Lisääntyvän valon myötä on mielialanikin kirkastunut. Silti Mietaa-ilmiö (= häviäminen sadasosilla viime metreillä) tuntuu ripustautuneen minuun sitkeästi. En ole kuitenkaan hypännyt laatikkoon häviämään  peliä, vaan aion laukoa ylämummoon viimeisessä erässä niin maan perkeleesti ja ottaa pinnat kotiin.   

Auton ajotietokone alkoi herjailla öljynvaihtoa ja luistoneston hämminkiä. Luulin aluksi pääseväni vajaan parinsadan euron kukkaronkevennyksellä. Hakiessani autoa huollosta sain kuitenkin tietää, että suurempi remontti on välttämätön ja erinäisten osien vaihtaminen ja määräaikaishuolto kustantavat 1500 euroa. Jessus! Taas tuli turpiin. Kirkkaus oli tiessään. Varasin naama vääränä uuden huollon seuraavalle viikolle. A woman’s gotta do, what a woman’s gotta do.

Peltilehmä on minulle välttämättömyys. Julkinen liikenne lakkaa meillä kulkemasta jo kuuden maissa, lapsia en saa harrastuksiin mitenkään ilman autoa. Soitin pankkiin ja selvittelin luottokorttini ominaisuuksia. Yhdistelemällä luottoa ja käteistä pystyn ehkä kevään aikana pääsemään takaisin tolpilleni. Hartaudella suunnittelemani laskettelureissu ystävien kanssa piti perua. Suretti aika tavalla. Ystäviä varmaan harmitti myös.

Jonkinlainen suo, kuokka ja Justiina-mentaliteetti on kuitenkin rakentunut minuun niin voimakkaasti, että notkahdus kesti vain pari tuntia. Jostain sisältäni nousi ihmeellinen voima. Taipuu vaan ei taitu. Lapset lohduttivat ja sanoivat pitävänsä hernekeitosta ihan ääääälyttömästi.

En usko huonoon onneen sen paremmin kuin hyväänkään. Uskon, että asiat tapahtuvat ja minä joko hyväksyn ne ja yritän selviytyä parhaani mukaan, tai sitten luovutan ja annan periksi. Täydellinen elämänhallinta on illuusio. Ainoa, mitä voin hallita, on se, miten suhtaudun asioihin.

Ja siinähän riittää vielä opettelemista.

Lapset viettivät hiihtoloman isänsä luona. Tämä on alkanut palata jonkinlaisiin realiteetteihin ja haluaa viettää aikaa lasten kanssa välillä. Hyvä niin. Minulla oli yhdeksän iltaa itselle. Se tuntui käsittämättömältä. Vaikka olin päivät töissä, oli helpottavaa, ettei kotiin päästyä tarvinnut ensimmäiseksi syöksyä laittamaan ruokaa ja kuskaamaan lapsia harrastuksiin.

Viimeksi minulla oli vapaata yhtä pitkään viime kesänä. Normimäärä, neljä päivää kuussa itselle on aivan liian vähän. Niistäkin harvoista päivistä saatan olla osan töissä. Ja jos minulla on ihan oikea vapaapäivä, niin pedanttipenttinä käytän sen tunnollisesti siivoamiseen ja pyykinpesuun. Joskus läpikäyn komeroita. Useimmiten kuitenkin NUKUN JA LEPÄÄN.

Kävin lapsilomani aikana peräti kaksi kertaa ulkona syömässä. Jiihaa! Piipahdin leffassa  George Clooneyn ja Robert Downing Jr:n kanssa. Vietin kisastudiota ystävieni luona. Suuren osan luksusajastani kuitenkin vain röhnötin sohvalla ja katselin lempisarjojani keskeytyksettä, kerrankin. 

Ymmärsin, että negatiiviset tunteeni exää kohtaan kumpuavat hyvin paljon siitä, että minulta otettiin entinen elämä pois, eikä kuitenkaan jätetty reilua mahdollisuutta rakentaa uutta elämää (kuten  esim. uutta parisuhdetta).

