Elämän pirstaleita

Arkisto ‘Hyväksi koettua’ aiheelle

Pieniä voittoja

Maanantai, Toukokuu 25th, 2009

Näinä viikkoina monet vanhat mörköt vaanivat eri puolilla. Kevään kauniissa päivissä on kuitenkin valonpilkahduksiakin. Olen nimittäin taistellut voiton lievästä pihakammostani.

Kotipihan leikkipaikat olivat pitkään kipeitä paikkoja kaikkine ainutlaatuisine muistoineen. Sen vuoksi pihapiirissä hääriminen pikkumiehen kanssa ei alkuun ollut helppoa, itse asiassa toisinaan oma olo oli todella vaikea. Hiekkalaatikkoaskareet ovatkin jääneet pitkälti muiden puuhiksi.

Viimeisen parin viikon aikana hyvät kelit ja omat aikataulut ovat kuitenkin kannustaneet runsaaseen ulkoiluun. Tiivis päivittäinen siedätyshoito näyttääkin purreen. Eilen huomasin ensimmäistä kertaa olevani pihalla aidosti hyvissä tunnelmissa, teki jopa mieli ottaa kamera mukaan lasten leikkejä tallentamaan, ja otinkin.

Leikit tietysti paiskovat hetkittäin silmille vanhoja takaumia, mutta pääosin hetket ovat jo nautinnollisia. Kipeimpiä juttuja oppii varomaan ja toisaalta pikkuveikka on jotenkin jo nyt niin täysverinen autoilumies, että leikit ovat aivan uudenlaisia.

Pienen ihmisen elämänvoimaan ja uskomattomaan syventymiseen on niin helppoa ihastua, ja intoutua itsekin välillä. Mielikuvituksen rajat löytyvät yleensä korkeintaan aikuisen päästä ja leikki on lapselle kokonaisvaltaisen tärkeää. Sitä lumoa on vaikeaa vastustaa, vaikka takaraivossa joku käsijarru vielä haraakin toisinaan.

Isä tai äiti tutustuu lapseensa tietysti heti syntymän jälkeen, mutta aivan uudelle tasolle se tuntemus syvenee lapsen kasvaessa leikki-ikäiseksi, itseään ahkerasti ilmaisevaksi taaperoksi. Olen itse jotenkin niin “sanallinen” ihminen, että tenavan kanssa puheleminen tuntuu tärkeältä. Parin vuoden ikää hiljalleen lähestyvän pojan leikeissä jutut ovat jo varsin keskeisessä roolissa, se on nautinnollista.

Lomaviikon hyvään tunnelmaan uppouduttani huomaan jo ajattelevani, että tänään oli hyvä päivä. Sitä en ole kenelläkään sanonut, kun iltarutiinit Miljan kanssa jäivät kesken.

Kipeitä kohtaamisia riittää, mutta niiden kanssa pystyy vaihteeksi elämään. Polkupyörän lastenistuin makaa kellarin nurkassa Miljan mittoihin säädettynä. Pikkuveikka vaatii jo kyytiin pääsemistä, joten sitäkään ei voi enää pitkään vältellä. Kirjaston hyllystä tulee vastaan kirjoja, joita ei välittäisi nähdä, mutta niitäkin pystyy jo silmäilemään – lukemisen voi onneksi jättää sikseen.

Ensi viikolla tuskin tuntuu näin hyvältä, mutta iloitaan arjen pienistä voitoista sitä odotellessa.

* * * * *

Otsikko on taas kerran varastettu. Sarjakuvien suurkuluttaja ei jaksa kovin usein hullaantua mistään uudesta, mutta ranskalaispiirtäjä Manu Larcenet’n tuotanto on vienyt miehen toistuvasti mukanaan niin monta kertaa, että vakuuttavuuden kynnys on jo ylitetty. Hienointa eurooppalaista aikuisten sarjakuvaa, ja Manua parhaimmillaan, on suomennoksissakin kolmeen osaan jo ehtinyt Pieniä voittoja -sarja (WSOY).

Neuroottisen ja maailmantuskaisen kolmekymppisen miehen parisuhde- ja lisääntymispähkäilyistä, menettämisen tuskasta ja arkisesta taistelusta (alkuperäisimeltään sarja on le combat ordinaire) on kovin helppoa tunnistaa itsensä. Ja kuvallinen ilmaisukin on puhuttelevaa. Lukekaa.

