On taas aika paeta, ainakin henkisesti. Arjen kiireet, kesän riennot ja hetkittäiset huonot tunnelmat ovat vieneet siinä määrin mukanaan, että lähiympäristöön tuskin on välittynyt kovin hyvän ihmisen kuvaa viime aikoina.

Tänne eksyneet ovat varmasti huomanneet senkin, että myös sanottava on ollut aika vähissä. Eikä pelkästään kiireen tai mielialojen vuoksi. Inhoan itseni toistamista ja pidemmän aikaa on vaivannut ajatus siitä, että mitään uutta sanottavaa ei ainakaan nyt tunnu olevan.

Ehkä sitä sanottavaa ei ole tässä muodossa, tai sitten sanat ovat muuten vain kadoksissa. Ehkä jotain on jäänyt kertomatta, jotain mikä muita voisi kiinnostaa. Kenties olen juuttunut omille raiteilleni. Kertokaa te, jos näin on.

Koska nyt on kesäloma (lyhyt, mutta palkallinen, kerrankin) muutenkin, käytän sen sisimpäni tutkiskeluun tälläkin saralla.

Tästä aihepiiristä tuskin pääsen ikinä eroon kirjoittajana, mutta sanomisen muotoja on nyt pähkäiltävä tovi. Monenlaista asiaa on tullut jo kerrottua, paljon olen oppinut keskusteluun osallistuvilta virtuaalilähimmäisiltä siinä sivussa. Kaikkia asioita ei toisaalta voi jakaa, niitäkin rajoja on tässä vaiheessa tutkailtava.

Käperryn toviksi itseeni, mutta pyydän silti teiltä palautetta, suuntaviivoja hämärälle tielle. Vähän epäreilua ehkä, mutta sellaista elämä on.

Kesä tuntuu taas olevan vaikeaa aikaa, jopa vaikeampaa kuin viime vuonna. Sen saattoi arvata, että huonot hetket eivät lopu kesäkuun alun kauhuihin tai hautajaispäivän mielikuviin, tämä vuodenaika ei vaan enää ole meitä varten. Pihan leikeissä, retkien riemuissa ja pienen ihmisen löytämissä uusissa asioissa on liikaa painolastia mukana.

Ehkä oman ajattelun vähittäinen selkiytyminen on johtanut siihen, että jotenkin vanhat arvet kivistävät nyt vielä kivuliaammin. Toisaalta nyt tajuaa entistä kirkkaammin sen henkisen mustan aukon, joka valoisina kesäpäivinä imee kaiken sisäänsä.

Toisaalta suru on siinä määrin hetkittäistä, että ison osan ajasta kesä ei ole lainkaan tuskallista. Se taas johtuu siitä, että kalenteri ja oma pää on ohjelmoitu niin täyteen erilaisia pakoteitä. Työt täyttävät päiviä armeliaan paljon, loppuihin rakoihin on syytä tunkea omia kesärientoja.

Itsekkäästi, lyhytnäköisesti itseään pettäen. Se on kesäriennoista nauttimisen resepti. Nautintojen hakemisessa ei kai ole mitään väärää, mutta lähimmäisten huomioimiselle se ei aina jätä sijaa – tänäkään kesänä.

Musiikki on edelleen mielialalääkkeistäni varmin, siksi kotikulmien festivaalirientoihin on niin hyvä uppoutua. Hieman liiankin helppoa, kun työn varjolla kaikkiin kekkereihin pääsee ilman kustannuksia. Nyt vuorossa on kolme vuorokautta Ruisrockia, ja se on vasta alkua.

Omatunto kolkuttelee, mutta ystävien seura, mielenkiintoiset artistit ja valokuvaamisen poikkeukselliset mahdollisuudet vievät voiton. Arki, ja suru sen mukaan, saa nyt odottaa muutaman päivän.

Vaikka tietäähän sen, että itku seuraa pitkästä ilosta. Ensi viikolla musta möykky kurkussa voi olla taas liian iso nieleskeltäväksi.

Jos lännentarinoissa ajellaan junalla, useimmiten mukaan mahtuu myös pahat mielessä liikkuvia rosvoja tai intiaaneja, jotka tavalla tai toisella tärvelevät junaradan ja suistavat rautahevon kiskoiltaan. Suosikkitemppuni on aina ollut ratakiskojen vääntäminen auki niin, että juna ajaa “ojaan”.

Tulipa tämä vain mieleen, kun toisinaan tuntuu, että omassa elämässäkin ilkikuriset inkkarit vaanivat monen mutkan takana. En tosin ole Tex Willerin tapainen voittamaton sankari, mutta pään sisällä puksuttaa epävireinen höyryveturi. Ainakin kovin usein mies on vähän raiteiltaan.

Raiteilta lipsuminen tarkoittaa sitä, että monenlaiset asiat tai tapahtumat pistävät mielen sekaisin sekunneissa, tuhoavat keskittymiskyvyn hetkittäin täysin. Pieniä tai isoja asioita, joista kyllä toipuu ohimennen, mutta muilla ihmisillä saattaa joskus olla vaikeaa ymmärtää ailahtelevaista äijää.

Ihmisille sattuu pahoja asioita, maailma on sellainen perusluonteeltaan. Monille tapahtuu myös omasta kohtalosta muistuttavia kammottavia juttuja. Niihin luulisi vähitellen tottuvan, mutta aina ne sekoittavat pään tavalla tai toiselle. Ja vaikka kuinka välillä kuvittelisi pystyvänsä manipuloimaan surkeita olotiloja, ikävät asiat yllättävät joka kerta ikävästi.

Olen viime päivät kovasti miettinyt pieniä suojattomia ihmistaimia ja liian lyhyitä elämiä. Uusia ja vanhoja tarinoita, jotka kerta toisensa jälkeen palaavat mieleen, vaikka kyse ei olisi edes tutuista ihmisistä.

Se suistaa minut jatkuvasti raiteiltaan, ajaa tuijottamaan seinää tai koneen ruutua tyhjin silmin. Se saa havahtumaan hetkittäin siihen, että tänäänkään en onnistunut keskittymään sen vältämättömän homman työstämiseen. Niin sanotun luovan työn onnistumiselle tällainen raiteilta suistuminen on kohtalokasta.

Ja lopulta kyse ei taida olla edes niistä muiden ihmisten kohtaloista. Orastavan kesän viikot ovat taas täynnä ansalankoja ja sudenluoppia. Ne mustat päivät lähestyvät taas vääjäämättä. Yritä siinä sitten olla ahkera työläinen, kunnon isä tai mies naiselle.