Jos jyvitän vapaa-aikani rästiin jääneiden kotitöiden, levon, rentoutuksen, opiskelun päättötyön, ystävien tapaamisten ja mahdollisen seurustelun kesken, ei kullekin osiolle kovin paljon liikene. En tiedä kuinka miehet suhtautuvat sinkkuäitiin, jolla on mahdollisuus deittailla kerran kuussa. Tuskin olen mikään quite a catch.

Toisaalta oli ihana huomata, että jo viikossa muutuin nuutuneesta, äärimmilleen väsyneestä haamusta pirtsakaksi leidiksi, joka jaksoi meikata aamuisin,  ja jolle komea mies luovutti silmää iskien paikkansa kassajonossa : ). Vallan mahdottomaksi heittäydyin ja ajattelin, että ehkäpä todellakin ansaitsen paremman kuin ex-mies. 

Loma päättyi kuitenkin jonkinasteiseen ketutukseen. Talon katto piti loppuviikosta aikamoista nitinää, lumikuorma oli lähes metrin korkuinen. Uutta lunta pukkasi koko ajan. Seurasin, kuinka naapurin miehet kiipeilivät omilla katoillaan. Oli aika epävarma olo. Eksistentialistinen ahdistus suorastaan.

Kuunneltuani pari yötä rakenteiden elämöintiä huoleni kasvoi. Laitoin exälle ja lapsille viestin, etteivät lapset palaisi kotiin ennen kuin olen saanut katon tyhjennettyä. En ikinä antaisi itselleni anteeksi jos jotain tapahtuisi. Itkeskelin ystäville, etten oikein tiedä, miten itseni köyttäisin, etten tulisi katolta kerien alas. Olimme kaikki yhtä tyhmiä asian suhteen.Tuntui kuitenkin kivalta, että he jakoivat huoleni. 

Konsultoin lumiasiasta naapurin miestä, joka rauhoitteli minua ja sanoi, että peltikatolta lumi lähtee helposti. Sovimme, että työpäivän jälkeen hän tulee auttamaan minua. Äheltäessäni lumia pois naapurin kanssa tuli minulle lähes euforinen olo. Tajusin, että ympärilläni on lukuisia ihmisiä, jotka auttavat ja välittävät. Ei haittaa, vaikkei lasteni isä välitäkään.

Pikku karhun varpaille, pimpeli pom.

PS. Mukavaa maaliskuuta kaikille!

On hyvin yleinen käsitys, että eroja edesauttaa se, ettei puolisoilla ole kahdenkeskistä aikaa hoitaa parisuhdettaan. Se varmaan pitää monilta osin paikkansa. On tärkeää saada olla myös nainen ja mies. Tehdä irtiottoja arjesta. Etenkin naisia syyllistetään siitä, että nämä panostavat lapsiin ja perheeseen ja unohtavat  miehen kokonaan. Puhutaan miehen sijoittamisesta ulkokehälle ja pahimmillaan tämän tekemisestä tarpeettomaksi. – Minä en niele tätä asiaa ihan niin helposti.

Jälkikäteen on helppo nähdä, että olisin exän kanssa voinut paljon enemmän panostaa suhteeseemme. Ne harvat kerrat kun teimme jotain kahdestaan, olivat yleensä minun järjestämiäni hetkiä. Sovin lapsille hoidon, ehdotin leffaa tai ravintolaa. Mies seurasi peesissä. Joskus olisi ollut kiva tulla itsekin yllätetyksi. 

Kahdenkeskiset hetket ovat helmiä, joista parhaimmillaan syntyy hohtava, kaunis ketju. Siitä huolimatta rohkenen olla sitä mieltä,  että parasta parisuhteen hoitoa on toimiva arki. Se, että toinen  auttaa silloin kun toinen väsähtää. Että kotitöitä tasataan. Ollaan huomaavaisia puolisoa kohtaan,  keitetään kuppi teetä ja sanotaan, että lepää hetki rakas, minä hoidan tämän. Annetaan toiselle mahdollisuus yksityisyyteen silloin kun tämä sitä kaipaa. Hierotaan harteita ja annetaan voimahaleja.

