Toista oli kaksi vuotta sitten. Kaunista, niin kuumaa, ettei illalla saanut unta. Muistan heränneeni perjantaiaamuna ensimmäisen kerran viideltä – aamun valoon ja pikkulinnun lauluun, onnellisena tajuttuani, että saa vielä nukkua tovin.

Muistan vielä senkin ohi kiitäneen onnenpilkahduksen, kun myöhemmin heräsin puhelimeen. Ei ollut onnea, oli hätä. “Nyt on tosi kyseessä…”

Niin oli.

* * * * *

Kaksi vuotta on pitkä aika. Liian pitkä. Kaikki taakse jäänyt hyvä elämä on hautautunut liian syvälle menneisyyteen.

Aiempia sanojani katsoessa huomaan tulleeni kauas. En tosin tiedä, minne ja miksi. Vieläkään en ymmärrä.

Uusi elämä on tuonut lopulta selviytymisen keinoja, luulisin. Mutta kun välillä nousee jaloilleen ja kurottaa ylemmäs, kuopatkin käyvät syvemmiksi.

Sen tajusin, kun alkuviikon vietin hyvissä tunnelmissa. Suoraan sanottuna todellisuutta paeten, mielihyvän turvalliseen suojaan. Se oli tarpeellista, mutta hinta oli lopulta kallis.

Nyt sanat juuttuvat taas kurkkuun, ajatukset hajoavat ennen valmistumistaan. Tekisi mieli vain nukkua, mutta unesta herätessään ei koskaan tiedä, millainen maailma silmien edessä aukeaa.

Miljan kanssa odotin paljon tulevaa, mietin asioita välillä pitkällekin eteenpäin. Kuvittelin sitä ja tätä, jonka toteutumattomuutta saa nyt kitkerä maku suussa muistella.

Pikkumiehen kanssa en ole samaan sortunut. Toisaalta odotushorisontti on kutistunut turhankin pieneksi. Pari vuotta olen yrittänyt opettaa itseäni “tarttumaan hetkeen” – käytännössä se kuitenkin tarkoittaa usein sitä, että suunnitelmien, toiveiden ja odotusten rakentaminen kovin pitkälle on vain liian pelottavaa.

Ei meillä odoteta polkupyörän tai futiskenkien ostoa, ei kesärientoja, ei uusia kavereita, ei haaveilla koulusta. Korkeintaan odotellaan iltaisin nukahtamista, joka on muuttunut pikkuveikalla kovin vaikeaksi.

Näinä päivinä tulee taas mieleen tuskallisen hyvin parin vuoden takainen elämä, kaikki se odotus upeasta kesästä, joka jäi elämättä. Samanlaiseen on mahdotonta antaa itselleen lupaa.

Silloin odotin kiehtovia uuden elämäntilanteen kokemuksia, sain jotain paljon haluamaani suurempaa. Silloin kesän korvilla osasi jo kuvitella sitäkin, millaista tulevien sisarusten leikki olisi.

Nyt sen odotuksen seurauksena on vain helposti auki repeäviä arpia. Sen muistin taas liian hyvin, kun eräs kotipihan isoista pojista ihanaan tapaansa halusi huomioida pientä taaperoamme ja talutti kädestä vieden yhteiseen leikkiin. Sumein silmin jouduin katsomaan perään. Ei sen näin pitänyt mennä.

Juuri nyt uskaltaa odottaa vain sitä, että nämä päivät olisivat pian ohi.

Olisin mieluusti ollut kohtaamatta sen parin promillen eiliseltä unohdukselta lemunneen herrasmiehen, jolla oli liikaa asiaa lähimmäisilleen. En vieläkään osaa hyväksyä sitä, että joillain meistä on varaa tuhlata ansaitsematonta elämäänsä, kun toisille ei anneta edes mahdollisuutta.

Tänään olisin halunnut jotain aivan muuta, ihan pientä vain. Olisin halunnut toivottaa hyvää nimipäivää muuallakin kuin hautausmaalla.

