Joskus tämän blogin alkumetreillä arvelin, ettei tästä tule mitään selviytymistarinaa, eikä siitä sellaista ole mielestäni tullut. Jokin on silti muuttunut, monellakin tapaa tietysti. Kaikkein raskaimmat aatokset ovat jääneet taustalle, elämä on jatkunut, haavat ovat arpeutuneet hieman tukevammin. Päivät eivät enää pyöri surun ympärillä – mikä on tosin toisinaan tarkoituksella aiheutettua (edelleen).

Nykyinen elämä tuntuu useimmiten jo kauhean kaukaiselta siitä entisestä. Olen luopunut toivosta tavoittaa jonkinlaista yhteyttä siihen, mitä minulla ennen oli. Olen yrittänyt tyytyä siihen, mitä nyt on. Arjen kiireisessä harmaudessa suru kokonaisuudessaan jää liian helposti jonnekin tunnelukkojen taakse. Tunnevammaiseksi tunnen itseni entistä enemmän, mutta silläkin tavalla voi elää.

Viimeksi nyt viikonloppuna pysähdyin autotallia siivotessani katsomaan kuskia vaille jäänyttä punaista pyörää. Poimin viimeiset mureniksi kuivuneet voikukan lehden rippeet pyörän korista. Ja tunsin aikamoista tyhjyyttä, johonkin kadonneeseen maailmaan kuuluivat ne asiat. Johonkin josta en useimmiten oikein saa mitään otetta.

Siitäkin tyhjyydestä voisi tietysti sanailla viikosta toiseen, mutta jotenkin se ei ole enää tuntunut mielekkäältä. Sanomisen tarve ja sanomisen aiheet ovat käyneet vähiin, ja itseni toistamisesta en ole koskaan suuremmin pitänyt.

Elämän jatkuminen tarkoittaa myös sitä, että moni asia ympärillä on muuttunut. Tilanteiden ja tuntemusten muuttuessa on tullut vastaan yhä enemmän asioita, joita en voi täällä jakaa (enkä tämän enempää selittää). Uusi elämä on myös osin sellaista, jota en enää edes halua tässä yhteydessä jakaa. Ymmärtänette yskän luonteen.

Tätä tarinaa ei siis ole kerrottu loppuun asti, mutta täällä se on tullut tiensä päähän. Toivottavasti olen itseni hoitamisen ohella pystynyt tarjoamaan jotain arvokasta edes jollekulle ymmärrystä tai vertaistukea kaipaavalle.

Blogi säilynee toistaiseksi täällä näkyvillä, kommentoida saa minun puolestani jatkossakin vanhoja juttuja. Henkilökohtaisestikin saa tarvittaessa lähestyä:
jani.mesikammen[at]gmail.com

Kaunis kiitos kaikille lähimmäisille itselleni arvokkaista keskusteluista ja isoista oivalluksista, joita ne ovat tarjonneet. Ja kiitos ennen kaikkea Meidän Perheen poppoolle mahdollisuudesta tilittää tuntoja.

Oma pää on pelottava paikka, kun sinne kerääntyy liikaa raskasta kuonaa, liian paljon vaikeita tai keskeneräisiä ajatuksia. Sen takia olen kiireisiin taas kietouduttuani onnistuneesti vältellyt tänne palaamista. Sori.

Mutta kerrottakoon vaikka lomakuulumisia. Barcelona on edelleen vanhan mantereen upeimpia paikkoja ja Välimeressä uiminen tekee ihmiselle hyvää. Pari viikkoa mielentila oli sellaisissa sfääreissä, että joskus ennen olisi voinut nimittää itseään onnelliseksi. Kun malttaa pysähtyä, ihanassa paikassa on ihanaa olla rakkaimpiensa kanssa.

Se oli tietysti vain katteeton illuusio, että voisi vieraassa paikassa viettää kaksi viikkoa huoletonta elämää. Onnen aihiot karisivat aika nopeasti, kun pikkumies kehitti kuumeen itselleen Espanjassa. Yhä edelleen sitä muuttuu niin kovin helposti täriseväksi ihmisraunioksi. Tietääksemme emme kuitenkaan edes tuoneet sikainfluenssaa tuliaisina kotiin.

