Kuten viimeksi kerroin, tämä on viimeinen postaukseni. Aloitin tämän blogin pitämisen pian Valo-poikani synnyttyä viime maaliskuussa. Blogia aloittaessani en edes tiennyt mikä on blogi, mutta pian lajityyppi muita blogeja seuraamalla tuli tutuksi.

Blogimaailmaan tutustuminen on ollut kiinnostavaa, ja on ollut hienoa huomata, miten aktiiviseksi tämän sivuston nettiyhteisö on muotoutunut. Tässä pari muuta havaintoa blogitaipaleelta.

Blogin pitämisen vaikutus omaan elämään: bloggaaminen lisäsi suuresti sekä valokuvaamisen että netissä roikkumisen määrää. Tämän sivuston hyvä ja huono puolihan on se, että täällä blogit ovat vuorovaikutuksessa. Pakkohan muidenkin kirjoitukset oli aina siinä samalla lukaista, ja tänne helposti jumittui… Mutta tulipa kerrankin otettua tarpeeksi kuvia omista lapsista.:)

Bloggaamisen vaaroista: pari kertaa huomasin jo järjesteleväni jotain tapahtumaa päiväjärjestykseemme vain siksi, että tuumin siitä tulevan hyvän postauksen, tai kivoja kuvia. Sitten pysäytin itseni, koska juuri sellaista "tässä hieno elämäni – ihastelkaa, kaikki!"- tyyppistä blogia en halunnut tehdä (tästä aiheesta kirjoitin muistaakseni kesällä: miten etenkin valokuvallinen blogi on aina vaarassa ohjata elämää, eikä päinvastoin eletystä elämästä raportoida blogissa).

Hoitovapaani on opettanut minulle jo nyt paljon asioita, joita en työkiireissäni ehtinyt tai halunnut huomata. Esimerkiksi sen, että lapseni ovatkin aika erilaisia kuin kuvittelin. Laittaessani tyttöä kymmenkuisena hoitoon pidin päiväkotitädeille pitkän luennon siitä, että ”tää on tällainen pikku Myy-tyyppi, oikea tänttähäärä, tää kyllä pärjää!”. Näin halusin sen nähdä.

Nyt kotivuotena tytöstä on tullut esiin se toinen puoli: herkkä, pelokaskin tyttö. Kaukana pikku Myystä.

Seitsemänvuotiaamme taas oli pitkään varsinainen pikku lapsipyhimys. Hän otti tunnollisesti vastuuta pikkusiskostaan päiväkodeissa, joissa he olivat aina sisarusryhmässä, eikä vaatinut juuri mitään itselleen. En puuttunut liialliseen kiltteyteen – olihan se kätevää, kun edes yksi lapsista käyttäytyi kuin äidin ajatus.
Tänä vuonna entisen ylikiltin nyrkit ovat alkaneet kotioloissa heilua ja mielialat ailahdella. Ensin olin ihmeissäni ja huolissani. Sitten ymmärsin iloita siitä, että monen vuoden pingotus vihdoin purkautuu, ja kaveri vapautuu.

Näinkö lapset aina kantavat kiireisessä arjessa osaa aikuisen vastuusta? Vaatiiko nykyinen kiirekulttuuri liikaa joustoja juuri lapselta? Onneksi minulla on nyt mahdollisuus pysähtyä miettimään tätä vähän pidemmäksi aikaa, kun hoitovapaani jatkuu vielä ainakin toisen vuoden.

Poimin seuraavan, tuntemattoman äidin kirjoittaman englanninkielisen runon joskus kakkosen vauva-aikana Mothering-lehden nettisivuilta. Kehystin sen seinälleni kera valokuvan, joka kuvasi veljeksiämme riehumassa sotkuisessa sängyssä. Pikku taulun katsominen muistuttaa minua aina siitä, miten tärkeää on osata elää hetkessä, juuri näissä hetkissä.

Ja miten tärkeää on esimerkiksi jutella lastensa kanssa tarpeeksi silloin, kun he vielä haluavat viettää aikaa vanhempiensa kanssa (sillä tässä suora, varoittava lainaus murkultamme vuoden takaa: ”Tähän asti mä olen kertonut sulle kaiken. Tiedoksi, että tästä eteenpäin mä en aio kertoa sulle enää mitään!” – ja se lupaus on muuten pitänyt!)

Once I was young, the children small,
There was not time to finish all
The tasks, it seemed
These things I dreamed:
A clean, still house, no urgent need,
A little time to rest and read.
Now I am older; day by day
I read the lovely hours away.
The still house gleams
These are my dreams:
A piping voice to call its need,
A hungry little mouth to feed,
A tear to wipe, a hole to mend,
A boundless energy to lend.

Loppukevennykseksi lause, joka lipsahti tyttäreni huulilta eräänä aamuna hänen puuteroidessaan(minua matkiessaan) haaveellisen näköisenä, peilin ääressä:
” Musta on kivaa tulla isoksi naiseksi. Sitten mäkin saan määräillä mun miestä!”

Näihin tunnelmiin.

ps. Hitaammasta elämästä kiinnostuneille tässä vielä pari hyvää sivustoa. Slow-guru Carl Honoren omat sivut löytyvät täältä:

http://www.slowplanet.com/blog/home/

Sivustolla majailee monta hyvää blogia. Aivan erityisesti haluan suositella tätä oivaltavaa kirjoitusta juuri meille äideille:

http://www.slowplanet.com/blog/2008/12/12/uni-tasking/

Ja tässä vielä toinen hauska saitti, jota ylläpitää ”International Institute of Not Doing Much”. Saitilla päivitettiin ennen myös blogia. ”Riippumatto-palaverin” jälkeen se kuitenkin päätettiin sulkea, koska tultiin siihen tulokseen, että aktiivinen bloggaaminenkin on stressiä ja elämän kiireisyyttä lisäävää toimintaa. Niinpä.

http://slowdownnow.org/

Kuvat:

Tässä Valo ja minä, päivitykseksi yllä olevaan blogikuvaan. Kuten näkyy, Valo ei ole enää mikään kantoliinassa torkkuva nyytti, vaan valoisa vauhtiveikko.

Rakastan vuoden vaihtumista ja muita uuden ja vanhan taitteita, jolloin voi visioida tulevaa. Viime kuukaudet olen kerännyt kuvia uuteen aarrekarttaan, sillä kaikki edellisen toiveet jo toteutuivatkin. Näinhän aarrekarttojen kanssa aina käy.

Vaikein vaihe aarrekartan teossa on päättää mitä toivoisi, ja sen jälkeen löytää toiveilleen kuvallinen muoto. Lopun leikkaaminen ja liimaaminen on pelkkää hauskaa askartelua.

Viimeisimmän aarrekarttani kuvia jouduin lopulta etsimään googlen kuvahausta, kun sopivia ei löytynyt mistään aikakauslehdestä. Tässä niistä kolme.

Akuutti ykköstoive: että vauva oppisi nukkumaan yön yli kovasti heräämättä ja hulinoimatta. Tähän löytyikin loistavia rauhaisasti nukkuvan äidin ja vauvan kuvia Ruskovillan kuvastosta. Kuvan päälle vielä näkyvästi seuraava lause: VAUVANI NUKKUU HYVIN – ja sitten vain innolla odottelemaan, miten aarrekartta kuin itsestään muuttaa tilanteen.

