Taidan olla selityksen velkaa. Hiljaiseloksi on lipsahtanut täällä kolossa, ei ihan tarkoituksella, mutta melkein. Aiemmin totesin pohtivani sanomisen tarpeen laatua vakavasti. Se pähkäily pyöri oikeastaan päivä päivältä enemmän ja enemmän sen ympärillä, että tämä tarinointi on tullut tiensä päähän. Päivistä on kuitenkin tullut viikkoja, niin vaikeaa on ollut asian hahmottaminen.
Joskus tämän blogin alkumetreillä arvelin, ettei tästä tule mitään selviytymistarinaa, eikä siitä sellaista ole mielestäni tullut. Jokin on silti muuttunut, monellakin tapaa tietysti. Kaikkein raskaimmat aatokset ovat jääneet taustalle, elämä on jatkunut, haavat ovat arpeutuneet hieman tukevammin. Päivät eivät enää pyöri surun ympärillä – mikä on tosin toisinaan tarkoituksella aiheutettua (edelleen).
Nykyinen elämä tuntuu useimmiten jo kauhean kaukaiselta siitä entisestä. Olen luopunut toivosta tavoittaa jonkinlaista yhteyttä siihen, mitä minulla ennen oli. Olen yrittänyt tyytyä siihen, mitä nyt on. Arjen kiireisessä harmaudessa suru kokonaisuudessaan jää liian helposti jonnekin tunnelukkojen taakse. Tunnevammaiseksi tunnen itseni entistä enemmän, mutta silläkin tavalla voi elää.
Viimeksi nyt viikonloppuna pysähdyin autotallia siivotessani katsomaan kuskia vaille jäänyttä punaista pyörää. Poimin viimeiset mureniksi kuivuneet voikukan lehden rippeet pyörän korista. Ja tunsin aikamoista tyhjyyttä, johonkin kadonneeseen maailmaan kuuluivat ne asiat. Johonkin josta en useimmiten oikein saa mitään otetta.
Siitäkin tyhjyydestä voisi tietysti sanailla viikosta toiseen, mutta jotenkin se ei ole enää tuntunut mielekkäältä. Sanomisen tarve ja sanomisen aiheet ovat käyneet vähiin, ja itseni toistamisesta en ole koskaan suuremmin pitänyt.
Elämän jatkuminen tarkoittaa myös sitä, että moni asia ympärillä on muuttunut. Tilanteiden ja tuntemusten muuttuessa on tullut vastaan yhä enemmän asioita, joita en voi täällä jakaa (enkä tämän enempää selittää). Uusi elämä on myös osin sellaista, jota en enää edes halua tässä yhteydessä jakaa. Ymmärtänette yskän luonteen.
Tätä tarinaa ei siis ole kerrottu loppuun asti, mutta täällä se on tullut tiensä päähän. Toivottavasti olen itseni hoitamisen ohella pystynyt tarjoamaan jotain arvokasta edes jollekulle ymmärrystä tai vertaistukea kaipaavalle.
Blogi säilynee toistaiseksi täällä näkyvillä, kommentoida saa minun puolestani jatkossakin vanhoja juttuja. Henkilökohtaisestikin saa tarvittaessa lähestyä:
jani.mesikammen[at]gmail.com
Kaunis kiitos kaikille lähimmäisille itselleni arvokkaista keskusteluista ja isoista oivalluksista, joita ne ovat tarjonneet. Ja kiitos ennen kaikkea Meidän Perheen poppoolle mahdollisuudesta tilittää tuntoja.
