Kadotettu maailma
Taidan olla selityksen velkaa. Hiljaiseloksi on lipsahtanut täällä kolossa, ei ihan tarkoituksella, mutta melkein. Aiemmin totesin pohtivani sanomisen tarpeen laatua vakavasti. Se pähkäily pyöri oikeastaan päivä päivältä enemmän ja enemmän sen ympärillä, että tämä tarinointi on tullut tiensä päähän. Päivistä on kuitenkin tullut viikkoja, niin vaikeaa on ollut asian hahmottaminen.
Joskus tämän blogin alkumetreillä arvelin, ettei tästä tule mitään selviytymistarinaa, eikä siitä sellaista ole mielestäni tullut. Jokin on silti muuttunut, monellakin tapaa tietysti. Kaikkein raskaimmat aatokset ovat jääneet taustalle, elämä on jatkunut, haavat ovat arpeutuneet hieman tukevammin. Päivät eivät enää pyöri surun ympärillä – mikä on tosin toisinaan tarkoituksella aiheutettua (edelleen).
Nykyinen elämä tuntuu useimmiten jo kauhean kaukaiselta siitä entisestä. Olen luopunut toivosta tavoittaa jonkinlaista yhteyttä siihen, mitä minulla ennen oli. Olen yrittänyt tyytyä siihen, mitä nyt on. Arjen kiireisessä harmaudessa suru kokonaisuudessaan jää liian helposti jonnekin tunnelukkojen taakse. Tunnevammaiseksi tunnen itseni entistä enemmän, mutta silläkin tavalla voi elää.
Viimeksi nyt viikonloppuna pysähdyin autotallia siivotessani katsomaan kuskia vaille jäänyttä punaista pyörää. Poimin viimeiset mureniksi kuivuneet voikukan lehden rippeet pyörän korista. Ja tunsin aikamoista tyhjyyttä, johonkin kadonneeseen maailmaan kuuluivat ne asiat. Johonkin josta en useimmiten oikein saa mitään otetta.
Siitäkin tyhjyydestä voisi tietysti sanailla viikosta toiseen, mutta jotenkin se ei ole enää tuntunut mielekkäältä. Sanomisen tarve ja sanomisen aiheet ovat käyneet vähiin, ja itseni toistamisesta en ole koskaan suuremmin pitänyt.
Elämän jatkuminen tarkoittaa myös sitä, että moni asia ympärillä on muuttunut. Tilanteiden ja tuntemusten muuttuessa on tullut vastaan yhä enemmän asioita, joita en voi täällä jakaa (enkä tämän enempää selittää). Uusi elämä on myös osin sellaista, jota en enää edes halua tässä yhteydessä jakaa. Ymmärtänette yskän luonteen.
Tätä tarinaa ei siis ole kerrottu loppuun asti, mutta täällä se on tullut tiensä päähän. Toivottavasti olen itseni hoitamisen ohella pystynyt tarjoamaan jotain arvokasta edes jollekulle ymmärrystä tai vertaistukea kaipaavalle.
Blogi säilynee toistaiseksi täällä näkyvillä, kommentoida saa minun puolestani jatkossakin vanhoja juttuja. Henkilökohtaisestikin saa tarvittaessa lähestyä:
jani.mesikammen[at]gmail.com
Kaunis kiitos kaikille lähimmäisille itselleni arvokkaista keskusteluista ja isoista oivalluksista, joita ne ovat tarjonneet. Ja kiitos ennen kaikkea Meidän Perheen poppoolle mahdollisuudesta tilittää tuntoja.
4. lokakuuta 2009 kello 12.11
Kiitos, että olet jakanut elämän kipeimpiä asioita kanssamme. Voin vain toivottaa parhainta mahdollista jatkoa perheellenne tulevaisuudessa. Mielelläni lukisin, jos joskus Kassulle ja Miljalle syntyy sisaruksia.
Jatkan edelleen lukijanasi, taidan olla yksi harvoista intohimoisista naispuolisista sm-liigan/jatkoaika.comin seuraajista ja jatkiksen kolumnisi tulee aina luettua. Läheskään aina ei tekstisi miellytä, mutta olen ässälasien takaa unohtanut jo kevään sporttikoohotuksen, josta sinunkaan blogisi ei tehnyt poikkeusta..=) Meni hiukan ohi aiheen, mutta siis mukavaa syksyä Teille!