Toinen tärkeä toive: lisää rauhallista aikaa. Mutta miten kuvittaa aarrekarttaan näin abstraktia asiaa? Tähän juuri tarvittiin googlen kuvahakua. Syöttäessäni sinne lopulta sanat relaxing ja hammock (riipumatto) alkoi tulla sellaisia kuvia, joissa oli etsimääni fiilistä. Tosin ikävän monet kuvista sijoittuivat tropiikkiin, jonne en todellakaan halua lähteä (aarrekarttojen kanssa on oltava varovainen: jos laitat sinne vahingossa palmun, pian olet sen alla).

Väljä luppoaika on minulle niin tärkeä toive, että sen toteutumista en laske ainoastaan aarrekartan varaan. Olen jo alkanut karsimaan elämästäni asioita, jotka eivät ole välttämättömiä. Juuri nyt ei ole tarvis esimerkiksi harrastaa kovin paljoa, rakentaa taloa loppuun, urheilla huippukuntoon asti, tai olla ajan tasalla viimeisimmistä uutisista (etenkään kun ne ovat nykyään melkein kaikki huonoja). Peruutimme juuri sanomalehden tilauksen, ja myös television ja tietokoneen ääressä istumisen aion rajata minimiin.
Kun kännykkäni vähän aikaa sitten rikkoontui, pohdin pitkään siirtyäkö kokonaan takaisin lankapuhelimen varaan elämän alati keskeyttävän kännykän orjuudesta. Miten miellyttävä ja hitaan elämäntavan mukainen tämä ajatus olikaan! Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että minun pitää olla kouluikäisteni tavoitettavissa, ainakin tiettyinä kellonaikoina. Mutta voihan kännykkää pitää enimmäkseen äänettömällä, ja säätää siitä pois ne älyttömimmät keskeytyksen keskeytykset, kuten aivan turhan koputustoiminnon. Miksi olla koko-ajan tavoitettavissa, kun en edes tällä hetkellä ole työ-elämässä?

Myös tämä blogi joutui samalle rankkauslistalle, eli lopetan sen vuodenvaihteeseen. Bloggaamiselle oli helppo löytää aikaa, kun vauva oli pieni ja enimmäkseen nukkui. Nyt vauvan ollessa isompi ja toimeliaampi kirjoitusaika on pitänyt ottaa iltayöstä, ja se on alkanut tuntumaan orjuuttavalta. Sekin on tuntunut hullulta, että aina kun vauva menee päiväunille ja ehtisin vihdoin olemaan muiden lasten kanssa (tai jopa juomaan sen kylmentyneen kahvin), pitää uppoutua ensin tietokoneelle päivittämään kommentteja, tai kirjoittamaan vastakommentteja. Vaikka bloggaaminen hauska kokemus olikin, se on hieman häirinnyt tätä hitaamman elämän projektiani.

Yksi aarrekarttani toiveista on yksityistä laajempi. Toteutuessaan se kuitenkin vaikuttaisi merkittävästi myös oman kakkostoiveeni toteutumiseen. Toivon, että oma kyläkoulumme, Vihdin steinerkoulu, saisi ensi vuonna opetusluvan ja sitä myötä valtion tuen. Ja että me koulun vanhemmat pääsisimme vihdoin harrastelemaan muitakin asioita kuin vain koulumme varainhankintaa.

Olemme nyt viisi vuotta pyörittäneet kouluamme vanhempien voimin, ja se toimii! Koulustamme jo lähteneet lapset ovat pärjänneet hienosti myös peruskoulussa. Steinerkoulua käyneen esikoiseni kohdalla näen jo selvästi, mikä arvo on hitaammalla koulutusmallilla, jossa tietopainotteisen ”tehokouluttamisen” sijasta painotetaan taide-, luonto-, ja tunnekasvatusta, ja jossa kiireetöntä lapsuutta vaalitaan suurimpana arvona.

Perheitä muuttaa kyläämme jatkuvasti koulumme perässä, tulijoita kouluumme riittää. Alueellista tarvetta pienelle, maaseudulla toimivalle (ja silti pääkaupunkiseudun läheisyydessä sijaitsevalle) steinerkoululle selkeästi on. Kunpa päättäjätkin vihdoin tajuaisivat tämän!
Nyt, kun on vielä pikkuisen blogia jäljellä, mainostan tätä itselleni tärkeää asiaa, Vihdin steinerkoulua, vielä alla olevien kuvien verran.

Onko kukaan muu vielä tehnyt uuden vuoden lupauksia tai aarrekarttoja?

Kuvat:

Vihdin steinerkoulussa jokainen kouluviikko alkaa koko koulun yhteisellä retkellä.

Viikkoretken eväshetkeä valmistelemassa.

Markkinapäivän hulinaa koulun etupihalla.

Tämän luokan vihertävästä väristä näkee, että siellä istuvat yläluokkalaiset. Luokasta on erityisen kaunis järvinäkymä.

Päiväkoti Pikkulyhdyssä ei ole uusimpia muotileluja, mutta luovia leikkejä syntyy näistäkin aineksista. Etenkin näistä!

Myös päiväkoti käy joka viikko retkellä.

Steinerkoulussa osataan järjestää tunnelmallisia juhlia. Tässä tämän vuoden adventtijuhla.

Viidentoista äitivuoteni aikana olen havainnut äitiysvaatimusten kavalasti kasvaneen. Vaatimusten kasvu on kuitenkin tapahtunut niin hiipien, että vasta äskettäin ymmärsin oikein ahdistua siitä (todella paha univelka hieman kiihdytti oivallusta).

Yhdeksänkymmentäluvun alusta muistan vain pari hassua äitiä, jotka tekivät lastensa kanssa mitään ”erityistä”. Sekin erityinen taisi olla pitkään imettämistä tai tiedostavaa kasvissyömistä (nykyisin ihan tavallisia juttuja, joista ei saa hyvän äidin irtopisteitä). Ritva Kuusiston kiintymysvanhemmuuskirjoja kehdattiin esimerkiksi 90-luvulla vielä avoimesti pilkata: noin omistautunut äitiys oli yleisen käsityksen mukaan vain pienen hihhuliryhmän hullutuksia. Enemmistö uskoi vielä vankasti siihen, että rajansa lasten vaatimuksillakin. Ja äitien touhuamisilla.

2000-luvun alussa, jolloin sain toisen lapseni, lapsen tahtiin elämisestä ja sen mukana tulevasta kantoliina-perhepeti-villityksestä oli tullut päivän sana. Molemmat olivat kyllä loistavia oivalluksia lapsimyönteisempään suuntaan, mutta huomaatteko, että jo tässä vaiheessa hyvän äitiyden standardeja oli hivutettu hitunen ylöspäin? Jo tässä vaiheessa olit pikkuisen parempi äiti, jos esimerkiksi kannoit lastasi, etkä vain lykkinyt laiskasti vaunuja.

Mutta missä vaiheessa – ja miksi ihmeessä – iski tämä tämä viimeisin hullutus: ”ompele, askartele, entisöi ja tuunaa”-äitiys? Nykyäänhän hyvien äitien joukkoon et pääse, ellet ole haka näissä kaikissa (se perinteinen kokkaus pitää itsestään selvästi olla tietty hallussa myös).

Alkoiko tämä hilloa, piperrä ja väkerrä-buumi siinä vaiheessa, kun nousukauden rakentamis-, ja sisustamisintoilijoilta alkoi käteinen loppua, ja taloja oli pakko alkaa kunnostaa omin voimin? Vaiko siinä vaiheessa, kun ilmastonmuutokselta ei voinut ummistaa enää silmiään?

