Hulinaa ja hiljaisuutta

Meinasin jo aloittaa jokakeväisen stressaamiseni siitä kaikesta, mitä puutarhassa pitäisi tänä vuonna saada aikaan (ja miten ihmeessä sen vauvavuonna toteutan), kun käteeni osui kirjakaupassa ihana kalenterikirja, Inge Löökin Paljain jaloin mummojen puutarhassa (Paletti). Turha touhotus loppui siihen paikkaan.

Olen keräillyt Löökin anarkistisia mummokortteja jo pidempään. Niistähän on tullut valtavan suosittuja, mutta olisi kiva tietää, ketkä kortteja oikeastaan ostavat. Mummoikäisetkö itse, vaiko me nuoremmat, jotka kaipaamme aitojen mummojen viisautta? Siitähän on nykypäivänä tullut harvinaista herkkua, kun mummoikäinen sukupolvi on enimmäkseen päättänyt olla vanhenematta ja viisastumatta.

Kalenteri valotti ihailemieni mummojen elämänfilosofiaa laajemmin.
Mummojen puutarhakalenteri ei määräile kylvämään taimia ruukkuihin viimeistään maaliskuussa, tai maalaile kauhunäkyjä siitä, mitä tapahtuu, jos puutarhatöistä myöhästyy, vaan ehdottaa raivaamaan puutarhasta mieluimmin pois turhat kiellot, käskyt ja epärealistiset ihanteet. Vasta sen alta paljastuu elämisen rikkaus.

Löökin mummot ovat rakentaneet puutarhansa itseään varten. He eivät usko harmaan kiven läpi puskemiseen tai rautakangen vääntämiseen, vaan hauskanpitoon. Mummot kyllä kunnioittavat toisten ruusutarhoja, mutta hyväksyvät oman rajallisuutensa.

Moni mummofilosofinen miete pätee oikeastaan myös kotiäitiin. Kuten tämä: ”Yhteiskunnan kannalta mummot ovat hyödyttömiä ja tuottamattomia, kyseenalaistavia kiusankappaleita, mutta itse he tuntevat olevansa mitä suurimmassa määrin elossa.”

Mummojen inspiroimana ajattelin viettää tämän puutarhakesän tarttumalla rikkaruohon sijaan hetkeen. Tämän kesän puutarhatyöni voisivat rajoittua mummojen tapaan vain haravoimiseen tai hattaran syöntiin pihapenkillä. Juuri nyt voin ajatella mummojen lailla vaikka näin:
”Huhtikuussa kevättöiden pitäisi olla jo pitkällä, jos mieli pidentää lyhyttä kasvukautta. Mutta täällä ei kaiveta ja tongita enempää kuin jaksetaan, sillä työn ja levon pitää olla tasapainossa. Aina jokin paikka on rempallaan, mutta jos kaikkea kontrolloi, milloin ehtii elää? Ja milloin sitten hullutellaan, ellei huhtikuussa?”

Tuholaisten kanssa voisin mummotyyliin tehdä sellaisen sopimuksen, että ”kumpikaan osapuoli ei heittäydy hysteeriseksi.” Mummot muistuttavat, että vaatii suurta luottamusta uskoa siihen, että elämä (ja puutarhakin) synnyttää kaiken aikaa jotain hyvää, vaikka itse hellittäisi hetkeksi.

Syksyllä voin lohduttautua ei-niin-täydellisessä puutarhassani näillä sanoilla:
”Mummojen puutarhan sato on jäänyt laihanlaiseksi, mutta luonnolta ei pidä ottaa enempää kuin antaa, eikä tuotto koskaan ollutkaan pääasia. Sieniretkilläkin on keskitytty eväisiin ja filosofointiin. Elämän tarkoitus on kuitenkin ratkaistu: se on eläminen.”

Kuvat:

Inge Löökin ihania mummokortteja

Kauan sitten, Esa Saarisen vielä luennoidessa Helsingin yliopistolla, laskin muiden filosofian opiskelijoiden tavoin hänen luennollaan ns. Pipsafrekvenssiä. Eli sitä, miten usein sana Pipsa toistui kullakin luennolla.

Esa kun käytti rakastettuaan, ”Kuningatar” Pipsa Pallasvesaa niin usein esimerkkinä kaikenlaisia filosofisia käsitteistöjä (erityisesti rakkautta koskevia) selittäessään, että tästä oli syntynyt opiskelijavitsi. Esan kaksospoikien synnyttyä, ja Pipsa-frekvenssin hieman harvennuttua, siirryimme laskemaan myös Ukkelifrekvenssiä, eli sitä, kuinka usein filosofi mainitsi poikansa. Yleiseksi harmiksi sekin frekvenssi pysyi todella tiheänä. Olimmehan kaikki salaa hieman ihastuneita karismaattiseen opettajaamme.

Siitä, miten usein joku asia mainitaan, voi todellakin päätellä jotain. Myös perheessä. Tällä hetkellä murkun suunnalta tuleva mopofrekvenssi on perheessämme esimerkiksi hieman laskenut. Suureksi ilokseni sana mopo on mainittu vain pari kertaa päivässä viimeviikkoiseen kymmenen kertaa päivässä-frekvenssiin verrattuna. Tämän perusteella voisi ehkä jo kohta toivoa, että innostus hiipuu kokonaan?

