Arkisto ‘Uuden elämän askelia’ aiheelle

Onnen pipanoita

Keskiviikko, Elokuu 26, 2009

Huono omatunto riivaa. Loman tarpeessa oltiin ja sellaista vietettiin täysin rinnoin. Piti paeta Katalonian lämpöön saakka kaikesta arkisesta – töistä, kodista, ihmisistäkin – irtautuakseen. Kotiinpaluun jälkeen olen sen sijaan pakoillut lähinnä itseäni.

Oma pää on pelottava paikka, kun sinne kerääntyy liikaa raskasta kuonaa, liian paljon vaikeita tai keskeneräisiä ajatuksia. Sen takia olen kiireisiin taas kietouduttuani onnistuneesti vältellyt tänne palaamista. Sori.

Mutta kerrottakoon vaikka lomakuulumisia. Barcelona on edelleen vanhan mantereen upeimpia paikkoja ja Välimeressä uiminen tekee ihmiselle hyvää. Pari viikkoa mielentila oli sellaisissa sfääreissä, että joskus ennen olisi voinut nimittää itseään onnelliseksi. Kun malttaa pysähtyä, ihanassa paikassa on ihanaa olla rakkaimpiensa kanssa.

Se oli tietysti vain katteeton illuusio, että voisi vieraassa paikassa viettää kaksi viikkoa huoletonta elämää. Onnen aihiot karisivat aika nopeasti, kun pikkumies kehitti kuumeen itselleen Espanjassa. Yhä edelleen sitä muuttuu niin kovin helposti täriseväksi ihmisraunioksi. Tietääksemme emme kuitenkaan edes tuoneet sikainfluenssaa tuliaisina kotiin.

Elämässä on muutenkin hetkittäin paljon pieniä hyviä asioita. Odottamisen arvoisia tapahtumia, itsetyytyväisyyttä aiheuttavan työprojektin loppusuora, jääkiekkokauden alku. Niistä pystyy nauttimaan, mutta se kaikki edellyttää useimmiten pientä itsepetosta.

Olen huomannut eläväni lähes jatkuvassa unohduksen tilassa, hukutan itseni arkeen, jossa mennyt maailma jää syrjäiseksi sivupoluksi. Se on orastavan hyvinvoinnin hinta, eikä sen tajutessaan voi olla itsestään järin ylpeä.

Ylpeä sen sijaan voin olla pikkumiehestä, joka kaiken sumun keskellä on yhtäkkiä kasvanut päiväkoti-ikäiseksi. Valtavan iso muutos on edessä perheen arjen saralla, konkreettisesti ja etenkin henkisesti.

Lapselle muutos on tietysti suurin, meille aikuisille mieleen tulvii kaikenlaisia muistoja ja joka kulman takana vaanivia riskejä. Ilo ja ylpeys sekoittuvat kitkerään pelkoon. Sellaisen cocktailin saa toistaiseksi kasatuista elämän pirstaleista.

Valmis perhe

Tiistai, Kesäkuu 23, 2009

Melko usein kuulee lisääntymisikäisten lähimmäisten viittaavan tavalla tai toisella siihen, että tietyssä vaiheessa heidän perheensä on “valmis”. Yleisemmin toisen tai kolmannen lapsen ilmaannuttua ollaan valmiita kertomaan muillekin, ettei perheenlisäystä enää kaivata.

Muistan toki entisessä elämässä ehtineeni ajatella, että kaksilapsisena meidänkin perheemme varmaan olisi lopullisen muotonsa saavuttanut. Mutta lapsensa menettäneiltä tuollainen valinnanvara on pitkälti riistetty. Kun on kaksi lasta, mutta vain yksi elossa, yhtälöstä puuttuu kovin paljon.

Eikä lukumäärä ole kivuliain ongelma. Useimmissa perheissä jälkeläisiä on mahdollisuus tuottaa maailmaan ison murheen osuttua kohdallekin. Mutta valinta ei ole enää sama.

Lapsen kuoleman jälkeen ei enää lasketa suoraviivaisesti, montako (elävää) lasta taloon halutaan. Surun varjossa joutuu puntaroimaan, uskaltaako ylipäänsä yrittää moista uhkapeliä enää ikinä. Onko valmis kohtaamaan päässään kaikki ne pelot, joita uuden lapsen odottaminen ja syntymä toisi mukanaan?