Oli miten oli, hyvää äitiyttä ei voi enää ostaa, se pitää käsin askarrella. Vielä vähän aikaa sitten hyvä äiti oli se, joka keksi antaa lastenjuhlistaan lähteville lapsosille sellaiset pikku pussukat, joissa on tarroja ja muuta pikusälää. Tänä päivänä moinen halpa teko rinnastuu takavuosien ”kännykkä-isyyteen” – kylläpä siinä kelvoton äiti yrittää päästä helpolla kaupasta ostetun tavaran avulla! Aito hyvä äiti vetää tänä päivänä lastenjuhlissa käsityö-askartelupajan tai vähintäänkin huovuttaen pipertää omin käsin kullekin juhlista lähtevälle lapselle oman satuhahmonsa.

Koko 2000-luvun lehdistä on saanut lukea perheistä, jotka ovat saaneet tarpeekseen vauhdista, ja hypänneet oravanpyörästä. Positiivinen ilmiö sekin. Mutta kun pintaa vähän raaputtaa, mitäpä nämä perheet ovat hidastuneella elämällään alkaneet tekemään? He eivät vieläkään loju stressittöminä riippumatoissa – vaan askartelevat, entisöivät, nikkaroivat tai siirtelevät hirsi hirreltä vanhoja taloja paikasta toiseen. Ja minä muuten tiedän, sillä olen kirjoittanut kymmenittäin juuri näitä lehtijuttuja.

Ennen käsitöitä ja muita näin vaivalloisia projekteja tekivät vain – no, käsityö-ihmiset ja puusepät. Ja ”vain” lasten tavallista kotihoitoa pidettiin riittävän hyvänä saavutuksena.
Mistä tämä kaikki suorittaminen kumpuaa?

Olen useasti maininnut Soule Maman blogin, sillä sen suosio (ja tuhansien, ellei sitten kymmenien tuhansien sitä jäljittelevien blogien suosio) kertoo aikamme äitiyden nousevista standardeista mielestäni paljon. Amanda Soule on tämän hetken superäitiyden sanansaattaja, joka kannustaa meitä muitakin ompelemaan ja suunnittelemaan itse perheemme vaatteet, tekemään itse lelut, askartelemaan luovasti, etsimään huonekaluja kaatopaikalta ja entisöimään niistä entistä hienompia…Klikatkaa vaikka heti paikalla osoitteeseen soulemama.typepad.com. ja ahdistukaa oman joulunne ei-itsetehdystä tyylistä! (erityisen riipaiseva, suorastaan surullinen minusta oli 16.12. postattu kuva, jossa Amanda kutoo tosi epämukavassa asennossa, vastasyntynyt olkapäällään…nähdessäni sen, parahdin ääneen: tätäkö meiltä äideiltä tosiaan vaaditaan? Ihan vakavissaan?)

Kaiken tekeminen itse on kovin arvokasta ja ekologista, mutta unisessa mielessäni on viime ajat pyörinyt vain yksi kysymys: millä ajalla tämän kaiken toiminnan on tarkoitus tapahtua, ja kuka sitten puolestaan hoitaisi koko muun arkirumban? Kunnon kotiäidiksi havitteleva tarvitsisi nykyään itselleen lauman palvelijoita, jotta äiti itse voisi keskittyä ”entisajan askarteluihin”.

Miksi tämä(kin) lisärasite on kaadettu juuri meidän ylirasittuneiden äitiraukkojen niskaan? Eivätkös tällaista toimintaa voisi pikemminkin harrastaa esimerkiksi eläkeläiset, tai edes ne kansalaisryhmät, joiden lapset ovat vähän isompia? Armahtakaa edes ruuhkavuosia eläviä askartelupakolta!

Tunnustan tässä ja nyt, että minä aion ostaa jouluksi valmiina joka ainoan tuotteen, jonka suinkin käsiini saan.

Tällä viikolla olemme näännyttävien jouluaskartelujen sijaan syventyneet tytön kanssa You Tuben loistavaan balettitarjontaan. Tapaninpäivän Prinsessa Ruusus-balettia odotellessa olemme löytäneet netistä ihania, vanhoja ballerinafilmejä, ja tulleet yhdessä siihen tulokseen (äiti on kyllä hitusen johdatellut tietämättömämpää osapuolta), että ihanin ballerina kautta aikojen on gruusialainen Nina Ananiashvili, jonka maagisia esityksiä äitikin sai todistaa hämärällä 80-luvulla. Ballerinan ylivoimaista kauneutta todistaa oheinen joulumieltä nostattava kuva. Sen voivat askartelumieliset vaikka tästä tulostaa, ja loihtia siitä kivan joulukuusenkoristeen.

Me laiskemmat voimme seuraavasta linkistä vain tuijotella uransa huipulla hyppivää ja pyörivää Ninaa siinä toivossa, että sama energia siirtyisi myös meihin (ja saisimme edes tehtyä jonkunlaiset jouluruoat…paitsi että saahan nekin ostettua valmiina). Onhan Ninan pukukin tässä espanjalaisbaletissa ihan joulumieltä nostattavan punainen:

http://www.youtube.com/watch?v=Mb2qfQ4zKNw&feature=related

Rentoa, askartelu- ja muista suoritusvaatimuksista vapaata, omannäköistä joulua kaikille! Palaan seuraavan kerran joulun jälkeen.

Kuvat:

Nina Ananiashvili Lumiprinsessana. Ihku!

Ilahduin suuresti Sari Sarkomaan päätöksestä luopua opetusministerin työstä lastensa takia. En ota kantaa siihen ikiaikaiseen kysymykseen, saavatko äidit tehdä hulluna töitä lasten ollessa pieniä vaiko eivät, tai olisiko vaativasta työstä pitänyt pikemminkin luopua Sarkomaan puolison. En jaksa alkaa tässä pohtia sitäkään, miksi esimerkiksi Piia-Noora Kauppia on arvosteltu sydämettömäksi äidiksi, mutta Alexander Stubbin samanikäisiä lapsia ei kukaan sääli.

Pointtini on tämä: arvostan Sarkomaan päätöksessä kovasti sitä, että joku (olkoon hän sitten mies tai nainen – paitsi että uskaltaisiko mies tällaista tunnustaa?)kehtasi julkisesti sanoa, ettei hän ruuhkavuosien keskellä koe selviävänsä kaikesta tarpeeksi hyvin. Tätä kun ei edelleenkään oikein saisi sanoa ääneen, vaikka maailman monimutkaistuessa yhtä useampi meistä törmää samaan asiaan.

Itse rupesin pohtimaan, olikohan Sarkomaan eroilmoitusta sävyttävä melankolia ja apeus pelkkää teatteria? Pitikö tuollaiselta pallilta poistuessa – ihan vain koko poliittisen instituution mieliksi – olla pikkuisen surullinen, antaa ymmärtää, että tekee päätöksensä vain suuren syyllisyyden takia, vaikka olisikin sisäisesti riemusta ratketa? Miten mahtavaa olisikaan ollut, jos lähtijä olisi katuvaisuuden ja anteeksipyytelyn sijaan avoimesti tuulettanut. Että yes, nyt se oikea elämä alkaa! Täältä tullaan, helpompi arki! Pitäkää ministeriönne!