Koko lapsilauman yhteisvoimin jo vuosia jatkama trampoliinifrekvenssi sen sijaan päättyi juuri lasten sinnikkyysvoittoon. Rumilushökötys seisoo nyt pihallamme esteetikko-äidin kauhistukseksi.

Perheenäidin mielialat näkyvät meillä parhaiten saunafrekvenssistä. Saunan lämpiäminen on suoraan verrannollinen siihen, miten äiti jakselee. Saunan usein lämpiäminen on huono merkki.
Vastustan saunomista sähkösaunassa jo ekologisista syistä. Mutta tällä hetkellä, kun en imetyksen takia voi lähteä vauvan luota kuin korkeintaan puoleksitoista tunniksi, sauna on paras (oikeastaan myös ainoa) irtiotto päivänä, jolloin pää on räjähtämäisillään. Kun en tällä hetkellä varsinaisesti pääse uusiin maisemiin, pääsen saunassa ainakin eri lämpötilaan.

Frekvenssin laskijan on kuitenkin syytä pitää mielessään, että introvertti-ihminen mainitsee tärkeät asiat toisin kuin ekstrovertti. Frekvenssi on kyllä olemassa, mutta se etenee hitaammin ja aivan eri logiikalla.

Introvertin mieheni kohdalla olen jo vuosia laskenut Rock-keikkafrekvenssiä, mutta sen huomaamiseksi on totisesti oltava valppaana. Introvertti ilmaisee syvän, pakahduttavan tärkeän toiveensa sivulauseessa, muka ohimennen (”Mark Knopfler on muuten tulossa Suomeen…”) ilman suoranaista viittausta siihen, miten asia häneen liittyy.

Kun ekstrovertti huutaa toiveensa (tai oikeastaan vaatimuksen, kuten: ”Tulen hulluksi, jos en tällä sekunnilla pääse saunaan!!!!!”) ääneen viivyttelemättä, introvertti pääsee itse asiaan (”Haluaisin muuten mennä sinne Mark Knopflerin keikalle”) vasta monen päivän jälkeen, joiden aikana Keikkafrekvenssi on hiljalleen kasvanut.

Isossa perheessä, jossa äänekkäitä ekstrovertteja on neljä, ja hiljaisempia introvertteja kaksi (vauvan lasken ekstroverttien joukkoon tällä hetkellä vain kovaäänisyyden takia) on haaste kuulla, millaiset aiheet toistuvat hiljaisempien perheenjäsenten puheissa, ja miksi.
Olikin ihme, että imetysdementiani keskellä heräsin lopulta ihmettelemään miksi mies mainitsee niin usein Mark Knopflerin.

Huomennahan se keikka jo onkin, eli tervemenoa sinne vaan.

On aina hauskaa lukea Dalai Laman haastatteluja. Erityisesti silloin, kun haastattelija on tyypillinen länsimainen kontrollifriikki viisastelija. Psykiatri, tohtori Howard C. Cutlerin kirjat Dalai Lamasta ovat täynnä näitä itämaisen ja länsimaisen ajattelun herkullisia yhteentörmäyksiä.

Kirjassaan ”Onnellisuuden taito” Cutler tenttasi Dalai Lamaa eräästä itsetuhoisesti käyttäytyvästä potilaastaan. Cutler selosti laveasti potilaansa elämää, lapsuutta ja negatiivista käyttäytymistapaa. Oliko Hänen Pyhyydellään tarjota jotain neuvoa tilanteeseen? Miksi potilas x oikein käyttäytyi kuten teki? Mikä oli selitys?

Dalai Lama mietti vastausta kauan, sanoi lopulta yksinkertaisesti ”En tiedä”, ja alkoi nauraa hyväntahtoisesti (ja kaikkihan tietävät, miten Dalai Lama nauraa!).

Mikä pettymys tämä olikaan psykiatrille, joka uskoi suurella hengellisellä johtajalla olevan vastaus kaikkeen. Psykiatrin tehtävähän oli, omien sanojensa mukaan, ”ottaa selville miksi ihmiset käyttäytyvät kuten tekevät”. Hän vieläpä uskoi tämän olevan mahdollista.

Myötätuntoisena ihmisenä Dalai Lama suostui toki hieman selventämään vastaustaan. Hän selitti, että buddhalaisessa ajattelussa ei uskota, kuten meilläpäin, että kaikelle on löydettävissä selitys. Ei myöskään oleteta selityksen löytyvän välttämättä juuri tästä elämästä, vaan otetaan myös huomioon edelliset elämät. Jolloin salaisten mahdollisuuksien määrä kasvaa tietysti entisestään. Tähän tyydytään.

Buddhalaisessa en tiedä- tyyneydessä on paljon opittavaa erityisesti itseni kaltaiselle äidille, joka on aina kuvitellut, että vastaus kaikkeen löytyy, kun vain tarpeeksi pontevasti kahlaa kirjoja ja ottaa selville kaiken kaikesta. Ja että äitinä minun kuuluu tietää kaikki, varautua kaikkeen – mieluiten tietysti kokonaan ennaltaehkäistä kaikki kurjuudet.

