Sanovat jossain viisaammissa piireissä, että ihminen tavallaan elää kuolemansa jälkeenkin niin kauan kuin joku vain muistaa hänet. Saattaa olla, mutta oma pääni on niin hatara, että sinänsä kaunis ajatus on vähän pelottava.

Muistamista ja unohtamista pohdiskelin kovasti hautausmaan sietämätöntä kesäistä kauneutta katsellessani. Hautausmaat ovat tietysti jo lähtökohtaisesti surullisia paikkoja, mutta jotkut asiat siellä ovat vielä muitakin surullisempia. Kuten lasten haudat ja pienet vihreät laput.

Laput voivat jossain muualla olla toisenkin värisiä, mutta Turussa sellaisia tuodaan tiedonannon merkiksi vanhoille haudoille. Vihreissä pahvilapussa kerrotaan koruttomasti, että ellei joku piakkoin lunasta hautaoikeutta jne., kyseinen ikuiseksi mielletty leposija kivineen poistetaan maisemasta. Ja vuokrataan mahdollisesti myöhemmin uudelle asiakkaalle.

Siinä on jo ajatuksena jotain valtavan surullista ja todellisuus usein vielä ruokkii mielikuvaa, kun näillä haudoilla ei pahemmin istutettuja kukkia näe. Ruohohoitokin saattaa uupua, jolloin voikukkien ja ruohon rehotuksen määrä on täysin puutarhurin armeliaisuuden varassa. Sinne rikkaruohojen alle on kuitenkin joskus haudattu joku, joka luultavasti on saateltu pois tästä maailmasta suuren surun murtamana.

Sellainen lopullisen unohduksen tila on karmiva ajatus, kun itsellä omatunto soimaa kipeästi jo sen vuoksi, että käyntien harvennuttua perennat pääsevät rehottamaan hieman epäsiististi. Pienetkin laiminlyönnit tuntuvat rikollisilta unohduksilta. On vaikeaa myöntää itselleen, että elämässä on jo niin paljon muutakin, että Miljan muisto uhkaa jäädä toisinaan arjen jalkoihin.

Kuitenkin joskus koittaa vääjäämättä se päivä, jolloin kukaan ei enää omakohtaisesti muista Miljaa ja hänen kohtaloaan. Meidän aikanamme se ei toivottavasti vielä tule, ellei sitten oma muisti ja ymmärrys haperru ennen aikojaan kelvottomaksi. Silti sitäkään ajatusta ei halua todeksi myöntää.

Samaan aikaan omat muistikuvat tuntuvat muuttuneen entistä hahmottomimmiksi. Kaksi vuotta olen pelonsekaisesti toivonut, että joskus vielä tavoittaisin kunnolla Miljan äänen, olemuksen, sen pienen ihmisen fyysisen tuntuman. Nyt alan jo hylätä toivoa. Muistaminen käy kuukausi kuukaudelta abstraktimmaksi, vain ikävä on yhtä konkreettista edelleen.

Muisti ja mielikuvatkin muuttuvat, karkaavat yhä kauemmas siitä todellisuudesta, joka joskus vallitsi. Liian helposti tottuu elämään, jossa kuollutta lasta ei enää ole. Ehkä siksi haluaa niin kovasti tarttua kaikkiin vielä jäljellä oleviin “ehjiin” muistikuviin, kipeisiinkin. Tai kenties nekin ovat jo tavallaan vääristyneitä, sitäkään ei välttämättä tajua.

Kevät teki taas taikansa. Pyyhki ihmisten kasvoilta kalpean ilmeettömyyden, palautti ryhdin talviturkeistaan kuoriutuville laahustajille. Huolettomat polkupyöräilijät autojen sekaan, tarpeettoman lyhyet hameet tyttöjen päälle.

Aivan kuin ihmiset olisivat yhtäkkiä taas muistaneet elävänsä, keksineet jonkun syyn riemuita olemassaolostaan. Sitä se kevät teettää.

Vaan ei tietenkään ihan kaikille. Itse huomasin jo entisessä elämässä jossain määrin vieroksuvani sellaista arjen ylösnousemusoppia, jonka mukaan ihmistenkin pitäisi luonnon heräämisen myötä yltää uuteen kukoistukseen. Talvi-ihmiselle sellainen on aina ollut vaikeaa, mutta lapsen synnyttyä oli hieman helpompaa, kun saattoi yhtyä pienen ihmisen löytämisen riemuihin.

Tänä ja viime keväänä sitä motivaatiota ei oikein ole löytynyt, vaikka etenkin nyt pikkumies on todellisessa tutkimusmatkailijan iässä. Toisin kuin hänelle, kotikulmat eivät minulle tarjoa uusia elämyksiä, vaan toinen toistaan syvemmistä muistin onkaloista esiin kaivautuvia pommeja. Roudasta sulava leikkipiha tai ikioma noin puolen hehtaarin metsä eivät ole millään tavoin koskematonta seutua.

Lapsen seurassa asiat ovat kuitenkin siunauksellisen yksinkertaisia. Kyllä, iskä voi vallan mainiosti kantaa pikkulapiolla sepeliä sadevesikaivoon. Kyllä, kerätään toki näitä oravan käpyjä ja sekalaisia keppejä.