Jos parisuhdetta hoidetaan vain irrallisina viikonloppuina muutaman kerran vuodessa, ei se yksistään riitä pitämään suhdetta kunnossa. Parisuhteen laatuaika on yhtä ontuva käsite kuin laatuaika lasten kanssa. Lasten kanssa vietetty aika on kaikki laatuaikaa. Aiheesta on tehty lukuisia tutkimuksiakin. Aikuisina muistellaan kahdenkeskisiä kalaretkiä iskän kanssa tai perheen yhteistä pulkkamäkeä kaakaoineen. Kyllä siinä Lintsit ja Muumimaailmat jäävät kakkosiksi.

Parasta parisuhteen hoitoa on olla läsnä toiselle. Tulla kuulluksi, kohdatuksi ja huomioiduksi pienissä asioissa. Perheen kanssa vietetyn ajan, kaikessa uuvuttavuudessaankin, pitäisi olla se voimia antava x-factor, eikä asia, josta pyritään koko ajan pois. Klisee siitä, että lapset ovat pieniä vain hetken, pitää täysin paikkansa.

Perhe on parasta.

Olen sinnikkäästi yrittänyt vakuuttaa itselleni, että elämä on ihanaa ja jokaisesta päivästä tulisi nauttia kuin se olisi viimeinen. Vaikka uskonkin itseeni, kikkuraisesti on vuosi alkanut.

Tiesin, että ammatillisista lisäopinnoistani rapsahtaisi lasku alkuvuodesta. Olin olettanut kustannusten jakautuvan keväälle kahteen tasasuureen osaan. Eivätpä jakautuneet. Rähmä.  Laskussa komeili lähes kuukausipalkkani suuruinen summa, maksuaikaa kaksi viikkoa.  Vaikka olin varautunut ylimääräiseen menoerään, niin hajosin atomeiksi hetkeksi. 

Tuntui,  etten enää jaksa. Luovutan. Olen sinnikkäästi tehnyt monta työtä kohta kaksi vuotta, säästänyt kaikessa missä pystyn. Oikein ahkeroimalla olen saanut meille järjestetyksi joskus jotain kivaakin lasten kanssa. Nyt ajattelin, että kärrään lapset isänsä luo ja menen itse makaamaan jonnekin letkuihin ja putkiin. Paikkaan, jossa minun ei tarvitse kantaa vastuuta mistään eikä venyä enää yhtään. Paikkaan, jossa joku huolehtii välillä minusta.

Elämä tuntuu huonoina päivinä kuin tasapainoilulta ohuella köydellä. Pienikin virheliike ja matka alas alkaa. Asiat kulminoituvat ikävällä tavalla materiaan ja toimeentuloon. Kun ex  ajaa pihaamme tahrattomalla autollaan lapsia hakemaan,  haluaisin naarmuttaa hänen autonsa virheettömät, peilikirkkaat kyljet yhtä haavaisen rosoiseksi kuin oma mielenmaisemani on pettymyksen hetkinä. -Tai  ainakin vääntää tuulilasinpyyhkijät vinksin vonksin…tiliotteeni kaltaisiksi.

Valvoin itkeskellen ja miettien yhden yön. Laadin – ties monennenko kerran –  meille pelastussuunnitelman. Siihen sisältyy nöyrtymistä, maksujen sovittelua, luopumista lasten uusista toppahousuista ja hiihtovarusteista. Sekä paljon makarooniruokia ja hernekeittoa.

Tiukkoina aikoina olen pyytänyt lapsia joskus kysymään isältään, avustaisiko hän heitä esimerkiksi harrastuskuluissa tai vaatehankinnoissa. Elatusmaksuilla ostan lapsille ruokaa.  Hyvä antaa vähästään, paha ei paljostaan: ex-miehellä ei ole aikaa eikä haluja ajatella asiaa. Kaikki sisältyy hänen mukaansa elatusmaksuihin. - Olkoon sitten niin.

Tiedän, että nousen tästä taas. Yritän vakuuttaa itselleni, että elämä on ihanaa ja jokaisesta päivästä tulisi nauttia kuin se olisi viimeinen.

Valitettavasti välillä  -muutaman matelevan minuutin ajan- tuntuu, kuin se olisikin.