Tässä yhteydessä tekisi mieli taas lainata Tom Hodgkinsonia, ja vähän pidemminkin:
”Masentavaa kyllä, myös naiset ovat langenneet ura-myytin pauloihin. ”Urani on minulle todella tärkeä”, sanovat solipsistiset uudet uranaiset. Minusta on täysin käsittämätöntä kuinka pienen idioottiklikin pomottelu jossain suuryrityksessä voi olla tärkeämpää kuin omien lasten kanssa leikkiminen, perheen ja ystävien kanssa hengaaminen tai jonkin luovuutta vaativan asian harrastaminen. Jo suunnilleen sadan vuoden ajan naiset ovat samaistaneet uran vapautukseen. Paetakseen kotielämässä kokemaansa tylsyyttä, tyranniaa ja voimattomuutta, mikä oli epäilemättä totisinta totta viktoriaanisena aikana, he ovat hakeutuneet työhön, joka tarjoaa heille rahaa ja täyttymyksentunteen. Niin heille luvataan. Mutta mikä on todellisuus? Kuten G.K.Chesterton nokkelasti asian ilmaisee: ”Tapaan naisia, jotka sanovat vastustavansa sitä, että heille sanellaan mitä heidän pitää tehdä, ja sitten he menevät ja ottavat työpaikan pikakirjoittajina”.

Hodgkinson ei tarkoita sitä, etteivätkö naiset voisi tavoitella vapautta, luovuutensa toteuttamista ja muita hienoja asioita siinä kuin miehetkin. Hän ainoastaan varoittaa, että juuri näitä asioita tavanomaisesta kokopäivätyöstä tai urasta ei todennäköisesti tule löytymään. Todennäköisempi paikka niiden löytämiseen on tavallinen pieni, ihmisen tempolla kulkeva elämä. Sitä arvelen Sarkomaankin päätöksellään tavoittelevan.

Vaan ei se luovuttaminenkaan ihan niin helppoa ole. Voisinpa olla kärpäsenä (tai siis pahanilmanlintuna) katossa katsomassa, kun entinen opetusministeri lapsikeskeisemmän elämänsä aloittaa. Vauhdin hidastaminen on nimittäin sata kertaa vaikeampaa kuin sen kiihdyttäminen, ja vauhti myös kiihtyy uudestaan nollasta sataan aivan huomaamatta. Esimerkiksi niin, että on tekevinään jonkun ”tosi helpon ja rentouttavan etätyöratkaisun”, mutta havaitseekin vasta jonkun ajan päästä, että se olikin vain sala-kunnianhimoinen työsuunnitelma.

Ystäväni Tia-Nina Munne tekee filosofisia mietelmätauluja juuri meille suorittajille. Suosittelen Tia-Ninan sadunhohtoisia huoneentauluja kaikille, jotka harjoittelevat luopumista ja hidastamista. Niitä voi nähdä enemmän ja tilata tästä osoitteesta:

www.tianina.fi

Kuvat:

Tässäpä tärkeä muistutus joka vanhemman seinälle.

Tämän taulun sain Tia-Ninalta juuri, kun aloin kuristua joulustressiin. Taulun katselu on helpottanut tilannetta selvästi, kiitos Tia!

Tässä toinen esimerkillisen rento jouluun valmistautuja.

Tällainen ?itsetunto-ikoni?, jossa on peili, ja tärkeä sanoma, pitäisi olla joka nuorella, ja ehkä äidilläkin.

Minulle oli tyrmistys, että esikoisemme, lukemaan opittuaan, ei halunnut lukea itse mitään. Hän vihasi lukemista, eikä vapaaehtoisesti tullut lähellekään kirjastoa.

Kokeneempana äitinä olisin ehkä todennut, että ”no tämä nyt on tällainen tapaus, ja se siitä sitten”, mutta esikoisen kanssa pienestäkin asiasta nousee tunnetusti suuri kysymys. Omistin siis monta vuotta sille, että etsin kirjastosta helpoimmat, naurettavimmat ja nopeatempoisimmat koululaisromaanit, pistin poikani lukemaan ne eräänlaisella kiristys-väsytys-palkitsemistaktiikalla, ja kierosti vaikeutin koko-ajan lukemisastetta, jotta hän lopulta tuli lukeneeksi muutaman ihan hyvänkin kirjan.

Hänestä ei edelleenkään tullut innokasta lukijaa, mutta hän on hämmästyttänyt opettajiaan esimerkiksi valtavalla Astrid Lindgren-tietoudellaan (”No niin kai, kun kenenkään muun äiti ei ole niin hullu, että olisi pakottanut lukemaan niitä kaikkia!”, kuuluisi tässä kohtaa varmaan esikoisen oma tuhahdus). Enää en yksinkertaisesti jaksaisi tyrkyttää vastahakoiselle lapselle lukemista näin paljon, mutta ajattelin kuitenkin jakaa kanssanne näiden vuosien salapoliisietsintöjen tulokset. Pahoittelen sitä, että lukulista on aika poikapainotteinen, mutta toisaalta kuvittelisin, että tytöille lukemiseen ryhtyminen on astetta helpompaa. Tytöillä lukemista helpottaa suuresti myös mahdollinen hevoshulluus, sillä sen varjolla tulee luettua paljon helppolukuisia heppakirjoja.

Esikoisen lukeminen pääsi vauhtiin Dav Pilkeyn tunnettujen Kapteeni Kalsari-kirjojen avulla. Nämä kirjat, kuten nimi jo vihjaa, koukuttavat poikia puolisarjakuvamaisella esitystavalla ja runsaalla vessahuumorilla.

Näistä poika siirtyi Sören Olssonin ja Anders Jacobssonin Lasse-sarjaan, ja siitä edelleen samojen kirjoittajien Bert-sarjaan, joka kuvasi hieman vanhemman pojan edesottamuksia. Molemmat on kirjoitettu niin rempsakasti ja vitsipitoisesti kuin ruotsalaiset vain osaavat. Samaa linjaa jatkaakseen poika suostui lukaisemaan läpi myös muutaman Eva ja Adam-kirjan (Måns Gahrton – Johan Unenge).

Nopoloiden Risto Räppääjät olivat seuraava varma hitti, ja myös Heinähattu ja Vilttitossut kelpasivat. Road Dahlin kirjoja poika ihan oikean aidosti rakasti. Kuka pelkää noitia, Matilda ja Iskä ja Danny maailmanmestari olivat suosikkeja, joita hän luki uudelleen ja uudelleen.

Myös Johan Unengen Pontus-kirjat (Pontus kahden vaiheilla, Pontus skeittaa korkeuksiin) menivät hyvin kaupaksi. Äidin omasta lempikirjasta, Marjatta Kurenniemen Onnelista ja Annelista poika ei taas tajunnut tuon taivaallista. Onhan tämä ihana kirja tietysti aika lailla tytöille suunnattu.

Vasta Harry Potter räjäytti pankin, ja sai pojan siirtymään (omasta tahdostaan, huom!) vaikeamman fantasiakirjallisuuden, kuten Narnioiden, Taru Sormusten herrasta-sarjan ja Eragon-sarjan pariin.
Esikoinen oli siitä onnellisessa asemassa, että Harry Pottereita tupsahteli hänelle juuri oikeassa tahdissa, eli aina ensin ilmestyi kirja, ja vasta parin vuoden päästä siitä leffa. Ilman leffoista poimittuja etukäteiskäsityksiä ne pitäisi lukeakin. Huonompien elokuvien myötä on melkein unohtunut, että kirjat ovat mestariteoksia.

Meidän poikapa on lukenut jokaisen Potter-kirjan 18 kertaa. Löytyykö haastajaa?