Miljan päivänä, valoisampia vuosia odotellessa.

Alkuun on vain ikään kuin tavalliseen tapaan pahalla tuulella, ärsyyntyy herkästi tiedostamatta sen suuremmin mitään syytä. Jos huonotuulisuus jatkuu pidempään, ilmaantuu yleensä toisenlaisiakin oireita. Kärsivällisyys katoaa, keskittymiskyky muuttuu olemattomaksi, mielen matalapaine kasvaa, maailma ja sen ihmiset eivät yleisesti ottaen tunnu enää evoluution huipentumalta.

Ja rinnan alle henkitorveen ilmaantuu se tuttu musta möykky, joka vähitellen tuntuu kasvavan sietämättömäksi. Samalla alkaa useimmiten huomata lähimmäisissään samoja oireita.

Syy on yleensä melko selvä, vaikka sitä ei alkuun aina älyä. Vaikkapa joku lähestyvä maailmanjärjestystä horjuttava ajankohta, kuten äitienpäivä.

Yhteen toukokuiseen sunnuntaihin tiivistyy taas kauhean paljon surua, kaipausta, kiukkua ja kipeän konkreettista tietoisuutta siitä, miten elämä voisi olla. Miten sen tulisi olla.

Lopullisesti olon sekoittaa elämän suuri ristiriita. Äitienpäivä kun on kuitenkin päivistä kauneimpia, se juhlistaa ihmiselämän upeinta juttua. Mekin jaksamme sitä jo viettää ja siihen liittyy niin paljon kaikkea hyvääkin.

Menetyksestä huolimatta meillä on pikkumies, joka viettää riemuitsee äidin läsnäolosta joka päivä. Hänen kanssaan saa iloa pienen ihmisen ensimmäisestä parturikeikasta, hän on syy lähteä retkelle metsään tuhansien valkovuokkojen loistoon. Vaikka sunnuntain hautausmaavierailussa kaikki on hirvittävällä tavalla väärin päin, loppupäivän ajan meillä on kuitenkin iloa mukanamme.

Kaikilla ei niin ole. Joillakin äideillä ei ole sunnuntaina elävää lasta lainkaan ilonaan. Heille haluaisin toivottaa erityisesti Hyvää Äitienpäivää. Toivottavasti joku tuo silti niitä kevään kauniita kukkia.

Kaarinan Rauhalinna, toukokuu 2009.

Silloin synnytyslaitokselta lähtiessäni en luultavasti tajunnut juuri mitään autoilusta. Kotoa ilosanomaa levittäessäni en oikein ymmärtänyt tapahtunutta. En hahmottanut sen onnen suuruutta, elämäni muutosta.

Kuusi vuotta sitten en vielä tiennyt, kuinka hienoja hetkiä talviset koko perheen pulkkamäkikeikat ovat. Enkä tiennyt, miten paljon itse tehdyt isänpäiväkortit lämmittävät.

En toisaalta tiennyt, kuinka syvältä kouraisee, kun törmää niihin pienin käsin tehtyihin kortteihin tällaisena päivänä. Enkä osannut aavistaa, miltä tuntuu katsella ikkunasta sivullisena muiden lasten pulkkailuriemua.

Kuusi vuotta sitten kaikki tuntui kauniilta, elämä hyvältä, onni oikeutetulta. Silloin en olisi voinut kuvitella päivää, jolloin en oikein välittäisi viettää lapseni synttäreitä.

Nyt tiedän jo, miltä tuntuu laskea syntymäpäivän kunniaksi kukka haudalle. Tiedän, miltä tuntuu pelätä sitä, että kaikki muut unohtavat.

