Jätetty

Jonkin aikaa on ollut tasaista. Vaikka olen ollut todella väsynyt ajoittain, on elämä sujunut ilman sen kummempia tunnekuohuja (uupumisen aiheuttamia itkuja lukuun ottamatta). Kunnes vedin herneen nenään…

Emailiini tuli pari päivää sitten lista lasten ensi kevään viikonloppuvierailuista. Ei mitään ”ehdotan, että…” tai ”voisimmeko sopia…. ”. Minusta viikonloput pitäisi sopia yhteistyössä ja huomioida järjestelyissä lasten tarpeet ja elämäntilanne. Suostuin aivan eron alussa siihen, että minulle lähetettiin yksipuolisesti laadittu aikataulu, ja lapset viettivät iskän luona  lähes kaikki juhlapyhät. Nykyään osaan pitää puoleni, enkä suostu enää kaikkeen. Olen eri nainen, eikä mies ei enää tunne minua. Se varmaan hämmentää ja suututtaa häntä.

Elämme lasten kanssa täysin erilaista elämää kuin ex-miehen aikoina. Silloin emme perheenä tehneet oikeastaan mitään yhdessä. Nykyään käyn lasten kanssa konserteissa ja kylpylässä. Lapset ovat aloittaneet uusia harrastuksia, joihin kuuluu myös leireilyä. Vierailemme viikonloppuisin ystäväperheiden luona ja sukulaisissa. Lapsilla on yökyläsuunnitelmia ja meillä käy kavereita pyjamabileissä. Lasten elämä ei pyöri iskän viikonlopputapaamisten ympärillä.

En ole missään vaiheessa vastustanut tai estänyt lasten tapaamisia. Kaikki tapaamiset ovat järjestyneet. Enempäänkin olisin ollut valmis, mutta  ”sovitut menot” ovat olleet ex-miehelle tärkeämpiä. Kun miehen naisystävä meni jatkuvasti omien lasten edelle,  lakkasin hakkaamasta päätäni seinään. Oli parempi tyytyä normiviikonloppuihin. Lapsilla on oikeus isään. En minä mikään tunnevammainen hirviö ole. Mutta minusta hyvä vanhempi ymmärtää, mikä ero on vanhemman oikeudella lapseen ja lapsen oikeudella vanhempaan. Eikö se ole koko vanhemmuuden ja kasvatuksen big clue?

Koska vaihdan jälleen työtä alkuvuodesta ja uuteen työhöni liittyy myös satunnaisia viikonloppujaksoja, olisi mielestäni lasten  kannalta viisasta yrittää sopia viikonloput niin, että he joutuisivat olemaan mahdollisimman vähän yksin. Sama koskee ekstratöitä. Kyllä minusta kumpikin meistä voisi joustaa vähän ja miettiä, mikä olisi lapsille parasta. En myöskään tiedä, onko järkeä sopia iskän tapaaminen viikonlopulle, jolloin ipana on partioleirillä perjantaista sunnuntaihin. Jonkun mielestä on.

Koen miehen yksipuoliset listat ultimatumina, uhkavaatimuksena. Tapaamiset rakennetaan hänen ja hänen naisystävänsä tapaamisten ympärille. Viis siitä, mikä lasten tilanne on. Enää en aio suostua siihen.

Herne nenässä regressoidun lapsen tasolle. Taas sitä mentiin. Svidu.

Syysloma on ohi. Pari päivää kylpylässä teki lapsille ihmeitä, itse olen entistä väsyneempi. Vaikka ipanat osaavat uida, niin minä seurasin heitä altaalla kuin ”hai laivoo”. Vaikka itsekin uiskentelin ihan ansiokkaasti, siirryin rannalle siinä vaiheessa kun nahkani alkoi muistuttaa vanhaa viinirypälettä…

Minun on vaikea enää muistaa aikaa, jolloin itsekin pystyin levähtämään. Olisi ollut ihanaa sanoa jollekulle, että ”katsotko hetken lapsia, minä menen porealtaaseen ja saunaan rauhassa”. Oli kuitenkin palkitsevaa nähdä lasten ilo ja innostus. Väsähtäneenäkin.

Ehkä se on tämä vuodenaika. Pimeys. Jatkuva taistelu rahojen riittämisestä. Vaihtuvat työpaikat. Yksinäinen vastuunkanto. Kylpylästä palattuamme  lasten loma jatkui, minä menin pariksi päiväksi koulutukseen. Viikonlopuksi rahtasin lapset kimpsuineen ja kampsuineen mummolaan ja lähdin tekemään ekstratöitä, joilla kompensoin mm. kylpylän, auton takajarrurempan ja järkyttävän suuren hammaslääkärilaskun. Muun muassa. Ja nyt palaan valmiiksi väsyneenä töihin. Jiihaa.

Ajellessani ekstratöistä kotiin tuntui, ettei ole enää voimia mistä ammentaa. Perille päästyäni soitin ystävälleni ja itkin, etten tiedä kuinka kauan jaksan tätä tahtia. Tuntui, että elämä on välillä taistelua tuulimyllyjä vastaan. Aikani itsesäälissä piehtaroituani keitin kahvit ja katselin lasten paluuta odotellessani digiboxille taltioitua hömppää. Usko, toivo ja rakkaus minussa alkoivat elpyä. Ex- anoppi ja appi toivat lapset, istuivat rauhassa kahville ja ensimmäisen kerran eron jälkeen minusta tuntui, että heidän kanssaan oli kiva jutella. Nauroimme lasten hassutuksille.