Päätin aloittaa tämän vuoden positiivisella asenteella. Siirryin uuteen työhön, jossa toivottavasti jatkan pidempäänkin. Olen innostunut toimenkuvastani ja sen antamista mahdollisuuksista. Ihan kiva alku vuodelle siis. Lapset voivat hyvin. Alles klart.

Mättö alkoi kuitenkin välittömästi. Jääkaappi sanoi sopimuksensa irti. Iloinen yllätys odotti kotona  perjantaina. Meetwurstit tervehtivät hyllyllä lötsöiksi tummuneina, maidot olivat hapantuneet. Itkin matkalla kodinkoneliikkeeseen. Otti päähän rankasti. Varoja hankintaan ei olisi ollut, mutta pakko mikä pakko. Yritin ajatella, että se on vain rahaa ja samalla tiesin, että joudun tekemään ekstratöitä haaliakseni visarahat kasaan.

Sopimukset ex-miehen kanssa lasten tapaamisista keväälle ovat yhtä huonossa hapessa kuin vanha jääkaappikin. Välimme ovat happamat. Kaikki on vaikeaa vääntämistä. Ainoastaan neljä viikonloppua ovat listoillamme samoja, muut ehdottamani viikonloput eivät sovi hänelle. Jos suostun exän ehdotukseen, niin lapset ovat hänen luonaan ne viikonloput kun minulla on vapaata ja minulla silloin kun olen töissä. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että hoitaisin lasten arjen, mutta yhteistä vapaa-aikaa ei meillä olisi. Jee. Varsinainen diili.

Tapasin vanhan tutun, miehen, joka oli eronnut puolisen vuotta sitten. Ero oli yhdessä työstetty, eikä siihen liittynyt kolmansia osapuolia. Hän oli ex-puolisonsa kanssa päättänyt, ettei kumpikaan tuo lasten elämään uusia kumppaneita, ennen kuin on seurustellut pitkään ja suhde on vakiintunut. Lapset olivat vuoroviikoin kumpaisellakin. Vanhemmat olivat ystäviä keskenään ja neuvottelivat sovussa lasten asioista. He myös kävivät edelleen perheenä yhteisten kummilasten synttäreillä ja muilla kekkereillä. Nyt ex-vaimo oli aloittanut uuden suhteen. Tuttuni kertoi, että vaikka välit exään ovatkin erinomaiset, tuntuu hänestä pahalta ja mustasukkaiselta, että uusi mies mahdollisesti joskus astuu hänen lastensa elämään.  

Voi että kirpaisi. Olin järjettömän kateellinen. Ja vihainenkin. (Minun exäni oli valmis kärräämään lapset viikoksi satojen kilometrien päähän naisystävänsä luo kerran tämän tavattuaan. Minun on vaikea unohtaa sitä). Ajattelin, että jos yhteistuumin toteutetussa ns. hyvässä erossa on vaikea hyväksyä lastensa elämään uutta ihmistä, niin omassa erossani kokemani tunteet ovat olleet ihan normaaleja ja oikeutettuja.

Koen, että minulta otettiin heti alussa kaikki pelivara neuvotteluineen pois.  Ex-mies päätti, että lasten tapaamiset määräytyvät uuden naisystävän aikataulujen mukaan. Jos olen jämäkkä ja asetan rajoja, minut luokitellaan pask*maiseksi exäksi, joka tahallaan haluaa vaikeuttaa rakastavaisten onnea. Olen alusta asti pitänyt tärkeänä sitä, että lasten suhde isäänsä säilyy. En kuitenkaan ryhdy puppetiksi, jota ex-mies naisystävineen nykii miten huvittaa, omien tarpeidensa  ja aikataulujensa mukaan. Ihan oikeasti toivon, että jossain vaiheessa lasten paras mietittäisiin ensin. Aikuiset ehtivät hoitaa suhteitaan kyllä. 

Mutta: vaikka mättöä tulisikin, olen päättänyt, että tämä vuosi on minun vuoteni. Olen itseni puolella. Yritän iloita pienistäkin. Aurinkoista tammikuuta!

