Elämän pirstaleita

Kiinalaisetkin vaihtoivat vuotta viikonvaihteessa, härän vuotta kuulemma vietetään nyt. Jotenkin on hassua ajatella, että näinä aikoina jossain pallonkolkassa asustaa vielä niin itsepäistä väkeä, että näkevät oman ajanlaskun tarpeelliseksi. Joutuvat kuitenkin varmasti samalla elämään usein sen muun maailman ajanlaskunkin tahdissa.

Toisaalta kahden ajanlaskun kanssa touhuaminen tuntuu tutulta. Omassa elämässä kun on nykyisellään käynnissä kaksi erillistä vuotta. Kalenterissa luvut vaihtuvat ja elämä laukkaa päivästä toiseen eteenpäin. Siinä samassa elän aina vaan uudestaan esikoiseni viimeistä vuotta.

Miljalle ei enää tule uusia synttäreitä, ei tuoretta kevään riemua, kesän rientoja, syksyn lehtikasoja tai talvitemmellyksiä. Siksipä sitä vuodenkierron mukana kertaa niitä vanhoja hataria mielikuvia. Loputtomasti palaa näinä aikoina mieleen viimeinen talvi luisteluineen, uudet suksetkin oli – niille piti olla enempi käyttöä sitten seuraavana talvena.

Siinä ajanlaskussa apupyörät pysyvät ikuisesti punaisen Monarkin peräpäässä, syntymäpäivänä lasketaan aina pulkalla päin talon seinää, pohditaan ikuisesti jääkiekon syvintä olemusta 4-vuotiaan logiikalla. Kun ei muutakaan ole.

Vaan yksi asia siitä ajanlaskusta puuttuu. Kesää ei siinä ole, se jäi elämättä. Vain pieni pyrähdys portaita alas jäätelöautolle, ohikiitävä hetki kuumalla nurmikolla. Ja paljon tyhjyyttä niillä main.

Sen vuodenkierron varjoteemana ovat hahmottamat kuvitelmat siitä, mitä olisi voinut olla. Eskari, harrastukset, sisaruus, lätkämatsit yhdessä, uudet kirjat, uudet leikit, uusia elämän ihmeitä – siis jollei olisi aina sama vuosi.

Melko hyvin nuo ajanlaskut kuitenkin soljuvat jo rinnakkain. Käsi kädessä, mutta toisistaan välittämättä, kaiketi. Miljan vuosi kaivertaa vain omia pieniä saarekkaitaan kohti loppuaan kiirehtivän uuden vuodenkierron koloihin.

Toisaalta uudet kuviot ja muistot vievät jatkuvasti vähän tilaa sen saman vuoden mielikuvilta. Eivät ne ehkä sittenkään ihan aina mahdu samaan kalenteriin. Siksi pitää taas kirjoittaa, ettei vanha maailma ihan kokonaan katoa.

Arjen keskellä kipeimmät haavat arpeutuvat aina välillä jopa melko kivuttomiksi. Melkein päivittäin joutuu silti kivuliaasti kohtaamaan pientä luopumisen tuskaa. Yhä useampi asia jää taakse.

Jotkut jutut saavatkin jäädä, jotkut vaipuvat unohduksiin itsestään, joistakin taas luopuu väkisin, vaikka ei haluaisi. Joku voisi nimittää sitä eteenpäin pääsemiseksi, mutta se ei useimmiten tunnu moiselta, kun paketoi entistä elämäänsä pois näkyvistä.

Kutakuinkin puolentoista vuoden vitkastelun jälkeen sain viimeinkin käytyä tyhjennyttämässä Miljan säästöpossun (ei se tosin ollut possu, ja itse asiassa niitä oli kaksi, karhu ja kummitädin antama rakas Kanadan seepra). Viime vaiheessa tuijottelin sitä vielä parin viikon ajan työpaikan pöydällä ennen kuin uskalsin mennä pankkiin.

Pankkitäti varmaankin piti meikäläistä jonkin sortin mielenterveyskuntoutujana, kun ensin jutustelin pirteästi niitä ja näitä operaatioon liittyen ja lopulta kiemurtelin lähes itku kurkussa tajuttuani mitä on tapahtumassa.

Eihän siinä pöntössä juuri mitään rahaa tainnut olla. Edellisen tyhjennyksen jälkeen karhun ja seepran masuun oli ehtinyt kertyä muutama kourallinen huolellisen tasapuolisesti syötettyjä pikkukolikoita. Symbolisesti niihin viisisenttisiin ja muihin pikkuhiluihin sisältyi kuitenkin valtava lasti. Yksi pieni elämän pirstale on taas siivottu pois.

Laskennan jälkeen rahat tallentuvat pikkuveikan tilille. Sekin tuntuu jotenkin niin karmealta, isosiskon lahja haudan takaa – osta ittelles jotain kivaa.

Miljan tiliä ei tietenkään ole enää pitkään aikaan ollut. Ja neljässä vuodessa jostain vaikeasti ymmärrettävästä syystä säästetyillä rahoilla maksettiin lopulta hänen hautajaiskulujaan. Sen huonompaa rahankäyttöä en ole ikinä nähnyt, vaikka ajoittain holtittomasti ostelenkin erinäisiä tavaroita.

Pikkumiehen kohdalla tilille ei hirveästi ole mitään kertynyt. Possuun, ihan aito tällä kertaa, ei ole kukaan jaksanut sisältöä kartuttaa, ja toisaalta olemme päättäneet, että tällä kertaa kaikki rahat käytetään mieluummin elävään lapseen.

Kunpa olisi oivaltanut tuon saman jo Miljan eläessä, olisi niistäkin satasista ollut edes hetkellistä iloa. Milja kun oli oikein taitava rahankäyttäjä.

Isomummilta tuli lahjaksi kerran kymppi, jonka hän sai tuhlata ihan itse: hyvin pitkällisen puntaroinnin jälkeen ostettiin Puppeksi ristitty pehmopupu. Yhtä hyvä ostos oli iskän kukkarosta rahoitettu kirpputorilöytö Pyry-pingviini. Kovin rakkaita tuli niistä molemmista.

Ja kumpaakin on kauhea ikävä, ne kun lähtivät Miljan mukana.