Elämässä on muutenkin hetkittäin paljon pieniä hyviä asioita. Odottamisen arvoisia tapahtumia, itsetyytyväisyyttä aiheuttavan työprojektin loppusuora, jääkiekkokauden alku. Niistä pystyy nauttimaan, mutta se kaikki edellyttää useimmiten pientä itsepetosta.

Olen huomannut eläväni lähes jatkuvassa unohduksen tilassa, hukutan itseni arkeen, jossa mennyt maailma jää syrjäiseksi sivupoluksi. Se on orastavan hyvinvoinnin hinta, eikä sen tajutessaan voi olla itsestään järin ylpeä.

Ylpeä sen sijaan voin olla pikkumiehestä, joka kaiken sumun keskellä on yhtäkkiä kasvanut päiväkoti-ikäiseksi. Valtavan iso muutos on edessä perheen arjen saralla, konkreettisesti ja etenkin henkisesti.

Lapselle muutos on tietysti suurin, meille aikuisille mieleen tulvii kaikenlaisia muistoja ja joka kulman takana vaanivia riskejä. Ilo ja ylpeys sekoittuvat kitkerään pelkoon. Sellaisen cocktailin saa toistaiseksi kasatuista elämän pirstaleista.

Tänne eksyneet ovat varmasti huomanneet senkin, että myös sanottava on ollut aika vähissä. Eikä pelkästään kiireen tai mielialojen vuoksi. Inhoan itseni toistamista ja pidemmän aikaa on vaivannut ajatus siitä, että mitään uutta sanottavaa ei ainakaan nyt tunnu olevan.

Ehkä sitä sanottavaa ei ole tässä muodossa, tai sitten sanat ovat muuten vain kadoksissa. Ehkä jotain on jäänyt kertomatta, jotain mikä muita voisi kiinnostaa. Kenties olen juuttunut omille raiteilleni. Kertokaa te, jos näin on.

Koska nyt on kesäloma (lyhyt, mutta palkallinen, kerrankin) muutenkin, käytän sen sisimpäni tutkiskeluun tälläkin saralla.

Tästä aihepiiristä tuskin pääsen ikinä eroon kirjoittajana, mutta sanomisen muotoja on nyt pähkäiltävä tovi. Monenlaista asiaa on tullut jo kerrottua, paljon olen oppinut keskusteluun osallistuvilta virtuaalilähimmäisiltä siinä sivussa. Kaikkia asioita ei toisaalta voi jakaa, niitäkin rajoja on tässä vaiheessa tutkailtava.

Käperryn toviksi itseeni, mutta pyydän silti teiltä palautetta, suuntaviivoja hämärälle tielle. Vähän epäreilua ehkä, mutta sellaista elämä on.

Muistamista ja unohtamista pohdiskelin kovasti hautausmaan sietämätöntä kesäistä kauneutta katsellessani. Hautausmaat ovat tietysti jo lähtökohtaisesti surullisia paikkoja, mutta jotkut asiat siellä ovat vielä muitakin surullisempia. Kuten lasten haudat ja pienet vihreät laput.

Laput voivat jossain muualla olla toisenkin värisiä, mutta Turussa sellaisia tuodaan tiedonannon merkiksi vanhoille haudoille. Vihreissä pahvilapussa kerrotaan koruttomasti, että ellei joku piakkoin lunasta hautaoikeutta jne., kyseinen ikuiseksi mielletty leposija kivineen poistetaan maisemasta. Ja vuokrataan mahdollisesti myöhemmin uudelle asiakkaalle.

Siinä on jo ajatuksena jotain valtavan surullista ja todellisuus usein vielä ruokkii mielikuvaa, kun näillä haudoilla ei pahemmin istutettuja kukkia näe. Ruohohoitokin saattaa uupua, jolloin voikukkien ja ruohon rehotuksen määrä on täysin puutarhurin armeliaisuuden varassa. Sinne rikkaruohojen alle on kuitenkin joskus haudattu joku, joka luultavasti on saateltu pois tästä maailmasta suuren surun murtamana.