Aikuisten maailmassa suoritukset eivät ole näin suoraviivaisia. Mieli mustana arjen rutiinitkin tuntuvat hetkittäin turhan vaikeilta tai tarkoituksettomilta – mitä ne toki toisinaan luultavasti ovatkin, myös hyvinä hetkinä. Sosiaalisissa tilanteissa sitä aina yrittää kerta toisensa jälkeen. Yleensä vain tunteakseen lopulta syvää ulkopuolisuutta, jota on vaikeaa selittää edes lähimmilleen.

Työkeikat, näyttäytymisrituaalien muodostamat kissanristiäiset, jonoksi kertyvät kevään juhlat ja tavanomaiset iloisetkin kohtaamiset muuttavat vaivihkaa muotoaan, kun jokaisen kohdalla sosiaalista ihmisyyttä ylläpitävästä akusta loppuu virta ennen aikojaan. Liian usein alkaa kysellä itseltään, “mitä minä täällä teinkään…”

Monenlaiset dilemmat täyttävät kevään päiviä. Omaan kuoreen käpertyminen olisi helpompaa, mutta arjen tuskienkin läpikahlaaminen tekisi ne seuraavalla kerralla ehkä helpommiksi.

Uudet kokemukset pikkuveikan kanssa tallentavat kovalevylle valoisampaa materiaalia, mutta samalla joutuu pujottelemaan melkoisella muistojen miinakentällä.

Töiden parissa taas päivät voisivat sujuakin armeliaassa unohduksessa, mutta väittävät, että perhekin kaipaisi joskus huomiota.

Ristiriidoista suurin on se, että jatkuvasti tiedostaa ympärillään pieniä ja isoja hyviä asioita, mutta voimat tarttua niihin ovat kovin vähäisiä. Auttaisikohan energiajuoma?

Sunnuntain lehdessä luki Isoja Asioita. Joku teeveestä tuttu (pian) toimittaja-pappi kertoi Hesarin sivulla miehisyydestä, ja jutun naistoimittaja tiivisti tuntoja.

“Kun miehiltä kysytään, milloin tuntee itsensä eniten mieheksi, he eivät kuitenkaan puhu tappeluista, vaan kyvystä luoda turvallisuutta. Se on se hetki, kun mies sanoo, ettei ole mitään hätää, ja näkee, miten lapset ja vaimo rauhoittuvat.”
Anna-Stiina Nykänen – Miesten salaisuuksia, HS 22.3.2009

Noissa lauseissa ollaan valtavan isojen kysymysten äärellä. Jokainen isä tietää tuon lauseen – tuskin kukaan mies osaa elää sanomatta elämänkumppanilleen tai jälkeläisilleen, että “ei ole mitään hätää”. Arjen keskellä tuo perimmäinen lupaus lipeää miehen huulilta herkästi, lukemattomia kertoja.

Monelle miehelle oman perheen ja läheisimpien suojelu on varmasti elämän tärkeimpiä asioita. Epäonnistuminen siinä tehtävässä vastaavasti on elämän mahalaskuista kivuliampia. Sen olen huomannut.

Se, että vakuuttaa toiselle aikuiselle kaiken olen kunnossa, on useimmiten lähinnä eräänlaista uskonvahvistusta lähimmäiselle. Lapselle sen lupaaminen taas on hyvin konkreettista. Iskä tai äiti on se ihminen, joka pyyhkii pahan pois. Turva, jonka lähellä lapsi todella uskaltaa luottaa, että mitään hätää ei ehkä olekaan.

Itse mietin nykyisin toistuvasti sitä, miten muka uskallan luvata lapselleni jotain niin suurta. Miten niin ei ole hätää? Mistä minä sen voin tietää? Pitäisikö sittenkin epäillä, että jotain hätää saattaa olla?

Ymmärrän, että taaperoikäiselle minun kuuluukin olla varauksettoman lohdun lähde, ja se on vielä helppoa useimmiten. Mutta mitä moninaisemmiksi käyvät murheet ja hädän hetket lapsen kasvaessa, sitä vaikeampaa on ainakaan itseään vakuuttaa lausuman todenperäisyydestä.

Vastuu on hirvittävä. Lapsi luottaa varsin pitkään totaalisesti siihen, mitä aikuinen lupaa tai vakuuttaa. Mikä minä olen kenellekään sitä lupaamaan, ei Miljallakaan kaikki ollut lopulta hyvin.

Toiselle aikuiselle en oikein enää osaa edes bluffata – lapsen kanssahan se on joskus tarpeen – ettei mitään hätää ole. Silmistä voi olla liian helppoa lukea toisenlaista viestiä, jos ja kun hätä kohdalle osuu. Vaimo lienee jo tottunut siihen, ettei meikäläisen olkapää aina ole järin tukeva.

Kevään ensimmäistä ulkoiluhetkeä pihapiirin lapsiperheiden seassa viettäessäni mietin sitäkin, ovatko meidän “luottotietomme” muiden vanhempien silmissä menneet. Joskus entisessä elämässä oli tavanomaista, että pihan leikkien tiimellyksessä joku aikuisista lähti käymään hetkeksi muualla ja mekin vuorollamme vahdimme jonkun naapurin lapsen hyvinvointia.

Nyt kävi mielessä, mahtaako kukaan enää edes pyytää moista. Kun eivät ne osanneet sitä edellistä lastaankaan pitää hengissä. Ehkä tuossa epäilyksessä on myös yksi alitajuinen syy sille, miksi pihan leikkeihin liittyminen tuntuu edelleen ahdistavalta. Pikkumiehen kanssa kahden on helpompaa.