Jätetty

Ex-kälyni sai lapsen. Omani olivat innoissaan uudesta serkustaan ja kävivät isänsä luona ollessaan katsomassa vauvaa. Olin laittanut lasten mukana lahjan vauvalle ja pienen kirjeen, jossa toivottelin kovasti onnea ja sanoin olevani käytettävissä, jos tuore äiti haluaa jakaa äityiden iloihin ja suruihin liittyviä asioita kanssani.

 Kyllä minua myös itketti aika tavalla. Miehen suku kokoontui juhlimaan uutta tulokasta. Tunsin itseni irralliseksi ja unohdetuksi. Kyseiset ihmiset olivat olleet tiivis osa elämääni pitkään. Etenkin äitini kuoleman jälkeen oli ollut mukava kokea kuuluvansa miehenkin sukuun ja olla pidetty ja arvostettu jäsen siinä.

 Ero muutti kaiken. Yhteyksiä ei juurikaan enää olla pidetty. Olen surrut sitä paljon. Joskus tuntuu, että olisin itse tehnyt jotain pahaa. Perkeleen epistä. En minä ollut se, joka alkoi pettää ja jätti perheensä! Minä olen vain parhaani mukaan yrittänyt selviytyä.  

 Sydänalaani kaihersi, että enää en voi olla käly, vaan paikan on vienyt joku toisessa päässä Suomea asuva nainen. Eihän voi minua korvata! Kyllähän minä olen edelleen olemassa!  Ystävyys kanssani olisi vaalimisen arvoista.

 Suhteeni ex-miehen sukuun olisi varmaan erilainen, jos olisimme ex-miehen kanssa hyvää pataa. Vaan kun emme ole missään tekemisissä exän kanssa. Ei ole riitaa, mutta ei mitään muutakaan. En minä pysty laulamaan duettoa yksin. Ei eripuraa voi purkaa yksipuolisesti, siihen vaaditaan molempien tahtoa. Olen nöyrtynyt jo niin monta kertaa, että pelkään kupsahtavani nurin jos vielä kerran kyyristyn.

 Kun isäni aikoinaan kuoli, puhuimme äitini kanssa kaikki perheeseemme liittyvät asiat rehellisesti läpi. Kissa pantiin pöydälle. Ei ollut salaisuuksia tai tabuja, joista emme olisi voineet puhua. Olen keskusteluhetkistä edelleen hyvin kiitollinen viisaalle äidilleni. Isäni, seikkailuhenkinen merimies,  ei ollut nuorena (ja vanhempanakaan) mikään helpoin mahdollinen puoliso. Äitini sitkeys ja joustavuus piti liiton kasassa. Isäni oli silti hieno mies ja ihana isä, ja minulla ja sisarellani oli hyvä lapsuus. Kuitenkin löytyi asioita, jotka oli hyvä purkaa ja käsitellä.

Joskus puhuminen voi olla vain kuulumisten kysymistä, pysähtymistä rinnalle, katsomista toisen elämään.

-Kiitos kysymästä, minulle kuuluu ihan hyvää. Raskasta on toisinaan, mutta sisulla ja sydämellä jaksan.

Ps. Tämä on myöhemmin lisätty jälkikirjoitus: Sain kivan sähköpostiviestin ex-kälyltä. Kertoili kuulumisia ja tunnelmia tuoreesta äitiydestä. Puhui kylään tulemisesta. Voi miten mukavalta se tuntui! Liikutuin kyyneliin. Hyvät hyssykät, miten pienestä hyvä mieli on joskus kiinni : )

Lisääntyvän valon myötä on mielialanikin kirkastunut. Silti Mietaa-ilmiö (= häviäminen sadasosilla viime metreillä) tuntuu ripustautuneen minuun sitkeästi. En ole kuitenkaan hypännyt laatikkoon häviämään  peliä, vaan aion laukoa ylämummoon viimeisessä erässä niin maan perkeleesti ja ottaa pinnat kotiin.   

Auton ajotietokone alkoi herjailla öljynvaihtoa ja luistoneston hämminkiä. Luulin aluksi pääseväni vajaan parinsadan euron kukkaronkevennyksellä. Hakiessani autoa huollosta sain kuitenkin tietää, että suurempi remontti on välttämätön ja erinäisten osien vaihtaminen ja määräaikaishuolto kustantavat 1500 euroa. Jessus! Taas tuli turpiin. Kirkkaus oli tiessään. Varasin naama vääränä uuden huollon seuraavalle viikolle. A woman’s gotta do, what a woman’s gotta do.

Peltilehmä on minulle välttämättömyys. Julkinen liikenne lakkaa meillä kulkemasta jo kuuden maissa, lapsia en saa harrastuksiin mitenkään ilman autoa. Soitin pankkiin ja selvittelin luottokorttini ominaisuuksia. Yhdistelemällä luottoa ja käteistä pystyn ehkä kevään aikana pääsemään takaisin tolpilleni. Hartaudella suunnittelemani laskettelureissu ystävien kanssa piti perua. Suretti aika tavalla. Ystäviä varmaan harmitti myös.