Mieleeni juolahti, että pitääkö minun olla puolikuollut kyetäkseni kohtaamaan heidät ilman ex-miehen varjoa välissämme. Oli miten oli, tuntui mukavalta kokea ailahdus entisestä mutkattomasta kohtaamisesta.

Luotan siihen, että niitä tulee lisää.

Voimahaleja kaikille.

Inhimillinen tekijä -ohjelmassa käytiin mielenkiintoista keskustelua siitä, kuinka lapsi kokee vanhempiensa eron. Kirjailija Laura Honkasalo, näyttelijä-ohjaaja Antti Raivio ja Eroneuvoprojektin vapaaehtoistyöntekijä kertoivat omista lapsuuden kokemuksistaan. Honkasalolle ja Raiviolle vanhempien ero oli ollut traumaattinen kokemus, joka kosketti yhä, vuosikymmentenkin päästä.

En voinut olla ajattelematta kuinka omat lapseni joskus tulevaisuudessa puhuvat erostamme. Lapset eivät ole tyhmiä. En moiti ex-miestä heidän kuultensa, mutten myöskään pysty teeskentelemään arvostusta. Lapseni varmaan toivoisivat, että välimme olisivat paremmat. Että pystyisimme jakamaan heitä koskevat asiat leppoisasti. Nyt he lähtevät kaksi kertaa kuussa isänsä luokse kuin evakkolapset. Odottavat kassiensa ja pussiensa kanssa pihassa kun iskä tulee. Palatessaan poika soittaa, voivatko tulla jo kotiin.  Olen alkanut jo tottua tilanteeseen, ja niin varmaan lapsetkin. Kaikki alun toiveet jonkinlaisesta konsensuksesta ovat karisseet.

Lapset kasvavat koko ajan. Samalla he etääntyvät isästään. Tämä ei enää tiedä heidän arjestaan paljoakaan. Entinen elämämme on kuin unennäköä. Aukko, joka miehen lähdettyä jäi, on täyttynyt tohinalla ja elämällä. Ex-miehen on vaikea käsittää, että lapsilla on ihan oma elämä. Lasten arjen arkkitehti olen minä, mies saattaa soittaa tyttärelle juuri kun tämän on mennyt tanssitunnille tai poika partioon. Tuntumaa lasten arkeen ja elämään hänellä ei ole enää.

Surin sitä aikani.  Sitten tajusin, ettei se ole minun suruni. Miehen sitä pitäisi surra. Ehkä hän syvällä sisimmässään sureekin. Toivon, että lapset aikuisina muistavat, kuinka kivaa meillä kolmistaan oli ja kuinka mukavaa oli tavata iskääkin silloin tällöin.

Olen viime aikoina pohtinut paljon, mikä merkitys on lapsuuteni ja nuoruuteni roolimalleilla, omilla vanhemmillani, on ollut elämäni ratkaisuihin. Isäni ei ollut mikään helppo ihminen, eikä vanhempieni liitto varmaankaan pelkkää päivänpaistetta. Äitini oli kuitenkin sopeutuja. Kotona riideltiin harvoin, mykkäkoulua kyllä harrastettiin. Huomaan, että konfliktitilanteissa olen samanlainen kuin äitini. En raivoa tai räyhää vaan vetäydyn piiloon itkemään. Sellainen olin omassa liitossanikin. Puhetyön ammattilainen, joka ei saanut sanaa suustaan. 

En tiedä, miksi se oli minulle niin vaikeaa.  

Ex-miehen lapsuudenperhe oli toisenlainen. Hänen vanhempansa olivat eronneet miehen ollessa pieni poika ja vaikka exän suhde biologiseen isään säilyi, kasvatti hänet periaatteessa äidin uusi aviomies. Vaikka miehen oma isä alkoholisoitui vaikeasti elämänsä viimeisinä vuosina, pysyi hän koskemattomana, eikä päihdeongelmasta puhuttu ikinä. 

En tiedä, miksi ilmiselvän päihdeongelman myöntäminen oli siinä suvussa niin vaikeaa.

En liittomme aikana oppinut riitelemään yhtään. Riidat olivat hetken purkauksia ja muuttuivat äänettömiksi varsin nopeasti. Asioita ei koskaan selvitetty mitenkään vaan seuraavana päivänä jatkettiin ihan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Miehen oli vaikea pyytää anteeksi. En kuullut sanaa kertaakaan hänen huuliltaan. Jos hänellä tuli lasten kanssa jotain riitaa, olin minä se joka kehotti häntä menemään ja sopimaan asiat.  Silloin sentään osasin puhua ja toimia.  Sanoin monta kertaa, ettei hän voi toimia samoin kuin ala-asteikäiset lapsensa. Aikuisena hänen on kannettava vastuu ja mentävä itkuisen tai suuttuneen lapsen luo sopimaan riita.

En tiedä, miksi se oli hänelle niin vaikeaa.    

Olen päättänyt, että en halua toistaa samaa kuviota elämässäni enää koskaan. Jos uuteen liittoon joskus menen, haluan, että asiat puhutaan auki. Halki, poikki ja pinoon.

Sen minä tiedän varmasti.