Tänään voisin esimerkiksi lakata miettimästä, johtuuko vauvan erityinen itkuisuus syömästäni tomaatista, tofusta vaiko avocadosta (kananmunan ja maitotuotteet jo jätinkin ruokavaliostani). Kun en vaan tiedä.

(Turhaan?) stressaamieni asioiden listaa voi toki jatkaa, kun tämä tietämättömänä oleminen nyt on niin vapauttavaa:

Koskakohan mies saa rakennettua valmiiksi talomme viimeisen kerroksen? En tiedä.

No, vaikkei tietoa projektin lopusta ole, koskakohan se edes jatkuisi? En tiedä sitäkään, hahhaa!

Minäköhän päivänä jaksan puurtaa loppuun kasvimaani laajennusprojektin? Ei tietoa.

Milloinkohan taas kykenen keskittymään yhtäjaksoisesti niin kauan, että saan kirjoitettua edes yhden järkevän blogimerkinnän?

En todellakaan tiedä.

Vain imetysaikana tulee katsottua näin paljon televisiota, ja näin outoja ohjelmia. Kun imetysnojatuolissaan on jumissa tuntikausia päivästä, televisio tulee avattua lähes jokaisen vauvan ruokailuhetken yhteydessä.

Imetys-tv:n ainoat kriteerit ovat nämä:

1. Kuva liikkuu

2. Ohjelma ei sisällä lapsille tapahtuvia onnettomuuksia tai muita äitiä järkyttäviä tapahtumia.

Ensimmäinen telkkarisessiomme alkaa vauvan kanssa yleensä kello 9.15 Ykkösen sarjalla Sydän paikallaan. Se on täydellinen imetysohjelma.

Laskelmoidussa brittiläisessä duunaridraamassa on vain reiluja ja mukavia ihmisiä, joilla on sydän paikallaan. Tämä on hormonaalisesti herkistyneelle äidille tärkeää.

Maikkarilta tulisi samaan aikaan Tunteita ja tuoksuja, johon moni äitiyslomalla ollut kaverini on jäänyt koukkuun. Nykyisenä maalaiskyläläisenä valitsen silikonisen amerikkalaissaippuan sijaan kuitenkin mieluimmin brittiläisen maalaiskylän ja sen plösöt, mukavan junttimaiset hahmot, jotka eivät ole selvästikään plastiikkakirurgin palveluksia käyttäneet.

Loistavaa imetys-tv:tä ovat päiväsaikaan tulevat sarjauusinnat Everwood, Ally Mc Beal ja Villi Pohjola, mutta hävettävän usein sitä päätyy katsomaan sellaisiakin ohjelmia, joille ei normaalitilassa uhraisi elämästään minuuttiakaan (kokkiohjelmia, hääohjelmia, lemmikkiohjelmia tai talon kunnostus/stailausohjelmia). Visailuista puhumattakaan (kaikkihan tietävät, että niitä ei katsota itse kilpailun, vaan niiden TYYPPIEN takia…).

Pisimmät imetysmaratonit ajoittuvat iltoihin, mutta illan ohjelmat ovat ongelmallisia. Sairaalasarjoissa on usein kuolevia lapsipotilaita ja muita traagisia ihmiskohtaloita. Niitä pitää sen takia välttää. Imetysdementia taas on aiheuttanut sen, että olen lopullisesti pudonnut Lostin kärryiltä, vaikka kuinka yritän ymmärtää. Sellaisten sarjojen kuin Californication, Aina mielessä tai – vielä pahempaa – Rakkauden ammattilaiset –sarjan aihepiiri on yhtä kaukana pienen vauvan äidin elämästä kuin kuu maasta. Nelosen Suojelijat-sarja puolestaan – hui kauhistus!

Tosi tv-kilpailut ovat sen sijaan enimmäkseen harmitonta katsottavaa. Siksi olenkin ajan tasalla lähes kaikkien tilanteista.

Iltaisin tulee myös fiksuja keskusteluohjelmia, joita voi ainakin yrittää katsoa, jotta pysyisi jotenkuten mukana maailmanmenossa.

Yleensä huomaa kuitenkin nukahtaneensa istualleen, tai jumittuneensa tuijottelemaan rakastuneena sylissä olevaa vauvaa.

Onneksi lapsuuteni suosikkiohjelma Kupla alkoi taas Teemalta! 70-luvulla komedia oli vielä niin hidastempoista, että ei-niin-skarppi äitikin pysyy kärryillä.

Iso kiitos ja nöyrä kumarrus Kristiina Louhelle kirjasta Ainon äiti on vihainen. Sitä on tullut luettua, kuten koko loistavaa Aino-sarjaa, kaikille lapsilleni. Erityisen ajankohtainen se on juuri nyt.

Muistattehan tämän kirjan, jossa Ainon äiti herää räjähtäneenä (valvottaneen?) vauvan vierestä, ja känkkäränkkäilee Ainolle suorastaan anteeksiantamattomasti koko pitkän päivän? Miten isoveli, tullessaan koulusta, saa lohdutella sekä itkevää vauvaa, itkevää Ainoa että itkevää äitiäkin? Ja miten äiti lopulta katuu keljuuttaan nukkuvan Ainon sängyn vieressä illalla, ja suunnittelee epätoivoisia hyvityskeinoja (”Huomenna luen oikein pitkän aamusadun ja mitä jos paistaisin vaikka lettuja…”). Äidin rakastavat ajatukset petraavat kurjaa päivää lopulta sentään sen verran, että Ainon uneen lehahtaa niiden johdosta kaunis perhonen. Parempi se kai on kuin ei mitään.