Then you tell yourself
What you want to hear
Cause you have to believe
This will be my year

Joulu on (onneksi) ohi. Se vierähti mukavasti ex-anoppilassa, lapsilla oli kivaa, saivat lahjoja, pääsimme valmiiseen pöytään. Itsekin viihdyin, vaikka etukäteen vähän pelkäsin, millaisia tunteita ja muistoja tuttu paikka minussa herättää. Kun pääsimme illalla kotiin, minuun iski alakulo. Poltin kynttilöitä ja yritin nauttia hiljaisuudesta. Kaiken tyyneyden alta kumpusi kirvelevä yksinäisyys. Kyseessä oli ensimmäinen jouluni lasten kanssa kolmisin (ensimmäisen joulun eron jälkeen lapset olivat isällään). Yksi etappi takana. Pakko tunnustaa, etten ollut onneni kukkuloilla. Pikemminkin tunsin selviytyneeni taas yhdestä ydinperhetraditiosta kohtuullisessa hapessa. Mutta kaikki selviytymiset lasketaan…

Kulunut vuosi on opettanut minulle paljon. Tähän blogiin tulleet, erilaisia näkökulmia edustavat kommentit ovat auttaneet minua ymmärtämään asioita monella tavoin, uudenlaisista perspektiiveistä.

Jokaisen liiton tarina on ainutlaatuinen. Ilmiöt ole sukupuolisidonnaisia. Sekä naiset että miehet saattavat hoitaa (ero)asioita tökerösti. Jättäjän osa ei ole helppo. Yhteisesti työstetty eropäätös saattaa olla valtavan kivulias. Petetyn elämä voi romahtaa traagisesti. Onneksi löytyy myös kertomuksia, joissa on happy end. Lasten asioista huolehditaan yhdessä vastuullisesti, toista ei loukata tarpeettomasti, kunnioitus säilyy.

Edellä oleva on sitä ylätason puhetta. Järjen kautta käsiteltyä ja työstettyä. Sivistynyttä pohdintaa. Mitä lähemmäksi sisinpääni siirryn, sitä vaikeampaa minun on pitää tunteitani kurissa. Yhä vieläkin, puolitoista vuotta eron jälkeen, opettelen sietämään asioita. Sopivissa kohdin, provosoituna minusta tyrskähtää  vanhoja kaunoja. En tiedä tuleeko elämässäni vastaan enää vuotta, jolloin itkisin yhtä paljon kuin tämän vuoden aikana olen itkenyt. En usko koskaan istuvani exän kanssa leppoisasti lounaalla lasten kanssa. Minun on mahdotonta nähdä meitä missään yhdessä enää ikinä. Toisaalta, puolitoista vuotta lisää etäisyyttä välillemme…kuka tietää. Never say never.

Joka hetki tapahtuu eroja. Joku humpsahtaa verenpunaiseen vihaan tai syövyttävään masennukseen. Kaikki ilo elämässä kuihtuu. Joku ilmoittaa raskain mielin päätöksestään. Suree epäonnistumista. Jollekin elämä vasta alkaa,  uusi onni on löytynyt. On päivä nro 1. Sykli alkaa alusta. 

Jatkan blogin pitämistä ensi vuonnakin. Väistämättä erosuruni alkaa muuttua selviytyjän tarinaksi. Toivon, että sekin antaa toivoa samassa tilanteessa elävälle yksinhuoltajaisälle tai -äidille, eroa surevalle, petetyksi ja jätetyksi tulleelle.

Kiitos kaikille teille blogiani lukeneille ja viestejä lähettäneille. Toivotan teille ONNELLISTA VUOTTA 2010!  

Ensi vuoteen rakkaat ihmiset : )   XXXX Hannele

Katsoin tallentamaani amerikkalaista hömppää, jossa poliisin profiloija lausui työtoverilleen edellä mainitut sanat. Koska lähestymme vuoden suurinta juhlapyhää, jolloin maassa tulisi vallita rauha ja hyvä tahto ihmisten kesken, en voinut välttyä ajatukselta, että entä jos….

• ex-miehen ja minut välit paranisivat niin, että voisimme keskustella lasten asioista rauhallisesti?
• kykenisin ylittämään itseni ja unohtamaan/ylittämään monia asioita?