Terapian tarpeessa

Perjantai, Helmikuu 20th, 2009

Siitä ei taida olla epäselvyyttä, että meikäläinen on jonkin sortin terapiaa vailla, mutta kun nykyään hoitomuotoja on tarjolla enemmän kuin karkkipusseja marketin hyllyssä. Mistä sitä tietää, mihin päänsä tunkisi.

Enemmän tai vähemmän vakavissani olen viime ajat pohtinut, pitäisikö hakeutua johonkin taideterapiaan. Valokuvien mahdista ja viehätyksestä olen paasannut jo aiemmin, siksi Suomessa edistykselliseksi väitetty valokuvaterapia on hetkittäin houkuttanut. Mutta olisikohan jossain saatavana elokuvaterapiaa?

Näin aiemmin tällä viikolla kovasti kehutun Ali Folmanin animaatiodokkarin Waltz with Bashir. Se on paitsi tositapahtumiin perustuva järisyttävä kertomus siitä, mitä ihmiset tekevät sodassa, myös tarina siitä, mitä sota tekee ihmiselle.

Folman oli nuorena miehenä mukana Libanonin sisällissodassa ja myös surullisenkuuluisassa Sabran ja Shatilan pakolaisleirien verilöylyssä. Elokuvassa hän alkaa selvittää, miksi hän ei muista mitään sota-ajastaan. Unet ja hatarat näyt vaivaavat häntä, kunnes hän saa tehtyä tiliä menneisyytensä kanssa. Eikä se menneisyys ole kaunis.

Mietin nyt kolmatta päivää elokuvaa ja sen painavaa viestiä, mutta myös itseäni. Pelkään nykyisin monenlaisia muille ihmisille vieraita asioita. Niistä yksi on pelko unohtamisesta. Ja toinen on pelko muistamattomuudesta.

Pelkään kovasti jonain päivänä kadottavani kaikki ne hataratkin muistoni entisestä elämästä, jolloin kaikki oli vielä hyvin. Toisaalta en vieläkään muista juuri mitään siitä kaikesta, mitä haluaisin tavoittaa. Kateissa on pienen ihmisen olemus, ääni, jutut, tuoksu. Niin kovin paljon – ja pelkään, että asiantila on pysyvä.

Elokuvassa päähenkilö tavoittaa muistinsa piilottamat asiat käydessään sitkeästi niitä kohti. Se oli henkilökohtaisesti jotenkin toiveikasta. Ehkä minullakin ne asiat ovat vielä jossain muistin kätköissä. En ole valmis luopumaan toivosta ihan vielä.

Ehkä pitäisi ahkerammin palata kipeidenkin valokuvien pariin. Pitäisi rohjeta tuijottaa niitä muutamia videopätkiä. Avata ennen niin rakkaita, ja nyt niin kivuliaita, sivuja.

Taideterapiaa tai ei, taide itsessään on monesti terapeuttista. Jos oikeasti hakeutuisin hoitoon, kaipaisin varmaankin aamuisin musiikkiterapiaa, iltapäivisin valokuvaterapiaa (ja säännöllisesti valokuvaamiseen keskittyviä terapialomia), unohtamatta jokailtaista elokuvaterapiaa.

Tai ehkä kaipaisinkin lopulta askarteluterapiaa. Milja tykkäsi valtavasti askarrella, piirtää, leikata ja varsinkin liimata. Ehkä juuri siksi tuntui niin kovin pahalta askarrella tänään Erjan synttärikorttia pelkästään pikkumies apuna. Jotain niin suurta puuttui siitäkin.

Toiveajattelua

Torstai, Tammikuu 22nd, 2009

Musiikki vie taas mukanaan. Postisetä kantoi tänään työpöydälle Samae Koskisen uuden levyn Elossa. Suuresti odottamani albumi vaikuttaa heti ensituntumalta hienolta, varsinkin kun siinä lauletaan suurista asioista.

Siihen en kuitenkaan ollut varautunut, että siinä lauletaan kipeällä tavalla isoista jutuista. Itku meinasi päästä kesken työpäivän, kun tajusin mistä levyn päättävä Kaiken pitää aina jatkua kertoo.