Loppuun pieni muistikuva ajalta ennen varsinaista Harry Potter-hässäkkää. Vuonna 2000 kuulin siskoltani maagisesta kirjasarjasta, johon koko Italia, siskoni mukaan lukien, oli jäänyt koukkuun. Eikö Harry Pottereita ollut tosiaan ilmestynyt vielä Suomessa?
Olihan niitä ilmestynyt jo kaksi. Lehdet eivät vain Suomessa kirjoitelleet niistä, eikä juuri kukaan ostanut niitä, vaikka (ja tämä tuli heti ensimmäisellä lukukerralla selväksi) nehän olivat ihan mielettömiä! Hullaannuttuani minäkin, tarjosin juttua Harry Potter-ilmiöstä erääseen suureen aikakauslehteen, ja muistan vieläkin toimituspäällikön ensikommentin:

- Jotain lastenkirjojako? Siis ketä kiinnostaa? Ei tule kuule ikinä menemään läpi Suomessa.

Njahhahhaa! Kyllä miljardit lapset tietävät paremmin.

Kun lapsi jaksaa kuunnella pidempiä kertomuksia, alkaa satukirjojen kultakausi.

Jos olisi pakko valita satukuvakirjojen paras, valitsisin Elsa Beskowin. Jos Beskowin kirjoista edelleen pitäisi valita paras, valitsisin Tonttulan lapset. Kaikissa Beskowin kirjoissa on maagista vanhan ajan sadun henkeä sekä erityisesti luonnon suurta ymmärrystä.

Onkohan esimerkiksi parempaa tapaa opetella kukkalajeja kuin lukea Beskowin Kukkaisjuhla? Tai kiehtovampaa tapaa kertoa lapselle pohjoismaisen metsän elämästä ja vuodenajoista kuin Tonttulan lapset? Tonttulan lasten kuvituksen muistan jo omasta lapsuudestani. Mieltäni kiehtoi erityisesti se, miten pikkuperhe hamstrasi suuret varastot talven varalle ja äiti kutoi perheelleen niittyvillasta talvipukimet:

”Voi talvi olla tuima ja tulla äkkiä,
siis tehdään monta villahuopaa, toppatäkkiä.”

Gummerukselta on juuri ilmestynyt Beskowin Petteri ja Lotta-kirjojen uusintapainos, joka jokaisen Beskow-fanin kannattaa nopeasti hamstrata talteen ennen kuin painos taas loppuu.

Jos maagisessa aihepiirissä pysytään, Suurta Tonttukirjaa (Rien Poortvliet, Wil Huygen) parempaa perehtymisopasta aiheeseen ei ole eikä varmaan tulekaan. Itseäni miellytti kovasti pari vuotta sitten ilmestynyt Eero Ojasen ja Ari Jokisen kirja Suomen kansan tonttuaarre, mutta sen tonttufilosofiset pohdiskelut olivat pitkästyttäviä ainakin meidän lasten mielestä.

Astrid Lindgrenin kuvakirjoista suosittuja meillä ovat olleet Lotta-kirjat, Melukylän lapset, sekä erityisesti ihana satu Pekka Peukaloinen. Kukapa yksinäinen lapsi ei haaveilisi Pekan tapaisesta pikku ystävästä, jota voi hoitaa kuin elävää nukkekodin nukkea?

Lähempää nykypäivän maailmaa liippaavat Tove Appelgrenin kirjoittamat ja Salla Savolaisen kuvittamat Vesta-Linnea-kirjat. Mainitsinkin jo aiemmin, että viisivuotiaamme lempikirja on Vesta-Linnea ja hirviö-äiti (kuinka nöyryyttävää minulle). Myös tämän vuoden uutuuskirja Vesta-Linnea mieli mustana kuvaa hienosti keskimmäisenä lapsena olemisen ja isossa perheessä kasvamisen problematiikkaa.

En ole ikinä ymmärtänyt, mihin tankkaavien Mikko Mallikas-kirjojen suosio lasten keskuudessa perustuu. Meidänkin lapsemme kuitenkin rakastavat niitä, joten niitä on siis luettava. Lapsemme hinkuvat muuten aina eniten kuulla sitä minun mielestäni raivostuttavinta kirjaa, eli Mikko Mallikas on rehellinen.

Kotimainen lempikuvittajani on Liisa Kallio. Herkkä vauvakirja Meidän oma Nuppulotta, mielikuvituksen voimasta kertova Lentävä talo ja keijujen maailmaan sijoittuva Pudonnut tähti ovat kaikki visuaalisesti lumoavia kirjoja.

Markus Majaluoman luoma höpsönhauska Ruusumäen perhe seikkailee esimerkiksi kirjoissa Isä, lähdetään sieneen, Isä, rakennetaan maja ja Isä, koska joulupukki tulee? Näistä kirjoista, jossa boheemi isä pyörittää arkea hyvin omintakeisella tavalla, tiukkapipoisempi, kontrollifriikki äiti voi sadun luennan ohessa saada itselleen arvokasta oppia. Että sujuuhan se huushollin pito näinkin…

Koska lapsemme ovat käyneet steinerpäiväkotia, jossa klassikkosadut käydään läpi suurella perusteellisuudella, satukirjat ovat kotona jääneet vähemmälle. Poikkeus on Laura Sointeen Satuja-kirja, mikä on pakko mainita, vaikka tätä 1991 viimeksi julkaistua kirjaa (alunperin se on vuodelta 1946) ei enää omaksensa saakaan kuin sinnikkäällä divari/nettimetsästyksellä.

Sointeen seikkailusadut ovat hyytävän kammottavia ja kihelmöivän jännittäviä. Siis ihan oikeasti pelottavia! Niissä riittää synkkiä korpia, salaperäisiä erämaametsiä, noitia, keijuja, haltioita, kuolleiden henkiä ja muita yliluonnollisia olentoja, sekä tietysti kuninkaanpoikia ja prinsessoja. Sointeen sadun päähenkilö on yleensä köyhä lapsi, ja satujen opetus aina sama: rehellisyys on suurin hyve, ja rikkaus ei tuo onnea.

Sointeen sadut ovat myös ihanaa aivolepoa aikuiselle silloin, kun haluaa kääriytyä vällyihin ja päästä stressaavasta nykyhetkestä muihin maisemiin. Heti sadun alkusanoista pääsee fiiliksiin:

”Kaukana, kaukana Pohjolassa kasvoi synkkä, salaperäisen näköinen metsä. Puut olivat kasvaneet siellä niin lähekkäin, että näytti melkein mahdottomalta tunkeutua sinne. Koskaan ei ollut ihmiskäsi kaatanut siellä puuta eikä kukaan ollut astunut sinne jalallaan.” (sadusta Varjojen linnan prinssit)

Huu!

Mitkä kirjat ovat teidän leikki-ikäistenne suosiossa?

Kuvat:

Pikku Palda on joutunut vangiksi Mustan noidan kammottavaan jääluolaan Laura Sointeen sadussa Hukkasaaren salaisuus.

Tonttujen touhukasta elämää Elsa Beskowin Tonttulan lapsissa ja Suuressa Tonttukirjassa.

Tiedän hämmästyttäviä perheitä, joissa yksivuotias kuuntelee muun porukan mukana Risto Räppääjiä, ja toisaalta perheitä, joissa pitkään luetaan vain yksinkertaisimpia kuvakirjoja. Meidän lapset ovat jaksaneet keskittyä pidempiin kertomuksiin vasta päälle kolmevuotiaana.