Ne pelot tuntuvat kovin eläviltä näinä päivinä, kun liian pienen valkoisen arkun kuva vaikuttaa palaneen kiinni mielen valkokankaalle. Vanhan pakokauhun tuntu hiipii helposti kurkkuun tällaisina valoisina kesäöinä, se karkottaa ajatukset heittäytymisestä elämän armoille entiseen tapaan.

Jotkut taas turvautuvat suurperheen luomiseen, kuin kompensoidakseen valtavaa menetystä – vaikka siitähän tuskin on kenelläkään kyse. Mutta jollain tavalla sen tyyppinen uuden elämän vimma saattaa olla reaktiota murheeseen. Joskus kyse on ehkä pitkän nenän näyttämisestä elämälle, lannistumattomuuden osoituksesta, halusta hallita omaa eloaan.

Pohjimmiltaan se on aina uuden haaveen rakentamista särkyneen tilalle.

Aikuinen miettii myös helposti, millaiseen elämänpiiriin jäljelle jääneet lapset perheessä kasvavat. Vaikka jättäisin sanomatta, lienee selvää, että tällaista pohditaan karhuperheessäkin. Jääkö pikkuveikka yksin vartuessaan turhan raskaan taakan kantajaksi, ja voisiko toinen – muutenkin kuin ajatuksena – rinnalla oleva sisarus olla elintärkeä?

Mieltä on monenlaista, ailahtelevaa, pelkäävää, uhmakasta, toiveikasta. Harvoin samanlaista kahtena peräkkäisenä päivänä.

Varmaa on vain se, että perheemme ei koskaan enää ole valmis, vaan aina jollain tapaa vaillinainen.

Pienen ihmisen sänky

Sunnuntai, Kesäkuu 14, 2009

Eräs ensimmäisiä asioita, josta luovuimme Miljan vanhaa huonetta purkaessa, oli sänky. Kaunis peti se oli, rakaskin. Mutta tuskin siinä kukaan meillä olisi enää voinut nukkua sen jälkeen, mitä tapahtui. Tutuille tuskin olisi edes kelvannut. Oli helppoa lahjoittaa se paikkaan, jossa joku toivottavasti sai siitä aitoon tarpeeseen paremman elämän palasen.

Nyt kaiken remontoimisen ja vaivihkaisen kasvamisen jälkeen piti jälleen hankkia isomman lapsen sänky pikkumiehen huoneeseen (minne se vauva katosi?). Välttelystä ja viivyttelystä huolimatta peti ilmaantui eilen huusholliin.

Suurten tunteiden sänky siitä tuli heti. Itse kasailin hökötystä erilaisten tunteiden ristitulessa, sängynhaltija taas oli välittömästi haltioissaan uutuuden nähtyään. Ei hän siinä tosin vielä taida suuremmin nukkua, mutta ajatus siitä liikutti meitä molempia suuntaan jos toiseenkin.

Sängyn kokoaminen – kuten kaikki muukin remontinjälkeinen siivoaminen ja järjestely – löi silmille monenlaisia muistoja, häilyviä hyvien hetkien muistoja ja paljon kirkkaampia mielikuvia kauheuksista. Mieluummin muistaisin toisinpäin.

Toisaalta “isojen poikien sänky” herätti taas henkiin kysymyksen siitä, pitäisikö sen vieressä valvoa kaikkia yöt, ettei mitään kamalaa tapahdu. No, toistaiseksi ne päivät ja yöt taitavat olla vielä kaukana. Poika ei onneksi vielä kaipaa etäisyyttä.

Joka tapauksessa sänky on iso pala pikkumiehen omaa huonetta, lapsen valtakuntaa jonne hän joskus siirtyy valvovan silmän ulottumattomiin. Siihen on kovin vaikeaa suhtautua, niin ristiriitaista se on. Siinä samalla pitäisi taas pieneltä osin ratkoa sitä, mitä kaikkea isosiskon jäämistöä velipojalle annetaan käyttöön.