Miten ikävän tutulta Ainon äidin aamun ensimmäinen repliikki (”Voi miten minun päätäni särkee! En jaksa yhtään mitään ennen kuin saan juoda kupin kahvia!”) kuulostaakaan! Aivan kuin meilläkin olisi joskus kuultu tuo…

Mutta kiitos vielä, Kristiina Louhi, sillä eräänäkin aamuna, josta en olisi saanut äiti-arvosanaksi 10 +, kuulin tytön selittävän veljelleen tietäväisesti ”Katsos, kun äidit muuttuu tuollaisiksi kun ne saa vauvan, ne on vähän vihaisia. Muistatsä, Ainonkin äiti oli?”

Kannatti siis lukea tätä kirjaa tytölle ennakoivasti jo monta vuotta ennen kuin hänestä tuli isosisko. Aino valmisti häntä kohtaamaan vauvavuoden realiteetit.

Tänään olemme vauvan kanssa kuunnelleet baritoni Thomas Quasthoffin tulkitsemia liedejä. Vauva(kin) diggailee niitä niin, että kohta voin toivoakseni raportoida ensimmäisestä hymystä.:)

Muistan vieläkin sen kesäillan maalla, kun kuulin Quasthoffin äänen ensi kertaa radiosta. Vaikka paljon olen oopperaa kuunnellutkin, silloin itketti: mikä herkkyys, syvyys ja taiteilijuus!

Fiilisteltyäni Quasthoffin levytysten kanssa jo jonkin aikaa, oli shokki törmätä lehdessä ensimmäiseen kokovartalokuvaan miehestä. Sillä Quasthoffhan on kääpiö, hänellä on surkastuneet pienet kädentyngät, ja niissä seitsemän sormea (neljä sormea oikeassa kädessä, kolme vasemmassa). On ihme, että hän vaappuvilla pikku jaloillaan pysyy muiden vauhdissa oopperalavalla. Mutta hän pysyy. Ja on rooleissaan uskottavampi kuin moni muu.

Muistan, miten helpottunut olen ollut rakenneultrissa, kun lääkäri on varmistanut sikiöllä olevan ne standardit kymmenen sormea. Mitä olisinkaan miettinyt, jos ultraaja olisi todennut vauvallani olevan väärä määrä sormia ja epämuodostuneet, räpylämäiset kädet?
Olisinko harkinnut pitäisikö minun lopettaa alkuunsa tällainen ei-niin-täydellinen elämä? Lapsesta kun ei varmuudella tule ainakaan uutta huippumallia tai urheilijakykyä. Tai muutenkaan normien mukaista ihmistä.

Jos ultrakuva, tai muu sikiöseulontakoe paljastaa erityisen vauvan, juuri silloin kannattaisi ehkä kuunnella muutama Thomas Quasthoffin levytys. Kuulla, miten ilmaisee tunteitaan ja musiikin vivahteita tämä talidomidilapsi, jota ei hyväksytty laulunopiskelijaksi musiikkiakatemiaan siksi, että hän ei ylettynyt soittamaan pianoa. Mutta joka tästä huolimatta opiskeli sitkeästi yksityisopettajalla erääksi maailman parhaista laulajista – ja tulkitsee esimerkiksi romantiikan ajan rakkauslauluja koskettavammin kuin moni paljon jännittävämpää rakkauselämää kokenut, fyysisesti täydellinen laulajadiiva.

Oli Quasthoffin, ja koko musiikkimaailman onni, että vuonna 1959 ei ollut vielä yleisiä ultraääniseulontoja, joiden perusteella joudutaan pähkäilemään, kuka saa elää, kuka ei.

Quasthoff tulkitsee esimerkiksi tätä Shubertin Winterreisea paremmin kuin kukaan, eikä ihme – sanat ovat kuin hänelle kirjoitettu.
"Muukalaisena tulin tänne, muukalaisena täältä kerran lähden."

http://www.youtube.com/watch?v=fWztS6orv7U&feature=related

Ihan vain vaihtelun vuoksi, ja osin siksi, että olen vaikutuksille altis ihminen, olen jokaisen lapseni vauva-aikana hurahtanut eri aatteeseen.

Ensimmäisen lapsen kanssa parikymppisenä jo peruspaketin handlaamisessa, ja oman vapauden menetyksestä selviämisessä riitti haastetta. Yritin luoda ryhtiä ja järjestystä elämäämme kaikenlaisten ankarien gurujen, kuten Wahlgrenin ja Spockin menetelmillä. Periaatteeni oli: lapsi aikataulutettuun järjestykseen, nuoruuttaan elävälle äidille omaa aikaa! Oli erityisen terapeuttista lukea, että myös Anna Wahlgren kävi usein kapakassa.