Altruistisen rakkauden puuskassani lähetin ex-miehelle hyvin sovittelevan sähköpostiviestin, jossa kerroin, kuinka mukavaa on, että hän on alkanut pitää lapsiin säännöllisesti yhteyttä puhelimitse ja toivottavasti jatkossa asiat (kuten lasten vierailujen suunnittelu hänen luokseen) alkavat sujua hyvässä yhteishengessä.

En ollut silti yllättynyt, ettei hän vastannut mitenkään. Hän ei kommentoi milloinkaan ystävällisiin viesteihini. Jos suutun jostain, niin silloin hän sivaltaa.

Jotenkin olen alkanut irtautua koko dynamiikasta. Alkaa olla yks’ ja hailee miten hän käyttäytyy. Tärkeintä on kuinka itse käyttäydyn. Kummallisella tavalla roolimme ovat vaihtuneet. Minä menen eteenpäin ja hän tuntuu taantuvan. Seuraava askel voisi olla se, että tapaan kivan miehen ja alan seurustella.  Ex-miehelle voisi olla kasvattava kokemus hyväksyä se, että lasten elämässä ja arjessa olisi  toinenkin mies. 

Kyllä tässä ajatusleikissä on mukana takaisinmaksun elementtejä, pakko myöntää . Joulu tai ei, taidan olla muistiltani aikamoinen norsu…

Blogin päivittäminen on taas ollut työlästä. Ensin perhettä riivasi (mitä ilmeisimmin) sikainfluenssa, jonka kanssa painiskellessa kului toista viikkoa. En enää kunnolla muista, millaista elämä oli, kun perheessä oli kaksi vanhempaa ja pystyin sopimaan, miten hoitoasiat järjestetään lasten sairastaessa. Nyt hoidin pakolliset kuviot töissä, mutta pääasiassa päivystin sairastuvalla. Minulla oli takapiruna naapurin eläkkeelle jäänyt mies.  Kiitos ihanille naapureille! Kouluun palatessaan mukelot saivat rokotuksen. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan : ).

Sitten minua työllistivät esikoisen synttärit. Kaverit kutsuttiin viikolla. Poika väsäsi omin käsin lihapulla-nakki-viinirypäletikkuja (kavereidenkin synttäreillä oli ollut niitä) ja pimensi huoneen, suuntasi lukulampun valokeilan kohti katossa killuvaa discopalloa ja –tadaa!- juhlat saattoivat alkaa. En osaa sanoa, mitä kaikkea nuoret herrat huoneessa touhusivat, sillä he ilmaantuivat keittiöön vain nauttimaan herkkuja ja palasivat sitten kabinettiinsa sulkien oven perässään. Pikkusisko päästettiin armosta sisään. Juhlakalu itse vaikutti tyytyväiseltä saatellessaan poistuvia vieraita illan pimeyteen. Rääpin kakkua ja ajattelin haikeasti, kuinka iso minun pienestäni oli jo tullut.

Joskus mieleeni livahtaa muisto entisistä synttäreistä, joissa lasten isäkin oli mukana. Olemme kuitenkin koko perhe alkaneet kehittää uusia tapoja viettää juhlapäiviä. On ihanaa nähdä, kuinka iloisia lapset ovat nykyisin ja kuinka he elävät tässä hetkessä, eivätkä haikaile vanhojen perään.

Olenkohan ruvennut sopeutumaan elämääni? Hetkittäin olen jopa tuntenut jonkinlaisia asiallisentasaisia tuntemuksia ex-miestä kohtaan. Esimerkiksi silloin kun tytär huolehti siitä, että iskä tarvitsisi sukkia joululahjaksi.  Olen aina ollut hellämielinen ihminen. En minä toivo kenellekään pahaa.

Olen kuitenkin myös tämän kivuliaan kokemuksen myötä oppinut, että minun pitää itse huolehtia itsestäni ja asettaa rajat. Minun pitää itse sanoa, ettei ylitseni saa kävellä. Että tunteitani pitää kunnioittaa eikä minua saa tarpeettomasti loukata.  Ehkä pelkään sitä, että jos olen ystävällinen ja kiva ex-miehelle, niin hän käyttää hyvyyttäni väärin ja joudun yhä uudelleen nöyryytetyksi. Koen, että vielä turvallisempaa olla etäinen ja mahdollisimman vähän tekemisissä kuin ottaa riski ja pettyä taas.