Ajatuksia on tullut ja mennyt, osa varmasti hyviäkin. Yhtään en vain ole saanut pidettyä kiinni niin kauan, että se olisi ehtinyt valmiiksi muotoutua. Vaikka onhan sitä osannut odottaa, näinä päivinä. Ensin sitä on vain odotellut mustaa aaltoa, sitten sitä on väistellyt aikansa. Lopulta on vain annettava periksi.

Vaikka mitä miettisi, joka kerta huomaan palanneeni siihen, mitä ei ole. Siihen, että pitäisi sada suunnitella ihan toisenlaisia 6-vuotiaan synttäreitä kuin nyt on luvassa. Mieluusti sitä pitäisi ihan aitoa talvilomaa, eikä vain järjestelisi lomapäiviä niin, ettei tarvitse työpaikalla romahdella.

Vuodentakaisiin pohjanoteerauksiin verrattuna olen kai äkkiseltään ajatellen kovinkin tukevasti tolpillani, vaan huterilta tuntuvat nämäkin savijalat. Kokonaisten ajatusten ohella päivä päivältä harvinaisemmaksi on käynyt kaikenlainen normaali toimintakyky.

Ohimeneväähän se on, kuten elämäkin, mutta jotenkin sen selittäminen sivullisille tuntuu hankalalta, joten on helpompaa peitellä vaivihkaa tekemisiään. Ehkä sitten ensi viikolla taas voi palata ihmisten kirjoihin.

Toisaalta huomaan, etten ole juuri minnekään edennyt. Kutakuinkin vuosi sitten olen kirjoittanut unohtamisen pelostani – siitä kuinka haluaisin edes muistaa menettämäni lapsen, hänen ääneensä, eleensä, olemuksensa. Se kaikki on edelleen jossain sumun takana. Alan jo epäillä asiantilan lopullisuutta.

Ja se taas pelottaa enemmän kuin melkein mikään muu tässä viheliäisessä maailmassa.

Yksittäisiä muistoja palautuu mieleen tasaisesti, mutta niistäkin puuttuu aina yksi hahmo. Se tärkein. Ihan niin kuin täältä kotoakin. Haluaisin edelleen niin kovasti tavoittaa sen kadonneen. Saada edes mielikuvitushahmon hiljaisten hetkien kaveriksi.

Tämä blogi on melkein vuoden ikäinen, alkupään tarinoiden tunnelmiin verrattuna voin ainakin itse aistia jonkinlaisen aste-eron. Ehkä toivotus toteutui ja vuosi oli tosiaan vähän edellistä parempi. Olihan se.

Jotenkin tukevammin sitä tuntee roikkuvansa elämän syrjässä kiinni. Sumun seasta on saanut päätään ylös siinä määrin, että monet elämässä hyvin olevat asiat ovat hahmottuneet, ja niitä osaa arjessa arvostaa.

Pikkumies on kasvanut vauvasta taaperoksi. Hänen valtava elämänvoimansa vetää perässään meitä aikuisiakin. Silti siinä kaikessa on edelleen sivujuonteena aina se puuttuva palanen, ajatus siitä, millaista elämä voisi olla. Se palaa jostain syystä vahvasti mieleen kaikenmaailman juhlapyhien tienoilla.

Eniten vuosi muistuttaa siitä, että kovin pitkä aika on jo kulunut entisen elämän viime hetkistä. Se tuntuu liian kaukaiselta. Ajan kulumisesta muistuttavat muutkin lapset. On kipeää katsoa Miljan ikäisten tenavien varttumista eskarilaisiksi, aidosti isoiksi lapsiksi. Häntä nuoremmatkin lapset kasvavat jo ohi siitä iästä, mihin Milja jäi ikuisesti.

Pelko on jo hieman väistynyt, mutta se vaanii päivästä toiseen kulman takana. Eniten pelkään unohtamista, ennen kaikkea omaani. Monet muistot ovat edelleen tavoittamattomissa, haluaisin niin kovasti saada ne takaisin. Toisaalta jollain tasolla pelottaa toisten ihmisten unohtaminen, se kun satuttaa kohdalle osuessaan vielä enemmän.

