Elämän pirstaleita

Arkisto ‘Uuden elämän askelia’ aiheelle

Epilogi

Lauantai, Huhtikuu 10th, 2010

Tämä ei välttämättä ollut niitä tarinoita, joissa eletään onnellisina elämän loppuun saakka, mutta paistaahan se päivä toki pimeällekin puolelle. Kovin etäiseltä tuntuu jo kertomuksen jatkaminen, liikaa aukkoja syntynyt väliin. Keskitytään siis siihen mitä mieleen juolahtaa.

Kesän kääntyessä syksyksi elämä tuntui jatkuvan sellaisilla raiteilla, että tämä kirjoittaminen oli ansainnut päätöksensä. Maailmassa oli jo paljon muutakin kuin harmaan sävyjä, teki mieli keskittyä niihin. Jälkikäteen huomasin tosin sen, että kirjoittamisesta luopumalla irrotin myös murheeni käsittelystä. Liian helppoa oli lipsua arkipäivän tyhjyyteen – se lyö aina toisinaan silmille, kun se kaukaiseksi jäänyt vanha elämä tulee vastaan kulman takaa.

Karhuperheen elämäkin löysi uusia uomia. Pikkumiehestä on varttunut 2,5-vuotias päiväkotitaapero, edelleen hämmentävän elämäniloinen säihkysilmä. Jouluakin vietettiin, kaikkien demonien kera, mutta vietettiinpä silti, vieläpä kotona. Arki on tuntunut lähes ehjän perheen elämältä hetkittäin.

Eräs syy tarinoinnin päättymiselle oli se, että perheeseen odotettiin lisäystä. Se tuntui asialta, jota en silloin halunnut suuremmin jakaa kenenkään kanssa, koska itselleni se on ollut alusta loppuun melkoista painia pelkojen, epäilysten ja luottamuksen kanssa.

Elämä on kuitenkin kantanut, kaiken mahdollisen pahan pelkäämisestä huolimatta loppu on toistaiseksi kaunis. Pikkumiehestä tuli torstaina isoveli ja Milja sai toisen pikkuveljen.

Sellainen saa ison miehen hämmentyneeksi. Onnelliseksi, mutta sekavaksi. Lievästi pelokkaaksi edelleen. Meitä on nyt neljä, kahden elävän lapsen perhe, kuten piti olla jo 2007. Onneen sekoittuu koko ajan kalvava tunne siitä, ettei tämän näin pitänyt silti mennä. En olisi tälläkään kertaa välittänyt mennä Miljan haudalle “viemään uutista” veljestä. Toisaalta on helpottavaa, että tulokas oli taas poika, ei satu niin paljon – toisaalta sydämeen sattuu sekin, etten saa olla tytön isä.

Tällaista tämä edelleen on. Päivittäistä taistelua siitä, uskaltaako elää. Ja muistaako siinä sivussa pitää kiinni niistä kauas lipeävistä kadonneen onnen rippeistä. Kevät on taas omalla tavallaan vaikeaa aikaa, synkeä alkukesäkin lähestyy. Ehkä nyt on kuitenkin enemmän valoisampia aatoksia tulossa. Jos vaikka siihen voisi luottaa.

Onnen pipanoita

Keskiviikko, Elokuu 26th, 2009

Huono omatunto riivaa. Loman tarpeessa oltiin ja sellaista vietettiin täysin rinnoin. Piti paeta Katalonian lämpöön saakka kaikesta arkisesta – töistä, kodista, ihmisistäkin – irtautuakseen. Kotiinpaluun jälkeen olen sen sijaan pakoillut lähinnä itseäni.

Oma pää on pelottava paikka, kun sinne kerääntyy liikaa raskasta kuonaa, liian paljon vaikeita tai keskeneräisiä ajatuksia. Sen takia olen kiireisiin taas kietouduttuani onnistuneesti vältellyt tänne palaamista. Sori.

Mutta kerrottakoon vaikka lomakuulumisia. Barcelona on edelleen vanhan mantereen upeimpia paikkoja ja Välimeressä uiminen tekee ihmiselle hyvää. Pari viikkoa mielentila oli sellaisissa sfääreissä, että joskus ennen olisi voinut nimittää itseään onnelliseksi. Kun malttaa pysähtyä, ihanassa paikassa on ihanaa olla rakkaimpiensa kanssa.