Jonkinlainen suo, kuokka ja Justiina-mentaliteetti on kuitenkin rakentunut minuun niin voimakkaasti, että notkahdus kesti vain pari tuntia. Jostain sisältäni nousi ihmeellinen voima. Taipuu vaan ei taitu. Lapset lohduttivat ja sanoivat pitävänsä hernekeitosta ihan ääääälyttömästi.

En usko huonoon onneen sen paremmin kuin hyväänkään. Uskon, että asiat tapahtuvat ja minä joko hyväksyn ne ja yritän selviytyä parhaani mukaan, tai sitten luovutan ja annan periksi. Täydellinen elämänhallinta on illuusio. Ainoa, mitä voin hallita, on se, miten suhtaudun asioihin.

Ja siinähän riittää vielä opettelemista.

Lapset viettivät hiihtoloman isänsä luona. Tämä on alkanut palata jonkinlaisiin realiteetteihin ja haluaa viettää aikaa lasten kanssa välillä. Hyvä niin. Minulla oli yhdeksän iltaa itselle. Se tuntui käsittämättömältä. Vaikka olin päivät töissä, oli helpottavaa, ettei kotiin päästyä tarvinnut ensimmäiseksi syöksyä laittamaan ruokaa ja kuskaamaan lapsia harrastuksiin.

Viimeksi minulla oli vapaata yhtä pitkään viime kesänä. Normimäärä, neljä päivää kuussa itselle on aivan liian vähän. Niistäkin harvoista päivistä saatan olla osan töissä. Ja jos minulla on ihan oikea vapaapäivä, niin pedanttipenttinä käytän sen tunnollisesti siivoamiseen ja pyykinpesuun. Joskus läpikäyn komeroita. Useimmiten kuitenkin NUKUN JA LEPÄÄN.

Kävin lapsilomani aikana peräti kaksi kertaa ulkona syömässä. Jiihaa! Piipahdin leffassa  George Clooneyn ja Robert Downing Jr:n kanssa. Vietin kisastudiota ystävieni luona. Suuren osan luksusajastani kuitenkin vain röhnötin sohvalla ja katselin lempisarjojani keskeytyksettä, kerrankin. 

Ymmärsin, että negatiiviset tunteeni exää kohtaan kumpuavat hyvin paljon siitä, että minulta otettiin entinen elämä pois, eikä kuitenkaan jätetty reilua mahdollisuutta rakentaa uutta elämää (kuten  esim. uutta parisuhdetta).

Jos jyvitän vapaa-aikani rästiin jääneiden kotitöiden, levon, rentoutuksen, opiskelun päättötyön, ystävien tapaamisten ja mahdollisen seurustelun kesken, ei kullekin osiolle kovin paljon liikene. En tiedä kuinka miehet suhtautuvat sinkkuäitiin, jolla on mahdollisuus deittailla kerran kuussa. Tuskin olen mikään quite a catch.

Toisaalta oli ihana huomata, että jo viikossa muutuin nuutuneesta, äärimmilleen väsyneestä haamusta pirtsakaksi leidiksi, joka jaksoi meikata aamuisin,  ja jolle komea mies luovutti silmää iskien paikkansa kassajonossa : ). Vallan mahdottomaksi heittäydyin ja ajattelin, että ehkäpä todellakin ansaitsen paremman kuin ex-mies. 

Loma päättyi kuitenkin jonkinasteiseen ketutukseen. Talon katto piti loppuviikosta aikamoista nitinää, lumikuorma oli lähes metrin korkuinen. Uutta lunta pukkasi koko ajan. Seurasin, kuinka naapurin miehet kiipeilivät omilla katoillaan. Oli aika epävarma olo. Eksistentialistinen ahdistus suorastaan.

Kuunneltuani pari yötä rakenteiden elämöintiä huoleni kasvoi. Laitoin exälle ja lapsille viestin, etteivät lapset palaisi kotiin ennen kuin olen saanut katon tyhjennettyä. En ikinä antaisi itselleni anteeksi jos jotain tapahtuisi. Itkeskelin ystäville, etten oikein tiedä, miten itseni köyttäisin, etten tulisi katolta kerien alas. Olimme kaikki yhtä tyhmiä asian suhteen.Tuntui kuitenkin kivalta, että he jakoivat huoleni. 

Konsultoin lumiasiasta naapurin miestä, joka rauhoitteli minua ja sanoi, että peltikatolta lumi lähtee helposti. Sovimme, että työpäivän jälkeen hän tulee auttamaan minua. Äheltäessäni lumia pois naapurin kanssa tuli minulle lähes euforinen olo. Tajusin, että ympärilläni on lukuisia ihmisiä, jotka auttavat ja välittävät. Ei haittaa, vaikkei lasteni isä välitäkään.

Pikku karhun varpaille, pimpeli pom.

PS. Mukavaa maaliskuuta kaikille!