Nyt uskaltaa tunnustaa, että arjen näkymät ovat varsin kelvollisia vuodenvaihteessa. Joinakin päivinä niiden näkymien pysyvyyteen uskaltaa jopa luottaa.

Ehkä tästäkin tulee vähän parempi vuosi. Toivottavasti teillekin.

Miljan kuoltua aloin valokuvaamaan. Paljon. Aiemminkin kameranlinssin läpi tähtäily oli ollut kiinnostavaa, mutta siinä vaiheessa siitä tuli tarve. Myöhemmin olen saavuttanut asian suhteen jopa poikamaisen innostuneisuuden tilan (laitekeskeisyys), mutta se on kokonaan toinen tarina.

Kesällä 2007 sanat olivat jonkin aikaa täysin kateissa. Elääkseen kirjoittavalle ihmiselle se oli kammottavaa kaiken muun kauheuden lisäksi. Yritin siis hahmottaa maailmaa kuvaamalla. Paljon.

Palasin pitkästä aikaa niihin kuviin viikonloppuna, kun arkistoimme elämäämme valokuva-albumiin. Vaikutelma oli karu, kun kuvatuksia katsoi kokonaisuutena – valikoituna ja siististi järjesteltynä. Tuollaistako se oli?

Muistan vain, että kesä oli sietämättömän kaunis, joten kaiketi kompensoin sitä kuvaamalla kuukausitolkulla mustavalkoisia kuvia. Väreistä riisuttuna se kaikki näyttää hetkittäin pelottavalta. Puolueellisesti arvioiden myös kauniilta, mutta ehdottomasti pelottavalta.

Kuvia täynnä tyhjyyttä. Pysähtyneitä hetkiä, useimmiten vailla ihmisiä. Vähät ihmiset kuin romahduksen partaalla, mikä ei varmasti ollut kuvitelmaa. Jokaisesta kauniistakin maisemasta puuttuu jotain olennaista.

Sitten värit palasivat. Se tuntui kai tarpeelliselta, kun pikkumies syntyi. Uuden elämän ihme hehkuu loppukesän värikylläisyydessä jopa ilman photoshopia. Mutta ne ihmiset, muut kuin se pieni käärö… kovin rikkinäisiä olentoja on niissä kuvissa, ristiriitojen repimiä ja hukassa itsensä sekä elämänsä kanssa. Ei sitäkään kovin ylentävää ole jälkikäteen katsoa.

Ja niin elämä jatkui. Ykskaksyllättäen oli runsaan puolen vuoden verran ihmiselämää ruutuihin rajattuna kansiossa. Jotenkin me raahauduimme kyydissä mukana, kun ei muutakaan voinut. Viimeiset kuvat albumissa ovat nyt vuoden takaa, ja vähän jo pelottaa, miltä tämä kulunut vuosi näyttää paperille painettuna.

Valokuvissa on valtavan paljon voimaa. Ja niin paljon sisältöä, että aivan kaikkea en halua edes jakaa ulkomaailman kanssa. Jotkin rikkinäiset aarteet haluaa pitää vain itsellään.

Silti niitä kesken jääneen kesän kuvia katsellessa tuli mieleen, että jos uskoisin itseeni – ja itseäni – vähän enemmän, rakentaisin niistä valokuvanäyttelyn. En tiedä, olisiko siitä kenellekään muulle apua, mutta ainakin kerronnalla olisi sisältöä.

Toinen visio oli se, että pitäisi kuvata iso joukko lapsensa menettäneitä ihmisiä muotokuviin. Ilman värejä, oikein läheltä, suojakuorta rapsuttaen. En tosin ole ihan varma, haluaisiko kukaan muu nähdä niin pelottavia kuvia kolhituista ihmisenkuorista.