Ja sitten – äärimmäisyydestä toiseen – kakkosen kanssa, seitsemän vuotta myöhemmin, hurahdin aivan vastakkaiseen vaistovanhemmuus/luomulapsi-aatteeseen. Oli uudella tavalla antoisaa askarrella kantoliinojen, perhepedin, ja pitkän imetyksen kanssa, vaikka täydellisen uhrautuvaisuuteni sivuoireena sain vuoden unettomuudesta pienen kotiäidin burnoutin. Vauva kun vaati imetystä 15 min. välein, ja kuvittelin, ettei kunnon vaistovanhempi saa kieltää lapselta mitään (ymmärsin toki väärin koko aatteen, huom!).

Kolmosen kanssa kuvaan tulivat, vauvan uudenlaisesta sukupuolesta johtuen, tyttöjutut. Pynttäsin ja tälläsin vauvaa (vaaleanpunaista, rimssua, röyhelöä! Monsoonin vaatteita!) niin, että tyttöraukka lienee saanut ikuisen inhon hörhelöitä kohtaan. Ja alkoihan se shoppailu jossain vaiheessa kyllästyttää äitiäkin.

Parhaillaan tytär muuten riehuu pihan kuralätäköissä veljiltä pieneksi jääneet tummansiniset, ankeat haalarit päällä, ja äitikin suostuu jo harkitsemaan, josko tyttären takapuoleen ulottuvaa tukkaa (josta voi tosin askarrella niin somia kampauksia…)voisi hieman lyhentää. Tytär on vapautunut huomattavasti, kun hänen ei tarvitse enää olla äidin pikku muotinukke.

Nelosen kanssa kaikki tavanomaisimmat hullutukset oli siis jo käyty läpi (enkä halunnut ruveta ns. curling-vanhemmaksi, vaikka se tämän ajan hottitrendi onkin). Mitä ihmettä sitä keksisi vauvavuoden ratoksi?

Ystäväni sattui mainitsemaan miten vasta kolmannen lapsensa kanssa oli tajunnut lämmön merkityksen vauvalle. Ja miten juuri tämä villaan puettu kolmas lapsi oli heidän rauhallisin vauvansa. Ystäväni vakuutti vauvan rauhallisuuden johtuneen nimenomaan villavaatteista.

Aloin haaveilla ensimmäisestä rauhallisesta vauvastani. Mitä jos ensimmäisen kolmen lapsemme vauvaiän huomattava levottomuus, itkuisuus ja surkeat unenlahjat johtuivatkin vain siitä, että raukoilla oli kylmä? Sain ostettua käytettynä reilun satsin Ruskovillan pikkuruisia villapaitoja ja potkuhousuja, ja puin neljännen vauvani pelkkään villaan.

Ja kas! Tämä vauva onkin ennennäkemättömän rauhallinen ja nukkuu hyvin. Mutta johtuuko se villapukeutumisesta, vai luonteesta? Vaiko siitä, että levoton äitinsä alkaa vihdoin rauhoittua? Sitähän en voi tietää, mutta onpahan minulla taas uusi harrastus. Valkoisten (miksei niitä vauvoille muuten valmisteta hieman kätevämmissä, tummemmissa väreissä?) villavaatteiden kanssa riittää nimittäin puuhaa: pesua, hoitoaineella käsittelyä, tuuletusta, koisuojausta.

Erikoisbonuksena villavaatteissa on se, ettei ainakaan tarvitse miettiä vauvan tyyliä. Se kun on joka päivä täsmälleen sama: valkoinen villa-asu päällä, silkkimyssy päässä.

Ruskovillan univormu päällä vauva ei voi olla äidin pikku prinsessa, tai reipas autokuosinen poju. Vaan pelkkä vauva, mikä sekin on jotenkin rauhoittavaa.

Synnytyksen jälkimainingeissa on tullut seurattua kiinnostuksella Helsingin Sanomien mielipidepalstan synnytyskeskustelua. Keskustelussa on väitelty mm. siitä, reipastuttaako pelkopolilla käynti traumaattisen synnytyksen kokeneen naisen synnyttämään alakautta vaiko ei. On tuotu esiin se, että synnyttäjä pelkää nimenomaan synnytyskipua (heureka, mikä oivallus: ei siis mellasta asiasta muuten vain!), ja pelot saadaan kuriin turvaamalla synnyttäjälle tarpeeksi hyvä kivunlievitys.

Keskustelu kuitenkin ikävästi hiipui heti sen jälkeen, kun anestesialääkärit toivat omassa kirjoituksessaan esiin, että kivunlievityksestä ei suomalaissairaaloissa voi millään mennä sadan prosentin takuuseen. Sairaaloiden realiteetit kun ovat kuulemma sellaisia, että ainoa päivystävä anestesialääkäri ei kolaripotilailtaan tai muilta akuuttitilanteilta aina ehdi yksittäisen synnyttäjän luokse.

Me suomalaiset kiltit naiset tietysti tyydymme tähän. Emmekä ala esimerkiksi ihmettelemään, miksei edes suurissa keskussairaaloissa voi päivystää vaikkapa KAHTA anestesialääkäriä. Eli miksei synnyttäjien kivunlievitystä pidetä edes yhden ylimääräisen viran arvoisena asiana.