Askel askeleelta kuljen eteenpäin. Toivon olevani zen-munkki, joka tienhaarasta käännyttyään etenee määrätietoisesti kohti tuntematonta eikä mieti enää edellistä risteystä.

Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi.” -Vilijonkka

Tuo periksiantamattomuus Vilijonkan lausahduksessa kiehtoo minua. Minulle se merkitsee selviytymistä ja sisukkuutta jatkaa eteenpäin.

Lukiessani blogikommentteja viime aikoina en ole voinut välttyä miettimästä,  kuinka erilaisia me ihmiset olemme. Jokaisella on oma suhde eroamiseen. Yksi on lähtenyt epätyydyttävästä liitosta, toinen on tullut shokeeraavasti jätetyksi. Kolmas elää uudessa liitossa aiemman pettymyksen jälkeen. Neljäs pohtii onko perinteinen parisuhde- ja perheajattelu jo aikansa elänyttä. Jatkamme tiellä, jonka me olemme valinneet tai joka on meille osoitettu.

Mielestäni jokaisella meillä on oikeus omaan todellisuuteemme. Se, onko kukaan meistä oikeassa tai väärässä, ei ole niinkään oleellista.  Mutta se, että tulemme kuulluiksi ja nähdyiksi omassa olemassaolossamme on merkityksellistä. Jos on oikeus olla tyytymätön, lähteä ja jättää perheensä, niin on myös oikeus surra ja raivota jätetyksi tulemista. 

Tälläkin hetkellä, tätä lukiessanne, jollekin ilmoitetaan, että liitto on ohitse. Se voi olla suuri helpotus, järjetön shokki tai ounasteltu asia. Vain asianosaiset tietävät mitä se heille merkitsee. Yritän aika ajoin nousta oman todellisuuteni yläpuolelle ja katsella elämääni ulkopuolisen silmin. Voi perkele kuinka vaikeaa se on! Minulla on nyt vajaan parin vuoden  perspektiivi asioihin. Se on hädin tuskin ohut kalvo, kuin läpikuultava  iho, joka on kasvanut haavan päälle. Ei se kestä vielä mitään, se on todella hauras, vuotaa verta kun sitä hipaisee.

Ne ihmiset, jotka ovat kokeneet kutakuinkin saman kuin minä, ymmärtävät tunteideni vuoristoradan, vihan, ehkä katkeruudenkin. Heidän kommenttinsa ”komppaavat”. Yhtä arvokasta on kuitenkin ollut kuulla mielipiteitä heiltä, jotka ovat täysin eri tilanteessa. Olemme jokainen omia persooniamme, täysin erilaisia. Minusta on ollut hienoa saada kommentteja ihmisiltä jotka ovat selviytyneet ja jatkaneet elämäänsä. Se on antanut minulle aivan valtavasti toivoa. Mutta jotenkin olen saanut myös tuntumaa toisenlaiseen todellisuuteen. Toisenlaisen näkökulman viestittäneiden ihmisten viestit ovat jääneet resonoimaan minuun.

Minua mättää välillä se, että ulkopuolelta on niin helppo arvioida muiden elämää. Kuitenkin olen itse syyllistynyt samaan useasti. Muistan päivitelleeni sitä, kuinka aikuisten ihmisten on niin vaikea erota sivistyneesti. Kuinka huonosti he näkevät lasten tarpeita. Kuinka helposti he sortuvat syyllistämään ex-puolisoitaan. Ja etenkin sitä, kuinka asiat ovat niin kovin mustavalkoisia.

Elän itse tilanteessa jossa dialogia ei ex-puolison kanssa ole ja joudun kuvittelemaan toisen vuorosanat mielessäni. Mietin paljon sitä, miten olisin voinut toimia toisin erotilanteessa. Fiksummin. Palaan aina siihen, että toimin sillä hetkellä niin kuin toimin. Pelasin niillä korteilla, jotka ex-mies jakoi eteeni. Eipä ollut kummoinen värisuora.  Emootio voitti ration. Olen välillä ihan kauhean mustavalkoinen. Olisi hienoa selittää miksi. En minä tiedä. En minä osaa. Ei kai osaa exäkään.

