler, joka kirjoitti ensin kirjassaan Viidakkolapsi, kokemuksistaan ja lapsuudestaan Fayu-heimon parissa ...
- Juulianna: Älä pelkää, et sinä koskaan Miljaa unohda. Ei omaa ystävää unohda, ei vanhempaa eikä etenkään omaa lastaan. Mutta niin siinä vain ...
- Erja: Minun suruni ei ole koskaan oikein asunut hautausmaalla, vaan täällä kotona. Siksi en ole huolissani harvenevista hautausmaakäynneistä. Vaikka nyt kyllä ...
- Juulianna: Kirjoitit tosi ihanasti ja hienosti Erja. Luulen, että ihmiset kyllä muistavat Miljan, senkin, että Milja olisi lähtenyt syksyllä eskariin, mutta he ...
- Miimu: Hassua miten mietin tätä asiaa itsekseni juuri. Kesäkuu muistuttaa aina tapahtumistaan. Kuten jo todettua, ei sitä unohda, mutta jotenkin arki ...
- Erja: Hei naiset. Kiitos viisaista vastauksistanne. Kyllä saa Miljasta kysyä ja puhua, se tuntuu tärkeältä. Ja koen myös niin, että jos on ...
Pelonsekaista toivoa ei ehkä kannata heittää menemään, sillä itselläni ovat aikaa sitten poisnukkuneet sukulaiset tulleet uniin hyvinkin todellisina. Eivät toki usein eivätkä varsinkaan kovin nopeasti lähdön jälkeen. On mahdotonta sanoa voiko koskaan hereillä olleessaan tavoittaa toisen ääntä, olemusta tai fyysistä tuntumaa, koska valveilla ihminen tuppaa kontroloimaan itseään liian kanssa. Unissa aivot ovat vapaalla ja voivat hyvinkin tuoda muistumia esiin. Halauksia teille molemmille ja pikkuveikalle myös!
Uskon että tietyt asiat jäävät johonkin tunnemuistiin. En tiedä mikä sille olisi jotenkin fiksumpi selitys.
Voin vieläkin tuntea varpaissa miltä tuntui mummilan saunan eteisen kylmänkostea lattia ja räsymatto saunan jälkeen. Tavoitan sen 30 vuoden takaa enkä missään koskaan sen jälkeen samaan ole törmännyt.
Mielestäni sitä on tutkittukin ihan että tietyt tuoksut/äänet ja tuntuma jäävät jonnekin tuonne aivoihimme ja oikeassa tilassa ne voivat sieltä palata vuosienkin päästä.
Luulen että nämä asiat ovat vielä niin kipeitä että alitajunta kontrolloi rankasti. Riikka kirjoitti myös hyvin. Unissa jotkut asiat tulevat meille paremmin tuntuviksi ja näkyviksi kuin valveilla.
Toivoa ei kuitenkaan kannata heittää.
Olette ajatuksissa.
Palaan tähän , kun tekstisi tuli mieleeni lukiessani kirjaa.
Sabine Kuegler, joka kirjoitti ensin kirjassaan Viidakkolapsi, kokemuksistaan ja lapsuudestaan Fayu-heimon parissa Länsi-Papuassa ja myöhemmin kirjoitti kirjan Paluu viidakkoon (jälkimmäinen kirja juuri meneillään siis luettavana) siitä miten heimon keskuudessa oli vuosikausia tapana jättää kuollut viidakkoon ja kun ruumis oli hajonnut ja vain luut olivat jäljellä, he kantoivat nämä perheen pariin majansa seinälle.
Aina jos joku vieras tuli käymään, hänelle ensin esiteltiin esi-isien luut.
Erikoista tässä tavassa oli se että kuolleiden nimiä ei koskaan lausuttu. He olivat “setiä, tätejä, isoisiä” jne.
Heimon tapaan kuului surra yhdessä valituslauluja laulaen. He ikäänkuin herättivät kuolleen eloon ja kertoivat hänen teoistaan ja elämästään ja kun suruaika loppui, sen jälkeen nimeä ei koskaan enää lausuttu ääneen.