Lupaavasti vaikeita asioita jo lähestyneessä keskustelussa päädyttiin siis alkupisteeseen. Joitakuita äitejä pelottaa synnytys siksi, että sen kulku voi olla arvaamaton, ja on mahdollista, että kivunlievitystäkään ei ole saatavilla. Joku synnyttäjä voi pelätä synnytystä vieläkin perustellummista syistä: siksi, että on erittäin todennäköistä, että edellisen synnytyksen trauma toistuu. Joistakin tietyistä synnytystraumoista ei tunnuta saavan edes puhua. Eikä niille heru ymmärrystä edes pelkopolilla.

Kätilöopisto loppuvuodesta 2003.

Synnyttäjä: Niin… en oikeastaan ymmärrä miksi jouduin tänne. Edellisessä synnytyksessähän minulta murtui häntäluu, ja samassa paikassa se sijaitsee edelleen. Eli alakautta synnyttäessä se murtuisi uudestaan. Niin että, jos nyt tehtäisiin sektio…

Lääkäri (epäuskoisena): On äärimmäisen harvinaista, että häntäluu murtuu. Ei täällä teidän papereissanne ole siitä mitään merkintää.

Synnyttäjä: Se todettiinkin vasta puoli vuotta synnytyksestä, kun kivut vain pahenivat. Yritin kyllä täälläkin aluksi kertoa siitä, mutta kukaan lääkäri ei pitänyt tarpeellisena ottaa röntgenkuvia tai tutkia asiaa muuten. Kesti vuoden ennen kuin pystyin kivuitta ajamaan autoa, ja nyt ei olisi varaa samaan, sillä lapsillani on paljon harrastuksia, joihin minun pitää heitä kuskata, ja…

Lääkäri: Ehkä se ei tällä kertaa murtuisikaan niin pahasti? Jos vauva olisi vaikka paremmassa tarjonnassa?

Synnyttäjä: Mutta entä jos se murtuukin?

Lääkäri: (rohkaisevasti) Luutuisihan se sitten aikanaan taas!

Keskustelu jatkui tätä rataa hyvän aikaa. Synnyttäjä yrittäen todistella sattunutta vauriota, lääkäri päivitellen, miten poikkeuksellisen harvinainen, suorastaan mahdoton, oli synnyttäjän kokemus. ”Onnellisena” loppuna synnyttäjä lähti sairaalasta mukanaan synnytyspelkoisen diagnoosi (latinaksi dramaattisesti horror partus) ja leikkausaika. Vaikka oli toistellut kyllästykseen asti, ettei pelkää synnytystä vaan sen pitkäaikaisseurauksia. Synnyttäjä kuvitteli perustelevansa kantaansa järkisyillä, mutta tulikin leimatuksi pelokkaaksi, ellei suorastaan luulotautiseksi raukkikseksi.

Vaikeimmat tekemäni lehtijutut ovat liittyneet pahoihin synnytysvaurioihin. Niissä törmätään aikamme viimeiseen suureen tabuun.

Erään lehden toimitukseen soitti reipas nuori äiti, ehdotti juttua kolmannen asteen repeämistä, ja tarjoutui itse haastateltavaksi. Ei kun juttua tekemään. Nuori äiti kertoi pöyristyttävän synnytystarinansa, joka huipentui koko emättimen ja peräsuolen välin repeämiseen. Vauvavuotta sulostuttivat avannepussin käyttö ja lukemattomat korjausleikkaukset. ”Kamalinta oli se, että mistään ei löytynyt tietoa, että näinkin voi käydä. Tai että miten tästä selviäisi. Tunsin itseni ihan friikiksi ja luuseriksi,” äiti tilitti.

Asiantuntijakommentoijan etsiminen juttua varten osoittautui lähes mahdottomaksi tehtäväksi. Useampi synnytyslääkäri toi esiin syvän paheksuntansa koko juttua kohtaan ja kieltäytyi kommentoimasta: ”Ei tuollaisilla aiheilla saa synnyttäjiä pelotella! Tuollaista tapahtuu niin harvalle, ettei siitä kannattaisi ollenkaan kirjoittaa!”

Samanlainen muuri oli vastassa, kun yritin tehdä juttua häntäluun murtumisesta synnytyksessä. En löytänyt yhtäkään lääkärihaastateltavaa, joka olisi suostunut sanomaan ”näin marginaalisesta” aiheesta yhtään mitään. ”Tuollaista ei juuri tapahdu”, toisteltiin, ja taas vedottiin synnyttäjien turhaan pelotteluun.
Minä, jolle kyseinen asia oli juuri tapahtunut, sain kiristellä hampaitani enemmän kuin olisi ollut terveellistä.

Jälkimmäinen juttu jäi tekemättä, mikä vieläkin harmittaa kaikkien niiden synnyttäjien puolesta, jotka ovat jääneet turhaan yksin kummastelemaan mitä ihmeen rutinaa selkärangasta kuuluu aina, kun painaa auton kytkimen pohjaan.

Mutta vinkkinä kaikille, joilla on synnytyksessä tapahtunut jotain poikkeuksellista: netistä, jostain amerikkalaisesta osoitteesta, löytyy kokemuksellesi taatusti vertaistukiyhdistys. Häntäluunsa synnytyksessä murtaneelle esimerkiksi tämä: www.coccyx.org

Muiden kertomuksia lukiessa – vaikkakin paremman puutteessa netistä – voi sitten vihdoin armahtaa itseään, ja sanoa itselleen hyväksyvästi: en ole hullu, luulotautinen, enkä raukkis. Vaan vain äiti, jolle kävi synnytyksessä tosi huono tsägä.

