Alkukesän kauneus vaihtui kylmänkosteaan synkkyyteen. Se sopii hyvin, sillä kelejä synkempää on vain ihmisraunion mielessä.

Toista oli kaksi vuotta sitten. Kaunista, niin kuumaa, ettei illalla saanut unta. Muistan heränneeni perjantaiaamuna ensimmäisen kerran viideltä – aamun valoon ja pikkulinnun lauluun, onnellisena tajuttuani, että saa vielä nukkua tovin.

Muistan vielä senkin ohi kiitäneen onnenpilkahduksen, kun myöhemmin heräsin puhelimeen. Ei ollut onnea, oli hätä. “Nyt on tosi kyseessä…”

Niin oli.

* * * * *

Kaksi vuotta on pitkä aika. Liian pitkä. Kaikki taakse jäänyt hyvä elämä on hautautunut liian syvälle menneisyyteen.

Aiempia sanojani katsoessa huomaan tulleeni kauas. En tosin tiedä, minne ja miksi. Vieläkään en ymmärrä.

Uusi elämä on tuonut lopulta selviytymisen keinoja, luulisin. Mutta kun välillä nousee jaloilleen ja kurottaa ylemmäs, kuopatkin käyvät syvemmiksi.

Sen tajusin, kun alkuviikon vietin hyvissä tunnelmissa. Suoraan sanottuna todellisuutta paeten, mielihyvän turvalliseen suojaan. Se oli tarpeellista, mutta hinta oli lopulta kallis.

Nyt sanat juuttuvat taas kurkkuun, ajatukset hajoavat ennen valmistumistaan. Tekisi mieli vain nukkua, mutta unesta herätessään ei koskaan tiedä, millainen maailma silmien edessä aukeaa.

Tänä aamuna en olisi välittänyt joutua julkiseen kulkuvälineeseen. En jaksaisi miettiä, mikä niitä elämäniloisia koululaisia niin kovasti nauratti näin valottomana päivänä. En olisi halunnut törmätä yhteenkään pitkäkutriseen pikkutyttöön. En ainakaan niin viattoman aurinkoiseen, luultavasti matkalla eskarin iloihin.

Olisin mieluusti ollut kohtaamatta sen parin promillen eiliseltä unohdukselta lemunneen herrasmiehen, jolla oli liikaa asiaa lähimmäisilleen. En vieläkään osaa hyväksyä sitä, että joillain meistä on varaa tuhlata ansaitsematonta elämäänsä, kun toisille ei anneta edes mahdollisuutta.

Tänään olisin halunnut jotain aivan muuta, ihan pientä vain. Olisin halunnut toivottaa hyvää nimipäivää muuallakin kuin hautausmaalla.

Miljan päivänä, valoisampia vuosia odotellessa.

Seestyvään suruun liittyy lähes rutiiniluonteisia piirteitä, tietyt asiat toistavat itseään. Eräs niistä on kelvollisesti sujuvan arjen keskellä mustiksi möykyiksi ajoittain tiivistyvä ahdistus. Se keskittyy näemmä useimmiten tiettyihin ajankohtiin.

Alkuun on vain ikään kuin tavalliseen tapaan pahalla tuulella, ärsyyntyy herkästi tiedostamatta sen suuremmin mitään syytä. Jos huonotuulisuus jatkuu pidempään, ilmaantuu yleensä toisenlaisiakin oireita. Kärsivällisyys katoaa, keskittymiskyky muuttuu olemattomaksi, mielen matalapaine kasvaa, maailma ja sen ihmiset eivät yleisesti ottaen tunnu enää evoluution huipentumalta.

Ja rinnan alle henkitorveen ilmaantuu se tuttu musta möykky, joka vähitellen tuntuu kasvavan sietämättömäksi. Samalla alkaa useimmiten huomata lähimmäisissään samoja oireita.

Syy on yleensä melko selvä, vaikka sitä ei alkuun aina älyä. Vaikkapa joku lähestyvä maailmanjärjestystä horjuttava ajankohta, kuten äitienpäivä.

Yhteen toukokuiseen sunnuntaihin tiivistyy taas kauhean paljon surua, kaipausta, kiukkua ja kipeän konkreettista tietoisuutta siitä, miten elämä voisi olla. Miten sen tulisi olla.

Lopullisesti olon sekoittaa elämän suuri ristiriita. Äitienpäivä kun on kuitenkin päivistä kauneimpia, se juhlistaa ihmiselämän upeinta juttua. Mekin jaksamme sitä jo viettää ja siihen liittyy niin paljon kaikkea hyvääkin.

Menetyksestä huolimatta meillä on pikkumies, joka viettää riemuitsee äidin läsnäolosta joka päivä. Hänen kanssaan saa iloa pienen ihmisen ensimmäisestä parturikeikasta, hän on syy lähteä retkelle metsään tuhansien valkovuokkojen loistoon. Vaikka sunnuntain hautausmaavierailussa kaikki on hirvittävällä tavalla väärin päin, loppupäivän ajan meillä on kuitenkin iloa mukanamme.

Kaikilla ei niin ole. Joillakin äideillä ei ole sunnuntaina elävää lasta lainkaan ilonaan. Heille haluaisin toivottaa erityisesti Hyvää Äitienpäivää. Toivottavasti joku tuo silti niitä kevään kauniita kukkia.

Kaarinan Rauhalinna, toukokuu 2009.