Se oli tietysti vain katteeton illuusio, että voisi vieraassa paikassa viettää kaksi viikkoa huoletonta elämää. Onnen aihiot karisivat aika nopeasti, kun pikkumies kehitti kuumeen itselleen Espanjassa. Yhä edelleen sitä muuttuu niin kovin helposti täriseväksi ihmisraunioksi. Tietääksemme emme kuitenkaan edes tuoneet sikainfluenssaa tuliaisina kotiin.

Elämässä on muutenkin hetkittäin paljon pieniä hyviä asioita. Odottamisen arvoisia tapahtumia, itsetyytyväisyyttä aiheuttavan työprojektin loppusuora, jääkiekkokauden alku. Niistä pystyy nauttimaan, mutta se kaikki edellyttää useimmiten pientä itsepetosta.

Olen huomannut eläväni lähes jatkuvassa unohduksen tilassa, hukutan itseni arkeen, jossa mennyt maailma jää syrjäiseksi sivupoluksi. Se on orastavan hyvinvoinnin hinta, eikä sen tajutessaan voi olla itsestään järin ylpeä.

Ylpeä sen sijaan voin olla pikkumiehestä, joka kaiken sumun keskellä on yhtäkkiä kasvanut päiväkoti-ikäiseksi. Valtavan iso muutos on edessä perheen arjen saralla, konkreettisesti ja etenkin henkisesti.

Lapselle muutos on tietysti suurin, meille aikuisille mieleen tulvii kaikenlaisia muistoja ja joka kulman takana vaanivia riskejä. Ilo ja ylpeys sekoittuvat kitkerään pelkoon. Sellaisen cocktailin saa toistaiseksi kasatuista elämän pirstaleista.

Valmis perhe

Tiistai, Kesäkuu 23rd, 2009

Melko usein kuulee lisääntymisikäisten lähimmäisten viittaavan tavalla tai toisella siihen, että tietyssä vaiheessa heidän perheensä on “valmis”. Yleisemmin toisen tai kolmannen lapsen ilmaannuttua ollaan valmiita kertomaan muillekin, ettei perheenlisäystä enää kaivata.

Muistan toki entisessä elämässä ehtineeni ajatella, että kaksilapsisena meidänkin perheemme varmaan olisi lopullisen muotonsa saavuttanut. Mutta lapsensa menettäneiltä tuollainen valinnanvara on pitkälti riistetty. Kun on kaksi lasta, mutta vain yksi elossa, yhtälöstä puuttuu kovin paljon.

Eikä lukumäärä ole kivuliain ongelma. Useimmissa perheissä jälkeläisiä on mahdollisuus tuottaa maailmaan ison murheen osuttua kohdallekin. Mutta valinta ei ole enää sama.

Lapsen kuoleman jälkeen ei enää lasketa suoraviivaisesti, montako (elävää) lasta taloon halutaan. Surun varjossa joutuu puntaroimaan, uskaltaako ylipäänsä yrittää moista uhkapeliä enää ikinä. Onko valmis kohtaamaan päässään kaikki ne pelot, joita uuden lapsen odottaminen ja syntymä toisi mukanaan?

Ne pelot tuntuvat kovin eläviltä näinä päivinä, kun liian pienen valkoisen arkun kuva vaikuttaa palaneen kiinni mielen valkokankaalle. Vanhan pakokauhun tuntu hiipii helposti kurkkuun tällaisina valoisina kesäöinä, se karkottaa ajatukset heittäytymisestä elämän armoille entiseen tapaan.

Jotkut taas turvautuvat suurperheen luomiseen, kuin kompensoidakseen valtavaa menetystä – vaikka siitähän tuskin on kenelläkään kyse. Mutta jollain tavalla sen tyyppinen uuden elämän vimma saattaa olla reaktiota murheeseen. Joskus kyse on ehkä pitkän nenän näyttämisestä elämälle, lannistumattomuuden osoituksesta, halusta hallita omaa eloaan.

Pohjimmiltaan se on aina uuden haaveen rakentamista särkyneen tilalle.

