Elämän pirstaleita

Onnen pipanoita

Karhuherra | 26.08.2009 00:05

Huono omatunto riivaa. Loman tarpeessa oltiin ja sellaista vietettiin täysin rinnoin. Piti paeta Katalonian lämpöön saakka kaikesta arkisesta – töistä, kodista, ihmisistäkin – irtautuakseen. Kotiinpaluun jälkeen olen sen sijaan pakoillut lähinnä itseäni.

Oma pää on pelottava paikka, kun sinne kerääntyy liikaa raskasta kuonaa, liian paljon vaikeita tai keskeneräisiä ajatuksia. Sen takia olen kiireisiin taas kietouduttuani onnistuneesti vältellyt tänne palaamista. Sori.

Mutta kerrottakoon vaikka lomakuulumisia. Barcelona on edelleen vanhan mantereen upeimpia paikkoja ja Välimeressä uiminen tekee ihmiselle hyvää. Pari viikkoa mielentila oli sellaisissa sfääreissä, että joskus ennen olisi voinut nimittää itseään onnelliseksi. Kun malttaa pysähtyä, ihanassa paikassa on ihanaa olla rakkaimpiensa kanssa.

Se oli tietysti vain katteeton illuusio, että voisi vieraassa paikassa viettää kaksi viikkoa huoletonta elämää. Onnen aihiot karisivat aika nopeasti, kun pikkumies kehitti kuumeen itselleen Espanjassa. Yhä edelleen sitä muuttuu niin kovin helposti täriseväksi ihmisraunioksi. Tietääksemme emme kuitenkaan edes tuoneet sikainfluenssaa tuliaisina kotiin.

Elämässä on muutenkin hetkittäin paljon pieniä hyviä asioita. Odottamisen arvoisia tapahtumia, itsetyytyväisyyttä aiheuttavan työprojektin loppusuora, jääkiekkokauden alku. Niistä pystyy nauttimaan, mutta se kaikki edellyttää useimmiten pientä itsepetosta.

Olen huomannut eläväni lähes jatkuvassa unohduksen tilassa, hukutan itseni arkeen, jossa mennyt maailma jää syrjäiseksi sivupoluksi. Se on orastavan hyvinvoinnin hinta, eikä sen tajutessaan voi olla itsestään järin ylpeä.

Ylpeä sen sijaan voin olla pikkumiehestä, joka kaiken sumun keskellä on yhtäkkiä kasvanut päiväkoti-ikäiseksi. Valtavan iso muutos on edessä perheen arjen saralla, konkreettisesti ja etenkin henkisesti.

Lapselle muutos on tietysti suurin, meille aikuisille mieleen tulvii kaikenlaisia muistoja ja joka kulman takana vaanivia riskejä. Ilo ja ylpeys sekoittuvat kitkerään pelkoon. Sellaisen cocktailin saa toistaiseksi kasatuista elämän pirstaleista.

Lähetä linkki:
  • Digg
  • del.icio.us
  • Facebook
  • Google
  • E-mail this story to a friend!

2 kommenttia kirjoitukseen “Onnen pipanoita”

  • Sanna E kirjoitti:

    Tietty päivähoito on lapselle muutos, mutta pikkumies saa olla kuitenkin aika inhimillisen ajan hoidossa.
    Se, mihin halusin puuttua on tuo “itsepetos”. Meidän murheet ja menetykset eivät ole yhteismitallisia – mutta ajattelen silti että ihmisellä ei kuitenkaan kerrallaan ole kuin nykyhetki sellaisena kuin se on. Siis ne asiat hyvin, mitkä on, ja ne mitkä ei, ei tosiaan. Mutta siis, elämän jatkumisen hinta on “itsepetos” mitä enemmän paskaa tulee niskaan itselle tai lähelle. Välillä tuntuu vaikeelle, kun Milja on puheissa ja ajatuksissa päivittäin, tai omat menetykset, mutta silti siinä näen mahdollisuuden eteenpäin. Ilman syyllisyyttä. Tokipelko on myös läsnä, mutta mulla imla kitkeryyttä. Voimia! Äläkä tuomitse itseäsi.

  • Juulianna kirjoitti:

    Mitä kuuluu, Karhuperhe?

Kommentoi kirjoitusta

 








© Sanoma Magazines Finland Oy - käyttöehdot