Tähän postaukseen valitsin kuvapainotteisia kirjoja, joiden tekstimäärä ei ole vielä kovin suuri, tai juoni monimutkainen. Esimerkiksi Mikko Mallikas-kirjojen pituusluokan kirjat jätän seuraavaan kertaan.

Kristiina Louhen kirjoja olen hehkuttanut tässä blogissa aiemminkin, mutta pakkohan ne on taas mainita. Pienemmille tarkoitettuja Tomppa-kirjoja rakastavat jo vauvaikäiset, Aino-sarjan faneja löytyy vielä kouluikäisistä. Kristiina Louhen oman Aino-tyttären elämää kuvaavassa kirjasarjassa tyttö kasvaa taaperosta tokaluokkalaiseksi, ja kokee juuri niitä ihan tavallisia juttuja, joihin jokainen lapsi voi samaistua.

En tiedä yhtäkään lastenkirjailijaa, joka osaisi kuljettaa kertomusta yhtä yksinkertaisin kuvin ja vähin sanoin kuin Kristiina Louhi. Nämä ovat mestariteoksia, ja onneksi Tammi julkaisee niistä aina uusia painoksia.
Syystäkin Ainojen painokset loppuvat aina välillä, kannattaa siis iskeä niihin kiinni aina kun niitä saa. Tällä hetkellä Ainoja vaikuttaa olevan tarjolla aika hyvin.

Maikki Harjanteen Minttu on toinen tavislapsi, jonka elämästä meidän lapset ovat aina olleet suunnattoman kiinnostuneita, vaikka äitiä nämä kirjat eivät Ainon lailla kiehdokaan. Teemu ja Sanna-kirjat 70-luvulta ovat myös tätä samaa tavallisen arjen ansiokasta (lasten mielestä siis: loputtoman kiinnostavaa) kuvausta.

Ei selvästikään muuten ole helppoa tehdä juuri tämän genren (eli tavallisen lapsiarjen kuvauksen) kirjoja, koska hyviä uusia sellaisia ilmestyy niin harvoin. Mitä humoristisimpia ja mielikuvitusrikkaampia tarinoita riittää, mutta mistä löytyisi vaikkapa uusi Aino? Ei kai mistään. Hyvän yrityksen tasolle pääsevät kuitenkin Katarina Janouchin Ilona-kirjat, Timo Parvelan Anna ja Antti-kirjat, Catarina Kruusvalin Ellen-kirjat kirjat sekä uutuus Iida ja pehmot päiväkodissa.

Omasta lapsuudesta tuttu kiireisen yh-äidin lennättämä Jason on tehnyt uusintapainoksen myötä comebackin. Lapsena muistan Jasonista juuri äidin käsipuolessa lentämisen, nyt aikuisena havaitsee myös kirjojen yhteiskunnallisuuden ja Jasonin äidin mielenkiintoisen elämän. Vanhemmuuden ilmapiiri on 70-luvun jälkeen muuttunut aika lailla konservatiivisemmaksi – oman aikamme lastenkirja-äidit eivät esimerkiksi enää työskentele alastonmalleina. Tai ylipäänsä työskentele (lastenkirjoissa) niin hurjasti kuin Jasonin äiti.

Toinen mainio 70-luvun ilmiö ovat Barbapapat. Hyvä, että uusintapainoksia pukkaa niistäkin, koska ilmastonmuutoksen myötä niiden ympäristönsuojeluajatuksista on tullut entistä ajankohtaisempia. Itse pidin pienenä erityisesti kirjasta Barbapapan arkki, jossa koko Barbaperhe kyllästyi saastuneeseen maapalloon niin, että muutti toiselle planeetalle.

Laura Latvalan iki-ihana Pikku Marjan eläinkirja mainittiin jo edellisen postauksen kommenteissa. Meillä vielä alle vuoden ikäiset eivät ole jaksaneet kuunnella sitä, mutta taaperoikäiset jo kyllä. Kirjan runoista monet on jo sävellettykin, ja vuoden 1947 näköispainoksen kuvitus on herkistänyt jopa meidän mummot, jotka muistavat kirjan omasta lapsuudestaan.

Richard Scarryn kirjoista pitää nostaa jokaisen pikku pojan välttämättömyystuote, eli tietysti Iloinen autokirja. Vähän pidempiä juttuja kuuntelevalle lapselle suosittelen Mauri Kunnaksen astetta persoonallisempaa Hurjan hauskaa autokirjaa.

Miten ihanaa, että on olemassa sellainen instituutio kuin Tammen kultaiset kirjat! Meillä on rakastettu niistä kaikkia, mutta ehkä ihan eniten Kapu Karvakorvaa, Autoparaatia ja Viittä pientä palosotilasta. Ihanaa 50-lukulaista Me autamme äitiä-kirjaa luen lapsille aina toisinaan siinä toivossa, että siitä tarttuisi hyviä vaikutteita. Mutta lapset suhtautuvat siihen kuin mielikuvitukselliseen satuun…

Tove Janssonin Kuinkas sitten kävikään? on meillä ollut yllättävänkin pienten lasten suosiossa, ja sitä on jälleen saatavissa, samoin kuin toista Janssonin pienten lasten klassikkoa Kuka lohduttaisi nyytiä.

ps. Vinkkinä kiireisille äideille: huomasin, että tosi monet näistä kirjoista ovat myynnissä mainiossa Lelutalo-nettikaupassa.

pss. Jos tästä jutusta löytyy outouksia, se johtunee siitä, että tämä äiti ei ole skarpeimmillaan. Vauva on tihentänyt heräilyväliään tällä viikolla kymmeneen minuuttiin…

Kuvat:

Aino-kirjoilla on meillä oma korinsa. Ensimmäisessä kirjassa Aino-taapero saa uhmakohtauksen kaupan karkkihyllyllä.

70-lukua: äiti istuu alastonmallina, jotta Jason saa talvitakin. Barbapapat suojelevat luontoa.

Nämä Timo Parvelan, Catarina Kruusvalin ja Katarina Janouchin lastenkirjat ovat hienoja uusia “arkikirjoja”

Tässä ensimmäisessä lastenkirja-postauksessani luvassa ei vielä ole mullistavia kirjavinkkejä. Aloitan lastenkirja-aiheen käsittelyn perusteellisesti jo vauvaiästä siksi, että olen kuullut tarpeeksi monen sanovan: ”kyllähän minä lukisin lapselleni, mutta kun ei se jaksa kuunnella…”. Aina, kun kuulen tällaisen lauseen, mieleeni hiipii epäilys siitä onkohan lukeminen aloitettu liian vaikeilla kirjoilla, tai muuten vain liian tiukalla asenteella? Miten jo pieni lapsi voi olla siinä luulossa, että lukuhetki on jotain tylsää ja kasvatuksellista?

Tämän postauksen ainoan kirjavinkin voisi tiivistää seuraavasti: on minun mielestäni ihan sama, mitä vauvalle lukee, kunhan fiilis vain pysyy hyvänä, sivunkääntölogiikka opitaan, ja lapsi oppii mieltämään lukuhetken erityisenä hupina.

