Huono omatunto riivaa. Loman tarpeessa oltiin ja sellaista vietettiin täysin rinnoin. Piti paeta Katalonian lämpöön saakka kaikesta arkisesta – töistä, kodista, ihmisistäkin – irtautuakseen. Kotiinpaluun jälkeen olen sen sijaan pakoillut lähinnä itseäni.

Oma pää on pelottava paikka, kun sinne kerääntyy liikaa raskasta kuonaa, liian paljon vaikeita tai keskeneräisiä ajatuksia. Sen takia olen kiireisiin taas kietouduttuani onnistuneesti vältellyt tänne palaamista. Sori.

Mutta kerrottakoon vaikka lomakuulumisia. Barcelona on edelleen vanhan mantereen upeimpia paikkoja ja Välimeressä uiminen tekee ihmiselle hyvää. Pari viikkoa mielentila oli sellaisissa sfääreissä, että joskus ennen olisi voinut nimittää itseään onnelliseksi. Kun malttaa pysähtyä, ihanassa paikassa on ihanaa olla rakkaimpiensa kanssa.

Se oli tietysti vain katteeton illuusio, että voisi vieraassa paikassa viettää kaksi viikkoa huoletonta elämää. Onnen aihiot karisivat aika nopeasti, kun pikkumies kehitti kuumeen itselleen Espanjassa. Yhä edelleen sitä muuttuu niin kovin helposti täriseväksi ihmisraunioksi. Tietääksemme emme kuitenkaan edes tuoneet sikainfluenssaa tuliaisina kotiin.

Elämässä on muutenkin hetkittäin paljon pieniä hyviä asioita. Odottamisen arvoisia tapahtumia, itsetyytyväisyyttä aiheuttavan työprojektin loppusuora, jääkiekkokauden alku. Niistä pystyy nauttimaan, mutta se kaikki edellyttää useimmiten pientä itsepetosta.

Olen huomannut eläväni lähes jatkuvassa unohduksen tilassa, hukutan itseni arkeen, jossa mennyt maailma jää syrjäiseksi sivupoluksi. Se on orastavan hyvinvoinnin hinta, eikä sen tajutessaan voi olla itsestään järin ylpeä.

Ylpeä sen sijaan voin olla pikkumiehestä, joka kaiken sumun keskellä on yhtäkkiä kasvanut päiväkoti-ikäiseksi. Valtavan iso muutos on edessä perheen arjen saralla, konkreettisesti ja etenkin henkisesti.

Lapselle muutos on tietysti suurin, meille aikuisille mieleen tulvii kaikenlaisia muistoja ja joka kulman takana vaanivia riskejä. Ilo ja ylpeys sekoittuvat kitkerään pelkoon. Sellaisen cocktailin saa toistaiseksi kasatuista elämän pirstaleista.

Jos kaikki viime päivinä niistämäni räkä suoristettaisiin klimpeistä letkaksi, jonolla olisi luultavasti pituutta enemmän kuin tähän tölliin levitetyllä serpentiinillä. Näinkin hurmaavasta vertauskuvasta päästään tukevaa aasinsiltaa pitkin viikon Isoon Juttuun.

Meillä vietettiin vappua. Huonosta voinnista riippumatta, epäröinnistä huolimatta. Olo ei ole varsinaisesti juhlallinen, mutta kohtuullisen kokoisen henkisen kynnyksen yli kiipesimme yleistä juhlapäivää viettäessä.

Jos se minusta olisi ollut kiinni, viettämättä olisi kaiketi jäänyt tämäkin pakkojuhla, mutta vaimo oli onneksi sitkeämpi – piti päänsä ja muistutti, että pikkumiehellä on oikeutensa hyvään elämään.

Ja hyvä niin, sillä hauskaakin oli. Räkätaudista ja työpaikan massiivisista edustuspippaloista selvisin skumpanhuuruisen puudutuksen turvin. Ilta ystäväperheen luona taas sujui kaikin puolin antoisasti. Koko päivän juhlimisesta lankesi lasku seuraavana päivänä, mutta sairastumisen uhallakin jäätiin positiivisen puolelle.

Pikkumies on vielä siinä iässä, että pelkistä ilmapalloista riittää huvia pariksi päiväksi, sen suurempiin ohjelmanumeroihin ei onneksi näin alkuun tarvinnut venyä. Tietynlaista unohdusta työläisten juhlasta suoriutuminen kuitenkin edellytti.

Aattopäivän juhlahumussa taisin töksäyttää eräällä kollegalle tarpeettoman tökerösti totuuden perheeni lapsiluvusta – taas niitä asioita, joista ei koskaan ennen ole puhuttu samassa konttorissa. Muutoin keskityin lähinnä esittämään ehjää ihmsitä, suljin menneisyyden toviksi syrjään, unohdin entisten juhlien serpentiiniriemut ja iloiset ilmapallot.

Tuon strategian huono puoli on tietysti siinä, että se edustaa itsepetosta, joka venyy vain mittansa verran. Tarkoitukseni oli kirjailla näitä tuntoja muistiin jo vuorokautta aiemmin, vapunpäivän iltana. Se aie kariutui alkuunsa, kun etsin oheiskuvitusta edellisen vietetyn vapun ajoilta.

Löytyihän sieltä niitä serpentiini- ja ilmapalloasetelmia. Mutta löytyi myös pieni ihminen juhlaa viettämässä. Se, jonka olin hetkeksi sulkenut pois. Sen unohduksen lunastaminen oli kivulias.