4. lokakuuta 2009 kello 16.09
Kiitos kun olet jakanut ajatuksiasi.
Voimia teille jatkoon!
5. lokakuuta 2009 kello 13.39
Kiitos myös täältä. Blogisi on aivan varmasti auttanut monia, samassa tilanteessa olevia, tai muunlaisissa suruissa kamppailevia. Vaikka ei samaa olisikaan tapahtunut, lapsen kohdalla suru on kuitenkin suuri, jokatapauksessa, kun suuresta vastoinkäymisestä on kyse.
Uskon että minia auttaa tieto siitä, että elämää on suuren surun jälkeenkin, ei samanlaisen tietenkään, mutta on kuitenkin. Näin lukijana tuntuu,että olisit kuitenkin jollain tasolla päässyt eteenpäinkin, vaikka aina kannat Miljaa mukanasi. Ja pienet merkit menneestä ovat todella kipeitä, kauan, ehkä aina. Mutta niillä on mentävä.
Minäkin toivoisin kuulevani joskus vielä teidän kuulumisia ja jaksamisia. Kaikkea hyvää teille ja jaksamista arjessa ja muutenkin. Iloitkaa pikku-miehestä, hän on kuitenkin teidän onnenne :)
5. lokakuuta 2009 kello 21.24
Ymmärrän sinua.
Kiitos sanoistasi ja valoa jatkoon! Kaikella on aikansa.
6. lokakuuta 2009 kello 23.46
Kiitos koskettavasta blogistasi ja surusi jakamisesta. Tällaisia blogit parhaimmillaan ovat.
Toivon montaa hyvää sinulle ja läheisillesi.
11. lokakuuta 2009 kello 20.34
Kiitos Jani, että olet jakanut kipeimmätkin tuntosi meidän kanssamme. Kaikkea hyvää teidän perheelle ja erityisesti pikku-Kassulle! Voimia jatkossakin!
12. lokakuuta 2009 kello 22.24
Kiitos blogistasi. Jään kaipaamaan sitä. Olisi mukava kuulla Karhuperheen kuulumisia vielä joskus.
Voimia ja onnea elämäänne!
13. lokakuuta 2009 kello 17.01
Hei Jani! Törmäsin blogiisi vasta nyt, en tiedä miksi.. Ehkä olin taas itse valmis käsittelemään kuolemaa ja surua. Meidän esikoispoikamme menehtyi tapaturmaisesti ulkomailla joulukuussa 2005 eli vietämme kohta 4v kuolinpäivää. Kuollessaan hän oli 8v. Suru ja varsinkin ikävä kulkee jatkuvasti mukana, välillä sitä jaksaa jo muistella iloisia asioita mutta lopuksi se kuolema ja tilanne kumpuaa aina mieleen. Sitä on niin vaikeata käsittää miten hän juuri oli sylissäni ja sekunnin päästä poissa. Mutta niin kuin yhdessä artikkelissa sanoit,; “on pakko jaksaa ja jatkaa elämää”. Muille lapsille kun on annettava aikaa ja uskoa elämään vaikka se itseltä on revitty pois.
Meillä on vasta nyt uusi vauva, poika hänkin ja käymmekin nyt uusia tuntemuksia läpi. Onnellisuutta uudesta vauvasta ja samalla surua menetetystä lapsesta..
Toivon sinulle ja vaimollesi jaksamista! Aika kuultaa haavoja mutta koskaan ne eivät enää parane!
17. lokakuuta 2009 kello 14.05
Onnea matkalla eteenpäin! Minustakin olisi mukava kuulla kuulumisianne joskus.
27. marraskuuta 2009 kello 19.50
Hei, palasin lueskelemaan blogiasi näiden mediassa olleiden surullisten lasten kuolemantapausten johdosta. Näistä kirjoituksistasi voi joku suuren menetyksen kokenut äiti tai isä saada hieman lohtua ja toivoa “paremmasta” huomisesta. Kirjoitat todella koskettavasti ja ajatuksia herättäen. Kiitos blogistasi ja toivorikasta tulevaisuutta perheellenne.