Suruaika riippui kuolleen henkilön asemasta/iästä jne.
Erikoista kaikessa tuossa minun mielestäni on se että heimon eli muuten täysin tässä hetkessä. He eivät kertoneet menneisyydestään edes lapsilleen opetusmielessä, vaan jokaisen piti omaksua tavat ja tiedot seuraamalla muiden mallia. He eivät suunnitelleet tulevaisuuttaan. Mutta he esittelivät aina kuolleet esi-isänsä jokaiselle kotiinsa tulevalle.
Perinne on jotenkin päinvastainen kuin meillä länsimaissa. Meillä nimi jää usein hautakiveen muistoksi jälkipolvillekin. Ventovieraskin voi lukea ihmiskohtaloita hautakivistä hautausmaalla. Kukaan ei ole kuitenkaan kertomassa tarinoista nimien takana.
Älä pelkää, et sinä koskaan Miljaa unohda. Ei omaa ystävää unohda, ei vanhempaa eikä etenkään omaa lastaan.
Mutta niin siinä vain käy, että elämä jatkuu tahtomattaankin, uudet asiat täyttävät arjen ja mielen ja elämän. Ja se on hyvä merkki, merkki siitä, että pikkuhiljaa haavat arpeutuvat. Eivät katoa, jäävät merkeiksi, aristaviksi kohdiksi, mutta eivät enää vuoda verta jatkuvasti.
Muistan kerran lukeneeni eräästä hautausmaan työntekijästä, joka kertoi tuntevansa joka kerran helpotusta, kun hauta, joka on alkuun ollut kynttilä- ja kukkamerta, ei olekaan enää niin täynnä kynttilöitä ja kukkia. Silloin hän tietää, että suru on alkanut hellittää, omaiset ovat saaneet kiinni elämän syrjästä.
Minun suruni ei ole koskaan oikein asunut hautausmaalla, vaan täällä kotona. Siksi en ole huolissani harvenevista hautausmaakäynneistä. Vaikka nyt kyllä tekisi mieli lähteä kitkemään omin käsin, silittää äidin käsin rakkaan lapsen kukkia.
En voi koskaan unohtaa. Tiedän, että muistan aina. Mutta tietenkään en tavoita Miljaa samalla lailla kuin silloin, kun hän eli. Mutta yllättävissä tilanteissa muistan: näin Milja sanoi, teki. Voin aika elävästi tavoittaa joitakin tilanteita, kuten hiusten harjauksen aamuisin, lapsi siinä sylissä. Piirustusasennon, lapsi pöydän ääreen kumartuneena. Tavaroiden omaperäisen “järjestyksen” pöydällä. Pusut ja halit hoitoaamuina, tietyn nuotin puheessa. Ihon.
Minulle vaikeinta on se, kun uusia muistoja ei tule ja asioita on vaikeampi jakaa muiden kuin meidän perheen jäsenten kanssa. Että muut eivät keskustelussa huomaakaan sanoa, että joo-o, Miljakin aloittaisi eskarin syksyllä, vaan joudun sanomaan sen itse. Ja en sitten pystykään sanomaan, kun yhtäkkiä olisi ollut niin tärkeää, että joku muukin olisi muistanut. Kun elävien lasten syysmenoista puhuessa täräytän sen ääneen, tuntuu kuin pilaisin jotain keskustelussa.
Pikkuveljen olisi hyvä kuulla siskostaan myös muilta kuin äidiltä ja isältä. Kuva isosiskosta tulee kovin yksiuloitteiseksi pelkästään vanhempien tarinoilla. Vaikka ei-perheenjäsenillä olisi vain yksi muisto, se olisi tärkeä kertoa Kassulle. Ja meille vanhemmillekin.