Voi olla, että suuri osa pääsee tässä(kin) asiassa helpommalla kuin minä, mutta omat lapseni ovat olleet sen luokan lyhytpinnaisia menijöitä, että lukemishetken ihanuus ei ole heille koskaan mennyt jakeluun noin vain. Ennen serious reading-osastolle pääsyä on pitänyt selvittää liuta kriisejä, jotka ovat liittyneet kirjojen syömiseen, repimiseen ja paikallaan istumisen syvään kiukuttavuuteen. Tämän vuoksi kirjoillamme on alkuun ollut vain kaksi kriteeriä:

1. Paksut, pahviset sivut, jottei lukemisen maailmaan vihkiytymistä tarvitse heti aloittaa taistelulla repeilevien sivujen kanssa (markkinoilla on myös kangaskirjoja, mutta epäilen, mieltääkö vauva ne kirjaksi ollenkaan – ainakaan niitä lukemalla ei opi, miten kirjan sivuja pitäisi kohdella).

2. Yksinkertainen asiasisältö, joka liippaa tarpeeksi läheltä vauvan omaa, erittäin vähäistä kokemusmaailmaa.

Tarpeeksi yksinkertaista kirjaa saa etsiä! Tänä treenaamisen aikakautena jo vauvaikäisille markkinoidaan hämmästyttävän monimutkaisia kirjoja, joissa harjoitellaan mm. laskemista, värejä, muotoja ja jopa kirjaimia.

Siis vauvaikäisille.

Orastavan kirjojen kuunteluinnon saa tapettua näiden lisäksi tehokkaasti myös ”vauvojen sanakirjalla”, jossa esitellään kymmeniä, pahimmassa tapauksessa satoja asioita, joista vauva ei tosielämässä ole nähnyt vielä vilaustakaan. Baby Einstein-kirjasarjan nimi kertoo tämäntyyppisten vauvakirjojen tavoitteista kaiken.

Parhaillaan luemme joka päivä yhdeksänkuisen kanssa läpi Hanhiemon loruja-sarjaan kuuluvia ”Mää mää lammaskulta” ja ”Hikkori tikkori toikki”-kirjoja (täytyy myöntää, että olemme edelleen aika tiukasti kirjojen kaluamis/paukuttamis-asteella). Hanhiemon loruja-kirjat ovat kuvitukseltaan aika monimutkaisia, samoin niiden absurdi tarina on käsittämätön, mutta jotain kummaa lumoa, jonka jo vauva hoksaa, näissä Nursery Rhymes-loruissa on.

Vauva ihastuu kirjoihin, jotka ovat aikuisen mielestä ihan kummallisia. Riemua tuovat samaa asiaa jankuttavat lausemuodot, ääniefektit (”mitä koira sanoo? hau hau!”), kiintoisat materiaalit pienten käsien kokeiltavaksi, ja superselkeät (eli aikuisen mielestä tylsät) kuvitukset.

Entä mitä mieltä olla kirjasta, jossa on jokin karmeaa ääntä (ambulanssi, traktori tms.) tuottava nappi? Vielä vauvavaiheessa olen sitä mieltä, että mikä tahansa juju, mikä auttaa vauvaa kiinnostumaan lukemishetkestä on pelkkää plussaa. Kuten vilkkaampien vauvojen vanhemmat tietävät, pelkkä sylissä paikallaan istuminen ei ole kaikille helppo juttu. Jos ujeltava pilli hypnotisoi Maantiekiitäjän hetkeksi paikoilleen, olkoon.

Televisiostakin tuttu Kaapo-vauva seikkaili vielä 2000-luvun alussa monessa hienossa kovakantisessa kirjassa, ja Kaapot olivatkin malliesimerkkejä toimivasta ensikirjasta. Pallopää Kaapon pienikin vauva mielsi hengenheimolaiseksi, ja Kaapon puuhat (syöminen, nukkuminen jne.) olivat vauvoille tuttuja. Todellinen harmi, että Kaapoista ei ole tehty uusia painoksia!

Mutta riittäähän vastaavia vauvasankareita, vaikkakin ne ovat usein eläinkunnan edustajia: Yves Gotin Antti-pupu, Lucy Cousinsin Maisa-hiiri, Eric Hillin Puppe-koira…
Oma top 3-listamme vauvaikäisille voisi näyttää vaikka tältä:

1. Lucy Cousinsin Maisa-kirjat (joitain Maisoja löytyy myös pahvisina)
2. Hanhiemon loruja-kirjat (Moira Kemp-Kirsi Kunnas)
3. Eric Hillin Puppe-kirjat

Mitkä kirjat ovat olleet hittejä teidän vauvaikäisillänne?

Kuvat:

Kakkonen halusi katsella tätä kasvatusopasta, jossa oli paljon lasten valokuvia, aina ennen nukkumaanmenoa, ja nukahti yleensä onnellisesti sen alle. Vauvan lempikirjat voivat olla yllättäviä.

Valikoima hyviä ensikirjoja. Tosin ohutsivuiset saavat meillä vielä odottaa.Tässä Puppe-kirjassa on erityisen hurjaääninen ääninappula.

Vaatteet eivät ole koskaan kovasti kiinnostaneet minua. Totta kai jotain on päällensä ja lastenkin päälle pantava, ja oikeastaan minulla on tarkkakin maku. Silti vaatteiden ostaminen on aina ollut minulle vain välttämätön paha, ei sen kiihkeämpää innostusta herättävä asia.

Eränä iltana leuhkinkin miehelle, miten minä olen oikeastaan esimerkillisen vähän kuluttava ihminen. Maailma totisesti pelastuisi, jos kaikki shoppailisivat yhtä vähän kuin meikäläinen.
- No joo, entäs tää Amazonin lasku tässä? hän huomautti synkkänä, ja palautti minut maan pinnalle. Aiheesta hän huomauttikin (vaikka puolet jälleen kerran tilatusta, valtavasta kirjakasasta oli kyllä hänen).

Meillä on todella paha kirjashoppailuongelma. Se alkoi joskus 80-luvulla mieheni projektista kerätä divareista kaikki kotimainen, ja merkittävin ulkomainen runous, paheni miehen opiskeluaikojen työpaikassa, kirjastossa (kymmenittäin poistokirjoja alkoi siirtyä kotiimme),muuttui vakavaksi aloittaessani toimittajan työt (ilmaisia arvostelukappaleita alkoi tupsahdella) ja lopullisesti räjähti käsiin dollarin kurssin laskettua ja Amazonin tilausten muututtua niiin edullisiksi.

Muuttaessamme edellisestä asunnostamme väliaikaisasuntoon, jossa asuimme talon rakentamisen ajan, meillä oli kirjoja yhdeksän isoa hyllyllistä. Kun muutimme vuokralle pieneen asuntoon, hajautimme väliaikaissäilytykseen kuutisen hyllyllistä kirjoja.
Koska uuden talomme työhuoneen valmistuminen kesti pari vuotta, kirjat olivatkin säilytyksessä vähän pidemmän aikaa. Tässä välissä tapahtui oudosti se, että kirjojen määrä kasvoi taas ainakin kolmen hyllyllisen verran.

Työhuoneen valmistuttua uusiin, entistä isompiin hyllyihin ei mahtunutkaan enää kuin aivan pieni osa säilytyksessä käyneistä kirjoista.
Oli aloitettava säälimätön karsimisoperaatio. Nyt olemme saaneet kannettua divariin noin 800 kirjaa (nyyh!).

Kodissamme ei kuitenkaan ole ihanasti tyhjentynyttä ja kirjatonta, sillä kahdeksan hyllyllistä pullistelee vieläkin täysinäisenä. Minua ei kuitenkaan kannata valistaa siitä, että kirjat keräävät pölyä. Kirjafriikille, joka nimenomaan haluaa omistaa kirjoja, eikä vain lainata niitä kirjastosta, väite rinnastuu sydämettömyydessään (ihan yhtä lailla paikkansapitävään) huomioon siitä, että omat lapset tuottavat taloon epäjärjestystä ja sotkua.