Niin tai näin, tällaisena sateisena kesäyönä raapustellessa tunnelmaan tuntuu sopivan kuulokkeissa möyrivän laulu- ja soitinyhtye Mokoman sanailu:

“Annan kaiken ja enemmänkin jos viha kaikkoaa
mielipaha ja sielunhätä kauas katoaa
annan maisen kunnian jos uuden alun saan
kunhan entistä ehompana matkaa voin jatkaa…”
Mokoma – Entistä ehompi

P.S. Yleisesti tästä aihepiiristä kiinnostuneille sopii suositella myös viikonlopun Iltalehteä, jossa on Anita ja Heikki Karttusen haastattelu. Se on muistutus siitä, että tässä maailmassa lapsia kuolee myös täysin turhaan, kuten 2-vuotiaalle Akulle kävi päiväkodin pihalla. Sitä on omakohtaisesti vaikeaa hyväksyä, ettei koskaan saa syytä lapsen kuolemalle, mutta jotkut selvät syytkin ovat sellaisia, joita lienee äärimmäisen vaikeaa hyväksyä.

“Suru ei katoa, mutta se muuttuu joksikin muuksi, jonka kanssa voi elää”, Anita toteaa lehdessä. Toivotaan niin.

Pieniä voittoja

Maanantai, Toukokuu 25, 2009

Näinä viikkoina monet vanhat mörköt vaanivat eri puolilla. Kevään kauniissa päivissä on kuitenkin valonpilkahduksiakin. Olen nimittäin taistellut voiton lievästä pihakammostani.

Kotipihan leikkipaikat olivat pitkään kipeitä paikkoja kaikkine ainutlaatuisine muistoineen. Sen vuoksi pihapiirissä hääriminen pikkumiehen kanssa ei alkuun ollut helppoa, itse asiassa toisinaan oma olo oli todella vaikea. Hiekkalaatikkoaskareet ovatkin jääneet pitkälti muiden puuhiksi.

Viimeisen parin viikon aikana hyvät kelit ja omat aikataulut ovat kuitenkin kannustaneet runsaaseen ulkoiluun. Tiivis päivittäinen siedätyshoito näyttääkin purreen. Eilen huomasin ensimmäistä kertaa olevani pihalla aidosti hyvissä tunnelmissa, teki jopa mieli ottaa kamera mukaan lasten leikkejä tallentamaan, ja otinkin.

Leikit tietysti paiskovat hetkittäin silmille vanhoja takaumia, mutta pääosin hetket ovat jo nautinnollisia. Kipeimpiä juttuja oppii varomaan ja toisaalta pikkuveikka on jotenkin jo nyt niin täysverinen autoilumies, että leikit ovat aivan uudenlaisia.

Pienen ihmisen elämänvoimaan ja uskomattomaan syventymiseen on niin helppoa ihastua, ja intoutua itsekin välillä. Mielikuvituksen rajat löytyvät yleensä korkeintaan aikuisen päästä ja leikki on lapselle kokonaisvaltaisen tärkeää. Sitä lumoa on vaikeaa vastustaa, vaikka takaraivossa joku käsijarru vielä haraakin toisinaan.

Isä tai äiti tutustuu lapseensa tietysti heti syntymän jälkeen, mutta aivan uudelle tasolle se tuntemus syvenee lapsen kasvaessa leikki-ikäiseksi, itseään ahkerasti ilmaisevaksi taaperoksi. Olen itse jotenkin niin “sanallinen” ihminen, että tenavan kanssa puheleminen tuntuu tärkeältä. Parin vuoden ikää hiljalleen lähestyvän pojan leikeissä jutut ovat jo varsin keskeisessä roolissa, se on nautinnollista.

Lomaviikon hyvään tunnelmaan uppouduttani huomaan jo ajattelevani, että tänään oli hyvä päivä. Sitä en ole kenelläkään sanonut, kun iltarutiinit Miljan kanssa jäivät kesken.

Kipeitä kohtaamisia riittää, mutta niiden kanssa pystyy vaihteeksi elämään. Polkupyörän lastenistuin makaa kellarin nurkassa Miljan mittoihin säädettynä. Pikkuveikka vaatii jo kyytiin pääsemistä, joten sitäkään ei voi enää pitkään vältellä. Kirjaston hyllystä tulee vastaan kirjoja, joita ei välittäisi nähdä, mutta niitäkin pystyy jo silmäilemään – lukemisen voi onneksi jättää sikseen.