”Muistan hymysi
muistan sanasi
koko ikäni
rakastan sinua
Rakastan yhä vaan
Mutten voi enempää itkeä ikävää

Kuolema on joskus kohtuuton
epäreilukin
Silloin kun se vie jonkun,
jonka tie vasta aukesi
Mut mikään ei saa koskaan loppua
ihan kokonaan
Muistan hymysi, nuoren ilosi
koko ikäni…”

En tiedä, onko Koskisen ja Kauko Röyhkän yhteistyönä syntyneellä lyriikalla mitään todellisuuspohjaa, mutta syvälle se osui. Kovin tutulta tuo kuulostaa.

Toisaalta teksti on minulle kuin jonkinlaista toiveajattelua – tila, johon haluaisin päästä. Haluaisin muistaa kaiken, vaan en kykene. Haluaisin joskus olla tilanteessa, jossa voin todeta kyynelten jo ehtyvän. Haluaisin kertoa asiasta samanlaisella kaihon kauneudella, nähdä jotain muutakin kuin elämän rumaa julmuutta.

Arjessa tiedän jo, että ”kaiken pitää aina jatkua, se on selvä se”. Mutta minkä tahansa kulman takana odottaa toisenlainen todellisuus. Päivällä autoillessani yhden kulmauksen takana kadun laitaa vastaan marssivat Miljan hoitopaikan tädit ja lapset.

Ohikiitävässä hetkessä oli kyse korkeintaan muutamasta sekunnista, mutta sekin oli suistaa miehen radaltaan. Autosta puhumattakaan.

Kesällä kerran

Torstai, Tammikuu 8th, 2009

Talvi näyttää harvinaisia hampaitaan, viima ja pimeys käyvät päälle kaikilla aseillaan. Silloin kuulemma saattaa lämmittää, jos ajattelee lämpimiä asioita, kuten kesää.

Tavoitatko kesän? Juuri täytetyn hiekkalaatikon tuoksun ja rajattomat mahdollisuudet. Kiireen juosta paljain jaloin rappusia alas jäätelöautolle. Vain heikosti hämärtävän kesäillan juttutuokiot. Ehkä jotain sellaista.

Ei se kyllä lämmitä. Vaikka muistan vallan mainiosti kesän, sen yhden, elämättä jääneen. Tavoitan ne alkukesän paahteiset päivät, sen pysähtyneen ilman painostavuuden, kaikkialle tunkevan valon. Juuri sen kuumempia päiviä en elämästäni muista.

Siihen liittyy kysymys. Mitä jos lapsi kuoli siihen? Kuumuuteen. Nestehukkaan, lämpöhalvaukseen, ties mihin?

Näin järjettömässä maailmassa tapahtuu hullumpiakin asioita. Mistäs sitä tietää, kun ei voi tietää.

Selittämättömän edessä nöyrtymään joutuneiden elämässä löytyy aina uusia selityksiä, kun vain on valmis niitä etsimään. Minä en ole meistä aktiivisin näitä miettimään, mutta ei sitä pakoonkaan pääse. Hiljaa mielessä pyörii aina vain sama kysymys: miten tässä näin kävi?

Epävarmuus on sietämätöntä. Sen päälle on mahdotonta rakentaa mitään pysyvää, aina onnistuu vetämään itseltään maton jalkojen alta. Jos ei itse sitä tee, joku muu käy nykäisemässä pohjan arjen harmittomuudelta.

Huonokin selitys, edes rahtusen epävarmakin syy auttaisi eteenpäin. Jos edes lääkärit olisivat yksimielisiä keskenään. Ei se sen paremmalta tuntuisi, mutta auttaisi ehkä ymmärtämään. Että miten tässä näin kävi.

Melkein kaikkeen tässä on jo alistunut, mutta auki jääviä kysymyksiä ei osaa jättää rauhaan. Ensi viikolla uutisissa on taas joku uusi asia, mihin lapsia voi kuolla, juuri kun on sopeuduttu kännykkäsäteilyn kuolettavuuteen. Ei uskoisi, mutta mitä sitä muutakaan voi.