Yhtä lailla sydäntäni on kylmännyt viime aikoina, kun metsien suojelun nimissä ehdotellaan, että kirjojen tulisi tulevaisuudessa ilmestyä vain sähköisessä muodossa. Etteikö enää voisi pitää käsissään kirjoja, käännellä ja hypistellä niiden sivuja? Onko se enää ihmisarvoista elämää?

Omistamme tietysti kaiken mahdollisen lastenkirjallisuuden. Olemme myös yrittäneet siirtää lapsiin kirjarakkautta, ja onnistuneet siinä vaihtelevalla menestyksellä. Erityisesti ei-niin-lukemisesta kiinnostuneen esikoisen kanssa asiasta on käyty pitkä ja perusteellinen taisto, ja tutustuttu joka ainoaan helppolukuiseen ja mahdollisimman vitsikkääseen kirjaan, mikä markkinoilta löytyy.

Meidän Perheen toimituksen toivomuksesta bloggaan nyt joulun alla useamman kerran lastenkirjoista. Joululahjavinkkinä esittelen kirjoja tai kirjasarjoja, jotka ovat uponneet meidän perheen kriittiselle lapsikirjaraadille taaperoikäisistä murkkuikäisiin.

Kuvat:

Kun tyypit alkavat järjestellä kirjoja hyllyyn värien mukaan, kirjahulluuden voi katsoa karanneen lopullisesti käsistä. Tuho-ikäisten vauvojemme lempipuuhiin on aina kuulunut kirjojen pudottelu hyllystä.

DVD:idenkin hajottaminen on mukavaa puuhaa.

Minne seuraavaksi?!

Alkuun pitää tunnustaa, että edellinen postaukseni löhöilystä marraskuussa oli silkkaa haaveilua. Oikeasti en ole sohvaa viime aikoina nähnytkään.

Otin uusintalukuun Allison Pearsonin mainion kirjan "Kate Reddy – täydellä teholla yötä päivää". Edellisellä lukukerralla, ollessani itse täysillä työ-elämässä, tämä uraäidin hektisen elämän kuvaus todella osui ja upposi.

Mutta – kääk – miksi ihmeessä samainen kirja tuntuu edelleenkin kertovan omasta elämästäni? Ihan samalla tavalla täällä kukutaan pikkutunneilla koulun myyjäisiin leipomassa (väliin **mainos: joulumyyjäiset Vihdin steinerkoululla ensi lauantaina**) ja tunnetaan jatkuvaa riittämättömyyttä. Näiden tunteidenhan ei pitänyt seurata mukana kotiäidin elämään – olenhan parhaillaan pidemmällä hoitovapaalla, ja jo blogiesittelyni mukaan muka hitaampaa elämää etsimässä? Mutta kun elämän tahti hidastumisen sijaan vain kiihtyy!

Kotiäidin ei ehkä samalla tavalla tarvitse pelätä Pearsonin herkullisesti kirjassaan kuvaamaa ”äitien tuomioistuinta”, jossa ura-äidit säälimättä tuomitaan (tietty juuri kotiäitien toimesta) toisen luokan äideiksi. Mutta kotiäidin oman pään sisäinen tuomioistuin toimii sitäkin tehokkaammin, etenkin näinä aikoina, kun vauva on sairastellut jo pidempään, ja meidän muiden on pitänyt elää kestokärttyisen vauvan tahdissa.

Nyt ei siis ole sellainen hetki, jolloin haluaisi tehdä Amanda Soulen aloittaman, ja monien kotiäitiblogistien sittemmin kopioiman ”10 Things I Love Just Now”-listan.
Tässä sen sijaan itsesääliä uhkuva lista viime aikojen surkeista hetkistä, jolloin olen tuntenut olevani Tosi huono äiti:

- Kun näen niitä kohtauksia amerikkalaisista perheleffoista, joissa pelleillään, hassutellaan ja temppuillaan yhden lapsen kanssa. Niistä tulee aina mieleen, miten paljon ehdimme aikoinaan hullutella esikoisen kanssa, ja miten vähän näiden viimeisten.

- Kun vauvan sairastelupäivänä tyttö saa laittaa neljännen dvd:n päälle. Näin lievittyy hetkeksi oma syyllisyyteni siitä, etten vieläkään ehdi lukemaan hänelle lempikirjaansa ”Vesta-Linnea ja hirviöäiti” (oma syyllisyydenaiheensa muuten tämäkin!) .

- Kun seitsenvuotias sai, pitkän kärsivällisen muistuttelun jälkeen, kuuden viikon viikkorahan kerralla. Näin pitkään aikaan emme olleet ehtineet hoitaa tätäkään pikku asiaa.

- Kun lapsi huutaa illalla yläkerrasta sängystään: ”Mulla on kasvukipuja!”/”Pelottaa!”– mutta minulla ei ole mitään mahista mennä hieromaan, tai edes kuuntelemaan, koska nukutan vauvaa alakerrassa.

- Kun murkku sanoo myötätuntoisesti ”Kyllä mä ymmärrän, että äitinä oleminen on raskasta ja kauheaa!”

- Kun tyttö puuhaa niin liikuttavan innostuneesti joka lauantaista ”naisten saunaa”, jotta pääsisi vihdoin puhumaan kanssani kahdestaan (vaikka huom. vietämme kaikki päivät yhdessä muutenkin…tosin keskustelu on viime ajat ollut vaikeaa sairaan vauvan itkiessä)

- Kun viikosta toiseen vannon, vauvan purkkiruokaa avatessani, aloittavani vauvan soseruoan valmistuksen heti ensi viikolla.

- Kun murkku huomauttaa – ihan huumorintajuisesti – että ”Täällä ei muuten edelleenkään leiju sitä pullantuoksua, mitä sä mulle lupasit, kun jäit kotiin”

- Kun viikonlopun to do-listassa lukee, jo kolmatta viikkoa putkeen, ”Etsi lasten kurakäsineet!!!!” – ja jo sitä kirjoittaessa tajuaa, että ensikin viikolla lapset joutuvat kulkemaan sormikkaissa/villatumpuissa, kun aika ja energia eivät vaan millään riitä etsimisprojektiin (no nyt ne sentään vihdoin löytyivät).

- Kun havaitsen pihan lumivallien alle jääneen sekä kaikkien kesäkalusteiden,grillin, kaikkien pyörien että myös trampoliinin, koska emme ehtineet tehdä mitään pihan syyssiivousta.

Löytyykö jatkuvassa riittämättömyyden tunteessa piehtaroivia kohtalotovereita?
Olisin myös kiitollinen, jos joku suurperheen (vähint. 4 lasta) äiti, jolla ei ole kotiapulaista, kertoisi miten voisi olla tuntematta jatkuvaa syyllisyyttä siitä, ettei ehdi vastaamaan lasten tärkeisiinkin tarpeisiin?

Pitäisikö ottaa vain rento asenne ja hyväksyä, että lastenhoito on muuttunut liukuhihnatyöksi? Ja uskoa, että se muka riittää?

ps. Häh-hää, Amanda Soulelle syntyi juuri neljäs lapsi. Seuraan tilannetta eritt. kiinnostuneena… ja luultavasti vaivun depressioon, mikäli Amanda on jo viikon päästä täysiskussa ompelemassa ja askartelemassa lapsilaumansa kanssa.