* * * * *

Tässä vaiheessa on aika vaieta toviksi. Ne, jotka siihen kykenevät, viettäkööt antoisaa joulua. Pitäkää elämästänne huolta. Kuvien lisäksi sanansa löytänyt raapustaja pakoilee joulua pohtien elämän tarkoitusta (vai tarkoituksettomuutta?) ja vaikkapa tämän blogin tulevaisuutta.

Kuvat:

Me kaksi, marraskuu 2007

- Pakkaa kirjoja
- Tsekkaa kameran akut
- Muista rahat, liput ja kotiavaimet

Tajusin juuri tänään – työkaverin muistutettua asiasta – että joulu on tosiaan jo viikon kuluttua. Jälkikäteen onnittelin itseäni siitä, kuinka hyvin olen onnistunut unohtamaan koko sirkuksen. Toisin sanoen, kuinka hyvin olen onnistunut välttelemään jouluangstia.

Tarvittavat valmistelut on toki tehty. Suurin osa tämän maailman hömpötyksistä on delegoitu muualle tai jätetty omaan arvoonsa. Ja mikä tärkeintä, matkasuunnitelma on valmiina. Pakoon on lähdettävä tätäkin joulua. Fyysisesti ei kovin kauas, mutta henkisesti riittävän etäälle. Paikkaan, jossa seinät eivät toivottavasti kaadu päälle.

Loman tarpeessa tässä ollaan muutenkin, luultavasti en ole ainoa. Rauhoittuminen ja mahdollisuus yhdessäoloon juuri näinä synkeinä päivinä ovat kullanarvoisia asioita.

Pikkumies viettää nyt toista jouluaan, eikä varmaankaan tajua siitä sen enempää kuin ensimmäisestäkään. Joulukoristeita, -ruokia tai tunnelmaa ei tässä talossa ole. Lahjoja näyttää jostain kertyvän, mutta hänelle niilläkään ei taida olla vielä suurta merkitystä.

Toistuvasti olen miettinyt sitä, että kun viimeisestä, kaikin puolin ihanasta, ehjän elämän joulusta jäi lopulta vain kipeitä muistoja, joulunvälttelystä olisi nyt helppoa rakentaa ihan uudenlainen perhetraditio. Kai sitä moni muukin lähtee lomalle aina talvisen pakanajuhlan aikaan.

Mutta lapsen kanssa se ei tietenkään ole aivan niin yksinkertaista, vaikka hän vauvasta saakka tottuisikin siihen, ettei notkuvia joulupöytiä ja muuta humpuukia pahemmin ole. Ympäristö viettää joulua kuitenkin, ja onhan hänelläkin moiseen hössötykseen oikeus, luulisin.

Onneksi tätä kysymystä ei tarvitse ratkaista juuri nyt. Vielä voi läksiä etsimään parempaa mieltä muista maisemista.

Vuosi on vierinyt jo edellisestäkin, eikä tämä juuri helpommalta tunnu. Kaikki vain muistuttaa siitä, kuinka etäällä entinen elämä jo on. Liian hyvin osaa kuvitella, miten iso tyttö osaisi jo iskää muistaa aamuvarhaisella. Liian tarkasti tajuaa, mitä puuttuu.

Toisaalta pikkuveikka tullee sunnuntaiaamunakin mieluusti syliin ja antaa kuolaisen pusun. Hänen maailmaansa ei vieläkään mahdu kovin suuria murheita, siitä viattomasta elämänilosta on hetkittäin helppoa nauttia.

Kaikki luultavasti tiivistyy hautausmaalla. Pikkumies ei oikein ymmärrä, miksi kynttilän sytyttäminen itkettää, hän viihtyy siellä, kun on kivoja oraviakin.

Sellainen on isänpäivä. Iloa siitä, että elämässä on jotain valtavan hyvää. Ja murhetta siitä, että siihen mahtuu jotain valtavan pahaa. Kuin kaksi päivää samassa paketissa, ei tosin lahjapaketissa.

Kuvat:

Isänpäivän kynttilät väärässä paikassa.