Ja jos pelkästään me puhumme Miljasta, tuleeko Miljasta vain riippakivi pikkuveljen elämään? Toivoisin niin, että pieni veli saisi kuvan siskosta, joka odotti häntä, joka supisi vatsan läpi salaisuuksia. Iloinen sisko, vilkas ja temperamenttinen, hassu ja kova kertomaan juttuja. Ei siis vain sellainen sisko, josta puhuessa on ikävä ja itkettää, jonka kuvia on kodissa, mutta jota ei voi tavata.
Mietin, kuinka tärkeää on pitää muistoa yllä. Vaikka se ei tapahtuisi haudalla, se voi tapahtua niin monella tavalla. Kerran vuodessa on aina se päivä, jolloin tulimme ensi kertaa vanhemmiksi, jolloin Milja syntyi. Mutta en vieläkään tiedä, millä tavoin olisi hyvä sitäkin päivää muistaa. Vaikka on takana viidet synttärit elävän Miljan kanssa (eka synttäripäivä mukaan laskien), silti Milja on poissa.
Niin, onhan se niin, että videoissa Miljan ääni on erilainen. Mutta niissä hän liikkuu, on elossa omanlaisenaan. Täytynee kaivaa videot esiin. Tätä kirjoittaessa tuli syvä ikävä.
Kirjoitit tosi ihanasti ja hienosti Erja.
Luulen, että ihmiset kyllä muistavat Miljan, senkin, että Milja olisi lähtenyt syksyllä eskariin, mutta he pelkäävät sanoa sen ääneen, etteivät satuttaisi. Moni ajattelee, että on parempi olla muistuttamatta kipeistä asioista, he eivät tiedä, että lapsensa menettänyt haluaa nimenomaan muistaa.
Äitini menetti yhden pikkuveljeni kohtukuolemalle, aikaa siitä on 35 vuotta. Äitini sanoi, että pahinta oli, kun kukaan ei uskaltanut puhua siitä, asia vaiettiin kuoliaaksi. Ihan kuin hän ei olisi koskaan raskaana ollutkaan, ihan kuin meille ei vauvaa olisi ollut tulossakaan.
Ja totta on, että Kassun kannalta olisi hienoa, kun muutkin kuin omat vanhemmat juttelisivat Miljasta. Ihan niin kuin lapsista on hauska kuulla, millaisia he olivat pienempinä, mitä hassua he tekivät tai sanoivat, samoin pikkuveljestä olisi varmasti hauska kuulla, mitä sisko sanoi ja teki, millainen oli. Luulen myös, että isompana Kassusta olisi hyvä kuulla myöskin, mitä Milja teki kun oli äkäinen tai surullinen, ettei Miljasta tule sisko, joka oli aina iloinen, hauska ja suloinen, vaikka tietysti ennen kaikkea varmasti sitä!
Hassua miten mietin tätä asiaa itsekseni juuri. Kesäkuu muistuttaa aina tapahtumistaan. Kuten jo todettua, ei sitä unohda, mutta jotenkin arki sujuu paremmin ja huomaamattomammin eikä aina pysähdy suruun.
Silti on vaikea vielä puhua Miljan jutuista, kuten Erja kirjoitti, sitä meinaa sanoa jotain tai kysyä, mutta sitten asia juuttuu takaraivoon, tuntuu siltä ettei ole soveliasta ottaa asiaa esille. Alitajunta ei osaa päättää pitäisikö unohtaa vai muistuttaa, kuolema on kuitenkin sen verran “harvinainen” tilanne, että ihmisten suhtautuminen siihen on vaihtelevaa.
Kotona meillä puhutaan edelleen Miljan äidistä, sen ajan lapset muistavat.
Yritän opettaa avointa suhtautumista suruun, mutta on se välillä vaikeaa kun tuntuu helpommalta olla vain hiljaa…
Hei naiset.
Kiitos viisaista vastauksistanne.
Kyllä saa Miljasta kysyä ja puhua, se tuntuu tärkeältä. Ja koen myös niin, että jos on huono päivä, enkä jaksakaan jakaa, minun pitää vain sanoa se ääneen.