Suuren miesvihan saavutettua menneellä viikolla jälleen uudet huippulukemat, kiitos Ike Kanervan, on paikallaan kirjoittaa päinvastaisesta aiheesta. Siitä, kuinka miesten pitäisi herättää naisissa halveksunnan sijaan myötätuntoa. Edes joskus.

Olenhan herännyt miesasialle.

Miesasialle herkistymiseni lähti siitä, kun viimeisimmässä raskaudessani havaitsin kuulijoissa pienen pettyneen vivahduksen kertoessani, että meille on tulossa kolmas poika. Kaikki (erityisesti naiset) eivät onnitelleet, jotkut peräti lohduttelivat: ”No, onneksi teillä on edes se yksi tyttö!”. Ensimmäistä kertaa huomasin, miten erityisesti naisille poika on toisen luokan lapsi. Pettymys.

Olin hämmästynyt, sillä en ollut ennenkään käsittänyt äitien pojat ovat poikia-juttuja ja niihin sisältyvää oletusta, että poikia on mahdotonta kasvattaa saati ymmärtää.

Kun miesviha-taajuuksille virittyi, alkoi kuulla uusin korvin myös sen, miten pilkallisesti moni nainen puhui omasta aikuisesta miehestään. Niin työpaikan kahvihuoneessa kuin leikkipuistossakin myötätuntoista palautetta on perinteisesti saanut heti, kun on tilittänyt oman miehen tumpeloudesta vaikkapa lasten- tai kodinhoidossa. Tai heti toiseksi suosituimmasta aiheesta – siitä, että mies on ”hullu työnarkomaani”, jota ei kotona näy (naiselle kun työ-elämä on raskasta, burnoutin partaalla raatamista – kuten varmasti usein onkin – mutta ihmeellisen monet naiset edelleen kuvittelevat, että miehet vain huvittelevat omilla työpaikoillaan).

”Laita mies asialle, tee itse perässä…”
”Meidän isi on perheessä yhtä hyödyllinen kuin kolmas lapsi…”
”Miehet ovat toivottomia…”

Pienet pojat kuuntelevat vieressä, imevät äitiensä asenteet, ja oppivat miten rajoittunutta on olla mies.

Kerropa samoilla areenoilla vaikka miehesi kovista työpaineista, niin vastassa on jäätävä hiljaisuus. So what, ja siitäs sai – sehän on sentään mies!

Itse olen aina optimistisesti olettanut, että pojilla ja miehillä on aivan samanlaiset älynlahjat (jopa tunneälyn!) kuin tytöillä ja naisillakin, ja jopa kyky huushollin- ja muuhun järjestyksen pitoon. Meillä koko talon viikkosiivouksesta esimerkiksi vastaa 14-vuotias poika. Ja hyvin vastaakin.

Kun miesasialle alkoi avautua, silmiin alkoi osua lehdistä riipaisevia miestilityksiä. Kodin kuvalehden kolumnisti Erkki Lampén kuvasi kolumnissaan ”Saastaa”(KK 3/08), millaista palautetta sai Arno Kotron ja Hannu T. Sepposen toimittama taannoinen antologia Mies vailla tasa-arvoa (Tammi). Kirjan kirjoittajista ei ivallisia ilmaisuja säästelty. Sillä olihan se nyt häpeällistä, kun miehet ”uikuttavat, kitisevät, nyyhkivät, itkevät” tai ”marisevat”. Tuomitsipa joku koko teoksen yksiselitteisesti ”saastaksi”(mitä ei naisten kirjoittamasta kirjasta ehkä uskallettaisi sanoa?). Lampén oli omassa kirjan artikkelissaan kuvaillut femyä, miehen päässä vaikuttavaa feminististä yliminää, joka muistuttaa miestä jatkuvasti tämän huonommuudesta suhteessa naisiin, parempaan sukupuoleen.

Lastenkodissa kasvanut taiteilija Harri Kivi kuvaili helmikuun Sara-lehdessä, miten he pojat olivat lastenkodin naisista koostuvan henkilökunnan mielestä sekundaa ja sukupuolensa takia valuvikaisia. Kivelle oli suunnaton yllätys, mieheksi vartuttuaan, huomata, että yhteiskunnassa miehiä pidettiinkin arvokkaina.

Kuinkakohan moni ihan tavallisessa kodissa kasvanut poika saa kuulla jatkuvaa mitätöintiä ja vertailua tyttöihin, niihin parempiin ja osaavampiin? Ja kuinka moni päättää, tästä johtuen, ruvetakin aikuisena oikein Äijien Äijäksi?

Kun kerran naiset jo etukäteen päättivät, että muunlaiseksi hänellä ei ole mahdollisuuksia.

Luontaishoitoalan edesmennyt grand old lady Aila Norlamo keksi hienossa elämänkerrassaan ”Elämän oppilapsi” itselleen tittelin miesasianainen. Hänen myötätuntonsa miehiä kohtaan heräsi hoitoja tehdessä. Potilaaksi tulleet miehet kun olivat kuulemma niin säälittäviä:

”Miesten maailma on niin ankara: täytyy olla kova, vaikka sydän on halkeamaisillaan. Minä haluan pitää ovea auki miehille ja auttaa takkia päälle!”