Aikuinen miettii myös helposti, millaiseen elämänpiiriin jäljelle jääneet lapset perheessä kasvavat. Vaikka jättäisin sanomatta, lienee selvää, että tällaista pohditaan karhuperheessäkin. Jääkö pikkuveikka yksin vartuessaan turhan raskaan taakan kantajaksi, ja voisiko toinen – muutenkin kuin ajatuksena – rinnalla oleva sisarus olla elintärkeä?

Mieltä on monenlaista, ailahtelevaa, pelkäävää, uhmakasta, toiveikasta. Harvoin samanlaista kahtena peräkkäisenä päivänä.

Varmaa on vain se, että perheemme ei koskaan enää ole valmis, vaan aina jollain tapaa vaillinainen.

Pienen ihmisen sänky

Sunnuntai, Kesäkuu 14th, 2009

Eräs ensimmäisiä asioita, josta luovuimme Miljan vanhaa huonetta purkaessa, oli sänky. Kaunis peti se oli, rakaskin. Mutta tuskin siinä kukaan meillä olisi enää voinut nukkua sen jälkeen, mitä tapahtui. Tutuille tuskin olisi edes kelvannut. Oli helppoa lahjoittaa se paikkaan, jossa joku toivottavasti sai siitä aitoon tarpeeseen paremman elämän palasen.

Nyt kaiken remontoimisen ja vaivihkaisen kasvamisen jälkeen piti jälleen hankkia isomman lapsen sänky pikkumiehen huoneeseen (minne se vauva katosi?). Välttelystä ja viivyttelystä huolimatta peti ilmaantui eilen huusholliin.

Suurten tunteiden sänky siitä tuli heti. Itse kasailin hökötystä erilaisten tunteiden ristitulessa, sängynhaltija taas oli välittömästi haltioissaan uutuuden nähtyään. Ei hän siinä tosin vielä taida suuremmin nukkua, mutta ajatus siitä liikutti meitä molempia suuntaan jos toiseenkin.

Sängyn kokoaminen – kuten kaikki muukin remontinjälkeinen siivoaminen ja järjestely – löi silmille monenlaisia muistoja, häilyviä hyvien hetkien muistoja ja paljon kirkkaampia mielikuvia kauheuksista. Mieluummin muistaisin toisinpäin.

Toisaalta “isojen poikien sänky” herätti taas henkiin kysymyksen siitä, pitäisikö sen vieressä valvoa kaikkia yöt, ettei mitään kamalaa tapahdu. No, toistaiseksi ne päivät ja yöt taitavat olla vielä kaukana. Poika ei onneksi vielä kaipaa etäisyyttä.

Joka tapauksessa sänky on iso pala pikkumiehen omaa huonetta, lapsen valtakuntaa jonne hän joskus siirtyy valvovan silmän ulottumattomiin. Siihen on kovin vaikeaa suhtautua, niin ristiriitaista se on. Siinä samalla pitäisi taas pieneltä osin ratkoa sitä, mitä kaikkea isosiskon jäämistöä velipojalle annetaan käyttöön.

Niin tai näin, tällaisena sateisena kesäyönä raapustellessa tunnelmaan tuntuu sopivan kuulokkeissa möyrivän laulu- ja soitinyhtye Mokoman sanailu:

“Annan kaiken ja enemmänkin jos viha kaikkoaa
mielipaha ja sielunhätä kauas katoaa
annan maisen kunnian jos uuden alun saan
kunhan entistä ehompana matkaa voin jatkaa…”
Mokoma – Entistä ehompi

P.S. Yleisesti tästä aihepiiristä kiinnostuneille sopii suositella myös viikonlopun Iltalehteä, jossa on Anita ja Heikki Karttusen haastattelu. Se on muistutus siitä, että tässä maailmassa lapsia kuolee myös täysin turhaan, kuten 2-vuotiaalle Akulle kävi päiväkodin pihalla. Sitä on omakohtaisesti vaikeaa hyväksyä, ettei koskaan saa syytä lapsen kuolemalle, mutta jotkut selvät syytkin ovat sellaisia, joita lienee äärimmäisen vaikeaa hyväksyä.

“Suru ei katoa, mutta se muuttuu joksikin muuksi, jonka kanssa voi elää”, Anita toteaa lehdessä. Toivotaan niin.