Sellainen lopullisen unohduksen tila on karmiva ajatus, kun itsellä omatunto soimaa kipeästi jo sen vuoksi, että käyntien harvennuttua perennat pääsevät rehottamaan hieman epäsiististi. Pienetkin laiminlyönnit tuntuvat rikollisilta unohduksilta. On vaikeaa myöntää itselleen, että elämässä on jo niin paljon muutakin, että Miljan muisto uhkaa jäädä toisinaan arjen jalkoihin.

Kuitenkin joskus koittaa vääjäämättä se päivä, jolloin kukaan ei enää omakohtaisesti muista Miljaa ja hänen kohtaloaan. Meidän aikanamme se ei toivottavasti vielä tule, ellei sitten oma muisti ja ymmärrys haperru ennen aikojaan kelvottomaksi. Silti sitäkään ajatusta ei halua todeksi myöntää.

Samaan aikaan omat muistikuvat tuntuvat muuttuneen entistä hahmottomimmiksi. Kaksi vuotta olen pelonsekaisesti toivonut, että joskus vielä tavoittaisin kunnolla Miljan äänen, olemuksen, sen pienen ihmisen fyysisen tuntuman. Nyt alan jo hylätä toivoa. Muistaminen käy kuukausi kuukaudelta abstraktimmaksi, vain ikävä on yhtä konkreettista edelleen.

Muisti ja mielikuvatkin muuttuvat, karkaavat yhä kauemmas siitä todellisuudesta, joka joskus vallitsi. Liian helposti tottuu elämään, jossa kuollutta lasta ei enää ole. Ehkä siksi haluaa niin kovasti tarttua kaikkiin vielä jäljellä oleviin “ehjiin” muistikuviin, kipeisiinkin. Tai kenties nekin ovat jo tavallaan vääristyneitä, sitäkään ei välttämättä tajua.

Ehkä oman ajattelun vähittäinen selkiytyminen on johtanut siihen, että jotenkin vanhat arvet kivistävät nyt vielä kivuliaammin. Toisaalta nyt tajuaa entistä kirkkaammin sen henkisen mustan aukon, joka valoisina kesäpäivinä imee kaiken sisäänsä.

Toisaalta suru on siinä määrin hetkittäistä, että ison osan ajasta kesä ei ole lainkaan tuskallista. Se taas johtuu siitä, että kalenteri ja oma pää on ohjelmoitu niin täyteen erilaisia pakoteitä. Työt täyttävät päiviä armeliaan paljon, loppuihin rakoihin on syytä tunkea omia kesärientoja.

Itsekkäästi, lyhytnäköisesti itseään pettäen. Se on kesäriennoista nauttimisen resepti. Nautintojen hakemisessa ei kai ole mitään väärää, mutta lähimmäisten huomioimiselle se ei aina jätä sijaa – tänäkään kesänä.

Musiikki on edelleen mielialalääkkeistäni varmin, siksi kotikulmien festivaalirientoihin on niin hyvä uppoutua. Hieman liiankin helppoa, kun työn varjolla kaikkiin kekkereihin pääsee ilman kustannuksia. Nyt vuorossa on kolme vuorokautta Ruisrockia, ja se on vasta alkua.

Omatunto kolkuttelee, mutta ystävien seura, mielenkiintoiset artistit ja valokuvaamisen poikkeukselliset mahdollisuudet vievät voiton. Arki, ja suru sen mukaan, saa nyt odottaa muutaman päivän.

Vaikka tietäähän sen, että itku seuraa pitkästä ilosta. Ensi viikolla musta möykky kurkussa voi olla taas liian iso nieleskeltäväksi.

Muistan toki entisessä elämässä ehtineeni ajatella, että kaksilapsisena meidänkin perheemme varmaan olisi lopullisen muotonsa saavuttanut. Mutta lapsensa menettäneiltä tuollainen valinnanvara on pitkälti riistetty. Kun on kaksi lasta, mutta vain yksi elossa, yhtälöstä puuttuu kovin paljon.

Eikä lukumäärä ole kivuliain ongelma. Useimmissa perheissä jälkeläisiä on mahdollisuus tuottaa maailmaan ison murheen osuttua kohdallekin. Mutta valinta ei ole enää sama.