Ensi viikolla tuskin tuntuu näin hyvältä, mutta iloitaan arjen pienistä voitoista sitä odotellessa.

* * * * *

Otsikko on taas kerran varastettu. Sarjakuvien suurkuluttaja ei jaksa kovin usein hullaantua mistään uudesta, mutta ranskalaispiirtäjä Manu Larcenet’n tuotanto on vienyt miehen toistuvasti mukanaan niin monta kertaa, että vakuuttavuuden kynnys on jo ylitetty. Hienointa eurooppalaista aikuisten sarjakuvaa, ja Manua parhaimmillaan, on suomennoksissakin kolmeen osaan jo ehtinyt Pieniä voittoja -sarja (WSOY).

Neuroottisen ja maailmantuskaisen kolmekymppisen miehen parisuhde- ja lisääntymispähkäilyistä, menettämisen tuskasta ja arkisesta taistelusta (alkuperäisimeltään sarja on le combat ordinaire) on kovin helppoa tunnistaa itsensä. Ja kuvallinen ilmaisukin on puhuttelevaa. Lukekaa.

Erävoitto

Lauantai, Toukokuu 2, 2009

Jos kaikki viime päivinä niistämäni räkä suoristettaisiin klimpeistä letkaksi, jonolla olisi luultavasti pituutta enemmän kuin tähän tölliin levitetyllä serpentiinillä. Näinkin hurmaavasta vertauskuvasta päästään tukevaa aasinsiltaa pitkin viikon Isoon Juttuun.

Meillä vietettiin vappua. Huonosta voinnista riippumatta, epäröinnistä huolimatta. Olo ei ole varsinaisesti juhlallinen, mutta kohtuullisen kokoisen henkisen kynnyksen yli kiipesimme yleistä juhlapäivää viettäessä.

Menneiden juhlien tunnelmaa

Jos se minusta olisi ollut kiinni, viettämättä olisi kaiketi jäänyt tämäkin pakkojuhla, mutta vaimo oli onneksi sitkeämpi – piti päänsä ja muistutti, että pikkumiehellä on oikeutensa hyvään elämään.

Ja hyvä niin, sillä hauskaakin oli. Räkätaudista ja työpaikan massiivisista edustuspippaloista selvisin skumpanhuuruisen puudutuksen turvin. Ilta ystäväperheen luona taas sujui kaikin puolin antoisasti. Koko päivän juhlimisesta lankesi lasku seuraavana päivänä, mutta sairastumisen uhallakin jäätiin positiivisen puolelle.

Pikkumies on vielä siinä iässä, että pelkistä ilmapalloista riittää huvia pariksi päiväksi, sen suurempiin ohjelmanumeroihin ei onneksi näin alkuun tarvinnut venyä. Tietynlaista unohdusta työläisten juhlasta suoriutuminen kuitenkin edellytti.

Aattopäivän juhlahumussa taisin töksäyttää eräällä kollegalle tarpeettoman tökerösti totuuden perheeni lapsiluvusta – taas niitä asioita, joista ei koskaan ennen ole puhuttu samassa konttorissa. Muutoin keskityin lähinnä esittämään ehjää ihmsitä, suljin menneisyyden toviksi syrjään, unohdin entisten juhlien serpentiiniriemut ja iloiset ilmapallot.

Tuon strategian huono puoli on tietysti siinä, että se edustaa itsepetosta, joka venyy vain mittansa verran. Tarkoitukseni oli kirjailla näitä tuntoja muistiin jo vuorokautta aiemmin, vapunpäivän iltana. Se aie kariutui alkuunsa, kun etsin oheiskuvitusta edellisen vietetyn vapun ajoilta.

Löytyihän sieltä niitä serpentiini- ja ilmapalloasetelmia. Mutta löytyi myös pieni ihminen juhlaa viettämässä. Se, jonka olin hetkeksi sulkenut pois. Sen unohduksen lunastaminen oli kivulias.