Niin haluan minäkin! Vaikka rehellisyyden nimissä on lopuksi myönnettävä, että minunkin huuliltani on joskus lipsahtanut jokunen miehiä aliarvioiva kommentti.

Kuukauden ikäinen poikavauva sylissä on kuitenkin ihmeen helppoa olla miesasianainen. Tällä hetkellä minulla riittää myötätuntoa jopa Ikelle. Hänkin oli varmaan ihan söpö vauvana.

Ostin seitsenvuotiaalle joululahjaksi dvd:llä mainion ruotsalaiselokuvan Poika ja kilpikonna (Håkan Bråkan & Josef) katsottavaksi pikkusiskon kanssa. Elokuva kertoo seitsemänvuotiaasta Håkanista, jonka elämänlaatu romahtaa, kun perheeseen syntyy neljäs lapsi.

Lapset ottivat elokuvan omakseen heti. Katsoimme sen moneen kertaan, ja naureskelimme erityisesti kohtaukselle, jossa nelilapsiseksi kasvanut perhe yrittää lähteä rannalle. Sinne pitäisi ehtiä tiettyyn aikaan, jotta Håkan ehtisi uimakouluunsa.

Mutta kun puuhaa on yhtäkkiä niin paljon… Lähtökiireessä äiti yrittää saada isoveljeä sovittamaan uusia vaatteita ja pesee samalla pyykkejä, murkku on jumittunut puhelimeen juoruamaan, huutavaa vauvaa pallotellaan perheenjäseneltä toiselle, ja isä korjaa vessassa tuskanhiessä vaipanvaihtoalustaa, joka romahtaa aina uudestaan. Kukaan ei huomaa Håkan-ressukkaa, joka kärsivällisesti odottelee pihalla uimakouluun lähtöä.

Kun lopulta saadaan perhe ahdettua vanhaan farmariin (juuri Håkan joutuu tietysti takaluukkuun viltti pään päällä, sillä auto on vain viisipaikkainen) ja suoriudutaan rannalle, uimakoulu on jo loppunut. Äiti yrittää piristää kaikkien mieltä tarjoilemalla nahistuneita eväsleipiä. Kukaan ei huoli niitä. Sitten alkaa sataa.

Hahhaa, todella hulvatonta. Mainioita nuo ruotsalaiskomediat!

Kunnes eräänä päivänä meilläkin oli hulabaloo. Vauva huusi, ja sen viihdytysvelvollisuutta palloteltiin perheenjäseneltä toiselle. Murkku (jota yritettiin saada osallistumaan kotitöihin) oli linnoittautunut mesen pariin ja kestomökötti osin siksi, ettei hänelle luvattu mopoa riparilahjaksi, osin siksi, että kaikki muut perheet (joissa ei kuulemma ole näin ”älyttömän paljon” lapsia kuin meillä) matkustelevat ulkomailla, me taas emme. Nelivuotias kiukutteli portaiden alla syystä, josta kukaan ei ehtinyt ottaa selvää. Isä korjasi kylpyhuoneessa pyykkitelinettä, joka romahteli, ja itse liihottelin minimaalisina vauvan imetysmaratonien väliin jäävinä hetkinä siellä sun täällä.

Seitsemänvuotias tuli luokseni silmät pyöreinä ja sanoi: ”Äiti, huomaatko – nyt meillä on ihan niin kuin siinä leffassa! Eikä mekään mahduta enää meidän autoon. Pitääkö mun nyt mennä takaluukkuun peiton alle?”

Havaitsin: häntä ei enää naurattanut.

Neljännen lapsen myötä vauhti (joka jo kolmen kanssa oli kauniisti sanottuna aivan riittävä) yltyy hieman samaan tapaan kuin jos karuselliin lisättäisi kierroksia. Lähes kaiken joutuu jonkin aikaa tekemään kuin lennossa. Ja lähes joka asiasta ajattelemaan: palaan tähän ihan kohta.

Murkku tarvitsisi apua yläasteen valinnaisten aineiden valitsemisessa. Aion perehtyä tähän tärkeään asiaan ihan pian.

Nelivuotias uhkasi jo kolme päivää sitten muuttaa ”yhteen paljon kivempaan kotiin”. Menen kyllä jossain vaiheessa ottamaan selvää, mistä tässä on kysymys.

Seitsemänvuotias haluaisi aloittaa salibandyn. Juupa juu – otan kyllä piakkoin selville, missä sitä voi harrastaa. Kai.

Toisaalta iso perhe alkaa jollain kumman keskipakoisvoimalla myös pyörittää itseään. Lapset eivät enää riipu vanhemmissa (joista ei olekaan heille enää juuri hyötyä), vaan alkavat ratkaista tilanteita neuvokkaasti itse.

Kas näin: makuuhuoneessamme edelleen nukkuva nelivuotias (joka on aiemmin kovasti pelännyt kummituksia, pimeää + pienintäkin yöllistä etäisyyttä vanhempiinsa) kyllästyy eräänä iltana vauvan yöllisiin huutoihin, kantaa patjansa yläkertaan isoveljen lattialle ja ilmoittaa: – Nyt mä lähden isoveljelle yökylään ja olen iso tyttö!

Sinne se nyt sitten meni.