Lapsen kuoleman jälkeen ei enää lasketa suoraviivaisesti, montako (elävää) lasta taloon halutaan. Surun varjossa joutuu puntaroimaan, uskaltaako ylipäänsä yrittää moista uhkapeliä enää ikinä. Onko valmis kohtaamaan päässään kaikki ne pelot, joita uuden lapsen odottaminen ja syntymä toisi mukanaan?

Ne pelot tuntuvat kovin eläviltä näinä päivinä, kun liian pienen valkoisen arkun kuva vaikuttaa palaneen kiinni mielen valkokankaalle. Vanhan pakokauhun tuntu hiipii helposti kurkkuun tällaisina valoisina kesäöinä, se karkottaa ajatukset heittäytymisestä elämän armoille entiseen tapaan.

Jotkut taas turvautuvat suurperheen luomiseen, kuin kompensoidakseen valtavaa menetystä – vaikka siitähän tuskin on kenelläkään kyse. Mutta jollain tavalla sen tyyppinen uuden elämän vimma saattaa olla reaktiota murheeseen. Joskus kyse on ehkä pitkän nenän näyttämisestä elämälle, lannistumattomuuden osoituksesta, halusta hallita omaa eloaan.

Pohjimmiltaan se on aina uuden haaveen rakentamista särkyneen tilalle.

Aikuinen miettii myös helposti, millaiseen elämänpiiriin jäljelle jääneet lapset perheessä kasvavat. Vaikka jättäisin sanomatta, lienee selvää, että tällaista pohditaan karhuperheessäkin. Jääkö pikkuveikka yksin vartuessaan turhan raskaan taakan kantajaksi, ja voisiko toinen – muutenkin kuin ajatuksena – rinnalla oleva sisarus olla elintärkeä?

Mieltä on monenlaista, ailahtelevaa, pelkäävää, uhmakasta, toiveikasta. Harvoin samanlaista kahtena peräkkäisenä päivänä.

Varmaa on vain se, että perheemme ei koskaan enää ole valmis, vaan aina jollain tapaa vaillinainen.

Nyt kaiken remontoimisen ja vaivihkaisen kasvamisen jälkeen piti jälleen hankkia isomman lapsen sänky pikkumiehen huoneeseen (minne se vauva katosi?). Välttelystä ja viivyttelystä huolimatta peti ilmaantui eilen huusholliin.

Suurten tunteiden sänky siitä tuli heti. Itse kasailin hökötystä erilaisten tunteiden ristitulessa, sängynhaltija taas oli välittömästi haltioissaan uutuuden nähtyään. Ei hän siinä tosin vielä taida suuremmin nukkua, mutta ajatus siitä liikutti meitä molempia suuntaan jos toiseenkin.

Sängyn kokoaminen – kuten kaikki muukin remontinjälkeinen siivoaminen ja järjestely – löi silmille monenlaisia muistoja, häilyviä hyvien hetkien muistoja ja paljon kirkkaampia mielikuvia kauheuksista. Mieluummin muistaisin toisinpäin.

Toisaalta “isojen poikien sänky” herätti taas henkiin kysymyksen siitä, pitäisikö sen vieressä valvoa kaikkia yöt, ettei mitään kamalaa tapahdu. No, toistaiseksi ne päivät ja yöt taitavat olla vielä kaukana. Poika ei onneksi vielä kaipaa etäisyyttä.

Joka tapauksessa sänky on iso pala pikkumiehen omaa huonetta, lapsen valtakuntaa jonne hän joskus siirtyy valvovan silmän ulottumattomiin. Siihen on kovin vaikeaa suhtautua, niin ristiriitaista se on. Siinä samalla pitäisi taas pieneltä osin ratkoa sitä, mitä kaikkea isosiskon jäämistöä velipojalle annetaan käyttöön.

