Elämän pirstaleita

Näinä viikkoina monet vanhat mörköt vaanivat eri puolilla. Kevään kauniissa päivissä on kuitenkin valonpilkahduksiakin. Olen nimittäin taistellut voiton lievästä pihakammostani.

Kotipihan leikkipaikat olivat pitkään kipeitä paikkoja kaikkine ainutlaatuisine muistoineen. Sen vuoksi pihapiirissä hääriminen pikkumiehen kanssa ei alkuun ollut helppoa, itse asiassa toisinaan oma olo oli todella vaikea. Hiekkalaatikkoaskareet ovatkin jääneet pitkälti muiden puuhiksi.

Viimeisen parin viikon aikana hyvät kelit ja omat aikataulut ovat kuitenkin kannustaneet runsaaseen ulkoiluun. Tiivis päivittäinen siedätyshoito näyttääkin purreen. Eilen huomasin ensimmäistä kertaa olevani pihalla aidosti hyvissä tunnelmissa, teki jopa mieli ottaa kamera mukaan lasten leikkejä tallentamaan, ja otinkin.

Leikit tietysti paiskovat hetkittäin silmille vanhoja takaumia, mutta pääosin hetket ovat jo nautinnollisia. Kipeimpiä juttuja oppii varomaan ja toisaalta pikkuveikka on jotenkin jo nyt niin täysverinen autoilumies, että leikit ovat aivan uudenlaisia.

Pienen ihmisen elämänvoimaan ja uskomattomaan syventymiseen on niin helppoa ihastua, ja intoutua itsekin välillä. Mielikuvituksen rajat löytyvät yleensä korkeintaan aikuisen päästä ja leikki on lapselle kokonaisvaltaisen tärkeää. Sitä lumoa on vaikeaa vastustaa, vaikka takaraivossa joku käsijarru vielä haraakin toisinaan.

Isä tai äiti tutustuu lapseensa tietysti heti syntymän jälkeen, mutta aivan uudelle tasolle se tuntemus syvenee lapsen kasvaessa leikki-ikäiseksi, itseään ahkerasti ilmaisevaksi taaperoksi. Olen itse jotenkin niin “sanallinen” ihminen, että tenavan kanssa puheleminen tuntuu tärkeältä. Parin vuoden ikää hiljalleen lähestyvän pojan leikeissä jutut ovat jo varsin keskeisessä roolissa, se on nautinnollista.

Lomaviikon hyvään tunnelmaan uppouduttani huomaan jo ajattelevani, että tänään oli hyvä päivä. Sitä en ole kenelläkään sanonut, kun iltarutiinit Miljan kanssa jäivät kesken.

Kipeitä kohtaamisia riittää, mutta niiden kanssa pystyy vaihteeksi elämään. Polkupyörän lastenistuin makaa kellarin nurkassa Miljan mittoihin säädettynä. Pikkuveikka vaatii jo kyytiin pääsemistä, joten sitäkään ei voi enää pitkään vältellä. Kirjaston hyllystä tulee vastaan kirjoja, joita ei välittäisi nähdä, mutta niitäkin pystyy jo silmäilemään – lukemisen voi onneksi jättää sikseen.

Ensi viikolla tuskin tuntuu näin hyvältä, mutta iloitaan arjen pienistä voitoista sitä odotellessa.

* * * * *

Otsikko on taas kerran varastettu. Sarjakuvien suurkuluttaja ei jaksa kovin usein hullaantua mistään uudesta, mutta ranskalaispiirtäjä Manu Larcenet’n tuotanto on vienyt miehen toistuvasti mukanaan niin monta kertaa, että vakuuttavuuden kynnys on jo ylitetty. Hienointa eurooppalaista aikuisten sarjakuvaa, ja Manua parhaimmillaan, on suomennoksissakin kolmeen osaan jo ehtinyt Pieniä voittoja -sarja (WSOY).

Neuroottisen ja maailmantuskaisen kolmekymppisen miehen parisuhde- ja lisääntymispähkäilyistä, menettämisen tuskasta ja arkisesta taistelusta (alkuperäisimeltään sarja on le combat ordinaire) on kovin helppoa tunnistaa itsensä. Ja kuvallinen ilmaisukin on puhuttelevaa. Lukekaa.