Pieniä voittoja

Maanantai, Toukokuu 25th, 2009

Näinä viikkoina monet vanhat mörköt vaanivat eri puolilla. Kevään kauniissa päivissä on kuitenkin valonpilkahduksiakin. Olen nimittäin taistellut voiton lievästä pihakammostani.

Kotipihan leikkipaikat olivat pitkään kipeitä paikkoja kaikkine ainutlaatuisine muistoineen. Sen vuoksi pihapiirissä hääriminen pikkumiehen kanssa ei alkuun ollut helppoa, itse asiassa toisinaan oma olo oli todella vaikea. Hiekkalaatikkoaskareet ovatkin jääneet pitkälti muiden puuhiksi.

Viimeisen parin viikon aikana hyvät kelit ja omat aikataulut ovat kuitenkin kannustaneet runsaaseen ulkoiluun. Tiivis päivittäinen siedätyshoito näyttääkin purreen. Eilen huomasin ensimmäistä kertaa olevani pihalla aidosti hyvissä tunnelmissa, teki jopa mieli ottaa kamera mukaan lasten leikkejä tallentamaan, ja otinkin.

Leikit tietysti paiskovat hetkittäin silmille vanhoja takaumia, mutta pääosin hetket ovat jo nautinnollisia. Kipeimpiä juttuja oppii varomaan ja toisaalta pikkuveikka on jotenkin jo nyt niin täysverinen autoilumies, että leikit ovat aivan uudenlaisia.

Pienen ihmisen elämänvoimaan ja uskomattomaan syventymiseen on niin helppoa ihastua, ja intoutua itsekin välillä. Mielikuvituksen rajat löytyvät yleensä korkeintaan aikuisen päästä ja leikki on lapselle kokonaisvaltaisen tärkeää. Sitä lumoa on vaikeaa vastustaa, vaikka takaraivossa joku käsijarru vielä haraakin toisinaan.

Isä tai äiti tutustuu lapseensa tietysti heti syntymän jälkeen, mutta aivan uudelle tasolle se tuntemus syvenee lapsen kasvaessa leikki-ikäiseksi, itseään ahkerasti ilmaisevaksi taaperoksi. Olen itse jotenkin niin “sanallinen” ihminen, että tenavan kanssa puheleminen tuntuu tärkeältä. Parin vuoden ikää hiljalleen lähestyvän pojan leikeissä jutut ovat jo varsin keskeisessä roolissa, se on nautinnollista.

Lomaviikon hyvään tunnelmaan uppouduttani huomaan jo ajattelevani, että tänään oli hyvä päivä. Sitä en ole kenelläkään sanonut, kun iltarutiinit Miljan kanssa jäivät kesken.

Kipeitä kohtaamisia riittää, mutta niiden kanssa pystyy vaihteeksi elämään. Polkupyörän lastenistuin makaa kellarin nurkassa Miljan mittoihin säädettynä. Pikkuveikka vaatii jo kyytiin pääsemistä, joten sitäkään ei voi enää pitkään vältellä. Kirjaston hyllystä tulee vastaan kirjoja, joita ei välittäisi nähdä, mutta niitäkin pystyy jo silmäilemään – lukemisen voi onneksi jättää sikseen.

Ensi viikolla tuskin tuntuu näin hyvältä, mutta iloitaan arjen pienistä voitoista sitä odotellessa.

* * * * *

Otsikko on taas kerran varastettu. Sarjakuvien suurkuluttaja ei jaksa kovin usein hullaantua mistään uudesta, mutta ranskalaispiirtäjä Manu Larcenet’n tuotanto on vienyt miehen toistuvasti mukanaan niin monta kertaa, että vakuuttavuuden kynnys on jo ylitetty. Hienointa eurooppalaista aikuisten sarjakuvaa, ja Manua parhaimmillaan, on suomennoksissakin kolmeen osaan jo ehtinyt Pieniä voittoja -sarja (WSOY).

Neuroottisen ja maailmantuskaisen kolmekymppisen miehen parisuhde- ja lisääntymispähkäilyistä, menettämisen tuskasta ja arkisesta taistelusta (alkuperäisimeltään sarja on le combat ordinaire) on kovin helppoa tunnistaa itsensä. Ja kuvallinen ilmaisukin on puhuttelevaa. Lukekaa.






© Sanoma Magazines Finland Oy - käyttöehdot