Niin tai näin, tällaisena sateisena kesäyönä raapustellessa tunnelmaan tuntuu sopivan kuulokkeissa möyrivän laulu- ja soitinyhtye Mokoman sanailu:

“Annan kaiken ja enemmänkin jos viha kaikkoaa
mielipaha ja sielunhätä kauas katoaa
annan maisen kunnian jos uuden alun saan
kunhan entistä ehompana matkaa voin jatkaa…”
Mokoma – Entistä ehompi

P.S. Yleisesti tästä aihepiiristä kiinnostuneille sopii suositella myös viikonlopun Iltalehteä, jossa on Anita ja Heikki Karttusen haastattelu. Se on muistutus siitä, että tässä maailmassa lapsia kuolee myös täysin turhaan, kuten 2-vuotiaalle Akulle kävi päiväkodin pihalla. Sitä on omakohtaisesti vaikeaa hyväksyä, ettei koskaan saa syytä lapsen kuolemalle, mutta jotkut selvät syytkin ovat sellaisia, joita lienee äärimmäisen vaikeaa hyväksyä.

“Suru ei katoa, mutta se muuttuu joksikin muuksi, jonka kanssa voi elää”, Anita toteaa lehdessä. Toivotaan niin.

Toista oli kaksi vuotta sitten. Kaunista, niin kuumaa, ettei illalla saanut unta. Muistan heränneeni perjantaiaamuna ensimmäisen kerran viideltä – aamun valoon ja pikkulinnun lauluun, onnellisena tajuttuani, että saa vielä nukkua tovin.

Muistan vielä senkin ohi kiitäneen onnenpilkahduksen, kun myöhemmin heräsin puhelimeen. Ei ollut onnea, oli hätä. “Nyt on tosi kyseessä…”

Niin oli.

* * * * *

Kaksi vuotta on pitkä aika. Liian pitkä. Kaikki taakse jäänyt hyvä elämä on hautautunut liian syvälle menneisyyteen.

Aiempia sanojani katsoessa huomaan tulleeni kauas. En tosin tiedä, minne ja miksi. Vieläkään en ymmärrä.

Uusi elämä on tuonut lopulta selviytymisen keinoja, luulisin. Mutta kun välillä nousee jaloilleen ja kurottaa ylemmäs, kuopatkin käyvät syvemmiksi.

Sen tajusin, kun alkuviikon vietin hyvissä tunnelmissa. Suoraan sanottuna todellisuutta paeten, mielihyvän turvalliseen suojaan. Se oli tarpeellista, mutta hinta oli lopulta kallis.

Nyt sanat juuttuvat taas kurkkuun, ajatukset hajoavat ennen valmistumistaan. Tekisi mieli vain nukkua, mutta unesta herätessään ei koskaan tiedä, millainen maailma silmien edessä aukeaa.

Miljan kanssa odotin paljon tulevaa, mietin asioita välillä pitkällekin eteenpäin. Kuvittelin sitä ja tätä, jonka toteutumattomuutta saa nyt kitkerä maku suussa muistella.

Pikkumiehen kanssa en ole samaan sortunut. Toisaalta odotushorisontti on kutistunut turhankin pieneksi. Pari vuotta olen yrittänyt opettaa itseäni “tarttumaan hetkeen” – käytännössä se kuitenkin tarkoittaa usein sitä, että suunnitelmien, toiveiden ja odotusten rakentaminen kovin pitkälle on vain liian pelottavaa.

Ei meillä odoteta polkupyörän tai futiskenkien ostoa, ei kesärientoja, ei uusia kavereita, ei haaveilla koulusta. Korkeintaan odotellaan iltaisin nukahtamista, joka on muuttunut pikkuveikalla kovin vaikeaksi.

Näinä päivinä tulee taas mieleen tuskallisen hyvin parin vuoden takainen elämä, kaikki se odotus upeasta kesästä, joka jäi elämättä. Samanlaiseen on mahdotonta antaa itselleen lupaa.

Silloin odotin kiehtovia uuden elämäntilanteen kokemuksia, sain jotain paljon haluamaani suurempaa. Silloin kesän korvilla osasi jo kuvitella sitäkin, millaista tulevien sisarusten leikki olisi.

Nyt sen odotuksen seurauksena on vain helposti auki repeäviä arpia. Sen muistin taas liian hyvin, kun eräs kotipihan isoista pojista ihanaan tapaansa halusi huomioida pientä taaperoamme ja talutti kädestä vieden yhteiseen leikkiin. Sumein silmin jouduin katsomaan perään. Ei sen näin pitänyt mennä.