Elämäni on tässä ja nyt. Paljon tulossa, toivottavasti. Ja Vilijonkalle tiedoksi:  Minä en anna koskaan periksi.

Isohali teille kaikille!

Laajaan ystävä- ja tuttavapiiriini kuuluu lukuisia eronneita naisia. Nopeasti laskettuna löysin heitä parisenkymmentä. Noin puolet oli tehnyt eropäätöksen itse, toinen puoli oli tullut petetyksi ja jätetyksi. Eropäätöksen itse tehneet olivat eronneet lähes pääsääntöisesti miehen alkoholiongelman vuoksi. Enkä nyt puhu perjantaikaljoista vaan selkeästä päihdeongelmasta, jota muu perhe oli joutunut seuraamaan  pitkään.

Kenelläkään itse eropäätöksen tehneellä naisella ei tietääkseni ollut uutta parisuhdetta valmiina. He olivat miettineet lasten asumisen ja koulunkäynnin ja rakentaneet perheelle suunnitelman selviytyäkseen. Osa oli jättänyt ex-miehelle asunnon ja suurimman osan irtaimistosta ja aloittanut itse alusta.

Petetyiksi ja jätetyiksi tulleiden tilanne on vaihdellut. Osassa mies on kantanut vastuuta ja kyennyt näkemään lasten tarpeet eikä uusi rakkaus ole sumentanut näkökenttää täysin. Osassa eroja mies on vain lähtenyt ja jättänyt kaikki asiat vanhan perheen hoidettaviksi. Ja halunnut siirtää lapset ilman minkäänlaista totutteluvaihetta uuteen parisuhde- tai perheidylliin.

 Erotilanteessa pitäisi pystyä kohtelemaan ex-puolisoaan, lastensa vanhempaa kunnioittavasti vaikkei tätä enää rakastaisikaan. Uskon, että monilta huoltajuusoikeudenkäynneiltä vältyttäisiin jos ihmisillä olisi edes alkeellinen kyky tuntea empatiaa ja asettua toistensa asemaan. Jos minä olisin tehnyt eropäätöksen, olisin pitänyt aika matalaa profiilia. Tuskin olisin esitellyt uudelta rakastetulta saamiani koruja. Ja jos olisin ollut ex-mieheni uusi naisystävä, en missään tapauksessa olisi alkanut lähettelemään lahjoja ja kortteja miesystäväni lapsille näiden kotiin, eroa surevan exän nähtäville.   

Ihmiset osaavat olla todella törppöjä. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Tai niin makaa kuin petaa. Löytyy myös naisia, jotka hoitavat eronsa huonosti. Tai niitä uusia nais- tai miesystäviä, jotka eivät pysty näkemään lasten tarpeita vaan kuvittelevat, että lapset sopeutuvat välittömästi kaikkeen. Jos lapsille halutaan luoda kaksi turvallista paikkaa, pitää asioiden tapahtua lasten aikataulussa. Eikä niin, että iskä tai äiti parin viikon sisällä erosta siirtää lapset uuteen idylliin kuin huonekalut.

Oman kokemukseni perusteella olen taipuvainen uskomaan, että monet ihmiset hoitavat eronsa surkeasti ja kaivavat heti alussa itselleen niin syvän kuopan, että sieltä on vaikea lähteä kurottamaan kohti hyvää (tai minkäänlaista) yhteisvanhemmuutta.

Minä en vastusta uusperheitä. On hyvin mahdollista ja jopa toivottavaa, että joskus itsekin elän sellaisessa. Minä vastustan ajattelemattomuutta ja aikuisten ihmisten itsekkyyttä. Minä vastustan tarkoituksellista loukkaamista ja nöyryyttämistä. Minä vastustan hedonistista omien tarpeiden tyydyttämistä muiden kustannuksella.

Kohtele lähimmäistäsi niin kuin toivot hänen kohtelevan itseäsi. Sama asia voisi koskea myös puolisoita eron hetkellä. Ehkä siten huoltajuusriidatkin vähentyisivät?