* * * * *

Talvella kerran. Kävin katsomassa tällä viikolla ensi-iltansa saavan elokuvan Changeling – Vaihdokas. Se kertoo jokaisen äidin pahimmasta painajaisesta: oman lapsen katoamisesta, epäuskosta, hiipuvasta toivosta, menetyksen lohduttomuudesta.

Amerikassa kun ollaan, se kertoo tietysti paljon muustakin, mutta omaan lapseen kohdistuvasta menettämisen pelosta se kertoo niin, että pala tahtoo juuttua kurkkuun. Silmääkin meinasi hetkittäin kirvellä. Onnellista loppua ei tositarinassa ole luvassa, mutta hyvän kertomuksen lämmin jälkimaku jää viipyilemään. Kannattaa katsastaa.

Kuvat:

P1080540.JPG
Maailman surullisin päivä, yksi niistä.

Kauhujen kirja

Maanantai, Joulukuu 8th, 2008

Muiden lapsensa menettäneiden kirjoittama ”vertaistukikirjallisuus” on varsin mielenkiintoinen vapaa-ajan viihteen muoto. Joskus uuden elämän ensimmäisinä kuukausina tuli kaivettua esiin kaikki mahdolliset teokset aiheesta, jotenkin ymmärryksen kaipuu oli niin kova. Toisaalta sittemmin on tullut pitkiä kausia, jolloin ei pysty lukemaan paria sivua pidemmälle moisia opuksia.

Nyt iski taas sellainen fiilis, että piti ryvettää itseään niissä tarinoissa, samaistua synkkiin tuntemuksiin. Niinpä kahlasin vuorokaudessa läpi Johanna Ervastin raastavan kirjan Jäähyväiset Einolle (Tammi 2008).

Se on samalla kertaa mukaansa tempaava ja aivan hirveä kirja. Ervast kirjoittaa hyvin, mutta sanat kantavat mukanaan niin valtavan raskasta lastia, että sitä on vaikeaa sulattaa. Hänen poikansa Eino sai 3-vuotiaana kesken yöunien aivoverenvuodon. Kirja alkaa siitä ja kertoo sitten Einon viimeisten viikkojen kulun, tarinan hiljaisesta hiipumisesta ja hirvittävästä luopumisen tuskasta.

Kun kuolema vihdoin lopussa korjaa satoaan, lukijakin tuntee lähes helpotusta. Sekin olotila tosin viedään, kun kirja päättyy lyhyeen kuvaukseen Einon viimeisen terveen päivän elämänilosta. Taidokas draamankaari toki kyseessä, siitä ei voi moittia.

Itselleni kirja toi mukanaan kaksi suurta ajatusta. Olemme viimeisen puolentoista vuoden aikana paljon miettineet täysin samaa kysymystä kuin Ervast kirjassaan. Eli sitä, olisiko jotain ollut tehtävissä, jos tilanteen olisi ymmärtänyt ajoissa – ja olisiko se ollut yhtään parempi kohtalo, jos Milja olisi jollain tasolla selvinnyt tuntemattomasta syystä saamastaan sairaskohtauksesta. Luettuani pari sataa sivua Einon tarinaa onnistuin melko tarkkaan vakuuttumaan siitä, etten olisi sitäkään halunnut.

En usko, että olisin yhtään paremmin kestänyt katsella pikkulintuni elotonta kuihtumista pois. Enkä menetyksemme äkkinäisestä väkivaltaisuudesta huolimatta olisi halunnut joutua tekemään ratkaisuja oman lapseni elämän päättämisestä.

Toisaalta kirjassa oli mielenkiintoista elämän suurten kysymysten pohtiminen. Johanna Ervast on ammatiltaan pappi. Vahvasti hengellinenkin ihminen esittää näemmä aivan samoja kysymyksiä elämän kohtuuttomuudesta ja kohtaamansa järjettömyyden syistä. Tulkinta vain on hänellä erilainen, tosin omasta näkökulmastani hän ei Herransa suunnalta sen enempää vastauksia saa – tai ei ainakaan tuo niitä juurikaan esiin kirjassa.

Kuten sanottu, Jäähyväiset Einolle on melko kamalaa luettavaa, mutta silti tai juuri siksi se on myös suositeltavaa luettavaa. Ihan kaikille. Monenlaista ymmärrystä siitä voi ammentaa, jos lukemaan kykenee.






© Sanoma Magazines Finland Oy - käyttöehdot