Juuri nyt uskaltaa odottaa vain sitä, että nämä päivät olisivat pian ohi.

Kotipihan leikkipaikat olivat pitkään kipeitä paikkoja kaikkine ainutlaatuisine muistoineen. Sen vuoksi pihapiirissä hääriminen pikkumiehen kanssa ei alkuun ollut helppoa, itse asiassa toisinaan oma olo oli todella vaikea. Hiekkalaatikkoaskareet ovatkin jääneet pitkälti muiden puuhiksi.

Viimeisen parin viikon aikana hyvät kelit ja omat aikataulut ovat kuitenkin kannustaneet runsaaseen ulkoiluun. Tiivis päivittäinen siedätyshoito näyttääkin purreen. Eilen huomasin ensimmäistä kertaa olevani pihalla aidosti hyvissä tunnelmissa, teki jopa mieli ottaa kamera mukaan lasten leikkejä tallentamaan, ja otinkin.

Leikit tietysti paiskovat hetkittäin silmille vanhoja takaumia, mutta pääosin hetket ovat jo nautinnollisia. Kipeimpiä juttuja oppii varomaan ja toisaalta pikkuveikka on jotenkin jo nyt niin täysverinen autoilumies, että leikit ovat aivan uudenlaisia.

Pienen ihmisen elämänvoimaan ja uskomattomaan syventymiseen on niin helppoa ihastua, ja intoutua itsekin välillä. Mielikuvituksen rajat löytyvät yleensä korkeintaan aikuisen päästä ja leikki on lapselle kokonaisvaltaisen tärkeää. Sitä lumoa on vaikeaa vastustaa, vaikka takaraivossa joku käsijarru vielä haraakin toisinaan.

Isä tai äiti tutustuu lapseensa tietysti heti syntymän jälkeen, mutta aivan uudelle tasolle se tuntemus syvenee lapsen kasvaessa leikki-ikäiseksi, itseään ahkerasti ilmaisevaksi taaperoksi. Olen itse jotenkin niin “sanallinen” ihminen, että tenavan kanssa puheleminen tuntuu tärkeältä. Parin vuoden ikää hiljalleen lähestyvän pojan leikeissä jutut ovat jo varsin keskeisessä roolissa, se on nautinnollista.

Lomaviikon hyvään tunnelmaan uppouduttani huomaan jo ajattelevani, että tänään oli hyvä päivä. Sitä en ole kenelläkään sanonut, kun iltarutiinit Miljan kanssa jäivät kesken.

Kipeitä kohtaamisia riittää, mutta niiden kanssa pystyy vaihteeksi elämään. Polkupyörän lastenistuin makaa kellarin nurkassa Miljan mittoihin säädettynä. Pikkuveikka vaatii jo kyytiin pääsemistä, joten sitäkään ei voi enää pitkään vältellä. Kirjaston hyllystä tulee vastaan kirjoja, joita ei välittäisi nähdä, mutta niitäkin pystyy jo silmäilemään – lukemisen voi onneksi jättää sikseen.

Ensi viikolla tuskin tuntuu näin hyvältä, mutta iloitaan arjen pienistä voitoista sitä odotellessa.

* * * * *

Otsikko on taas kerran varastettu. Sarjakuvien suurkuluttaja ei jaksa kovin usein hullaantua mistään uudesta, mutta ranskalaispiirtäjä Manu Larcenet’n tuotanto on vienyt miehen toistuvasti mukanaan niin monta kertaa, että vakuuttavuuden kynnys on jo ylitetty. Hienointa eurooppalaista aikuisten sarjakuvaa, ja Manua parhaimmillaan, on suomennoksissakin kolmeen osaan jo ehtinyt Pieniä voittoja -sarja (WSOY).

Neuroottisen ja maailmantuskaisen kolmekymppisen miehen parisuhde- ja lisääntymispähkäilyistä, menettämisen tuskasta ja arkisesta taistelusta (alkuperäisimeltään sarja on le combat ordinaire) on kovin helppoa tunnistaa itsensä. Ja kuvallinen ilmaisukin on puhuttelevaa. Lukekaa.