Sinkkosen sohvalla

Tarkoituksenani oli kertoa yksi aika hulvaton juttu näin vuoden lopussa, päättää blogien laatiminen tältä erää tähän, ja tehdä se nousujohteisesti jotta kaikille jäisi hyvä mieli. Päivän uutiset ovat valitettavasti vieneet päällimmäiset halut irrotteluun: Sellossa ammuttiin neljä viatonta ihmistä, ja monessa kodissa vallitsee suuri suru. Uusi Vuosi ei olisi voinut alkaa synkemmissä merkeissä.

Vaikka ampujan profiili oli tällä kerralla erilainen kuin edellisten joukkosurmaajien, joutuu pakostakin miettimään, onko tässä meidän armaassa maassamme  oikeasti jotakin pahasti vialla. Olemme päässeet monissa asioissa kehittyneiden maiden kärkijoukkoon, mutta vastapainoksi osa suomalaisista voi todella huonosti. Aineellista puutetta ja hätää on edelleen, mutta nämä väkivallanteot ja muu julmuus ei kumpua siitä vaan jostakin muusta. Mitä se muu voisi olla? Ehkä jotakin perimmäistä vieraantumista toinen toisistamme, kosmista yksinäisyyttä, hylätyksi tulemista, katkeruutta ja häpeää.

Mielessäni on myös hätkähdyttävä kiusaamis- ja pahoinpitelytilanne tässä muutaman kilometrin päässä Viikissä, jossa erästä yläkoululaista tyttöä pahoinpideltiin ja oikein kutsuttiin puhelimella lisää kavereita katsomaan toimitusta. Tällainen käyttäytyminen ei mahdu millään nuorison normaaliin tai edes villiin menoon. Siitä ei voi parhaalla tahdollakaan löytää mitään muuta myönteistä kuin sen, että moni kovakorvainenkin vanhempi on herännyt koulujen todellisuuteen.  Eräs este kiusaamiseen puuttumiselle on ollut juuri vanhempien vastahankaisuus ja halu kuitata oman jälkeläisen edesottamukset loppuunpalaneen opettajan höpötyksenä.

Olen lueskellut nuorten kysymyksiä Suosikin ja Demin palstoilta, jotta saisin perspektiiviä heidän elämäänsä tekeillä olevaa uutta kirjaani varten. Siellä puhutaan paljon yksinäisyydestä ja koulukiusaamisesta, ja useampi kirjoittaja kertoo hautoneensa tai jopa yrittäneensä itsemurhaa. Meidän omassa pirtissämme saattaa kasvaa pelkästään valoisia, tyytyväisiä, sosiaalisia ja monia asioita harrastavia nuoria, mutta lähipiiristä voi löytyä nuori, joka olisi ikionnellinen, jos joku kysyisi häneltä, mitä hänelle kuuluu ja osoittaisi aitoa kiinnostusta hänen asioihinsa ja tunteisiinsa. Voisikos se olla yksi uudenvuoden lupaus – että näkisimme oman kotimme ulkopuolella olevien lasten ja nuorten tilanteen ja tarjoaisimme hienotunteisesti itseämme ja läsnäoloamme jollekulle sitä tarvitsevalle?

Tuollaisen raflaavan otsikon keksin ihan vain herättääkseni huomiota. Olen tosin lueskellut aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ja vieraillut moninaisilla nettisivuilla – en tietenkään sopimattomilla! – perehtyäkseni aiheen saloihin. Kirjoitan kirjaa nuoruusiästä, ja kun omastani on vierähtänyt lähes 20 vuotta, täytyy tietoja päivittää.

Ilmeisesti noista aiheista puhuttaessa täytyy kieli pitää edelleen keskellä suuta. Olisi oltava neutraali; ei saisi syyllistää, mutta toisaalta ei saisi olla liian vapaamielinenkään. Mitä siis voi sanoa itsetyydytyksestä tai homoseksuaalisuudesta? Jos puhuu levottomia, suuttuvat tietyt uskovaiset. Jos on tiukkapipoinen, suuttuvat liberaalit. Jos korostaa heterorakkautta, suuttuvat eräät feministit, ja jos pitää homoseksuaalisia suhteita normaaleina, suuttuvat hyvin monet muut erilaisista syistä.  

Annoin kertoa itselleni, että jossakin naistutkimuksen kurssilla tekstejäni luetaan esimerkkinä heteronormatiivisista asenteista. En ollut ihan varma, onko minun syytä olla ylpeä vai vihainen. En ollut varma siitäkään, olenko veronmaksajana onnellinen verorahojeni käytöstä. “Alleviivataanpa tytöt sovinisti-Sinkkosen kirjasta kaikkein karkeimmat heteronormatiiviset sanat ja lauseet. Se, joka löytää eniten, saa plussan.”  Kamoon!

Ystäväpiiriini kuuluu homoseksuaalisia ihmisiä, ja kirjoituksissani olen pyrkinyt tasapuolisuuteen. Kukaan homo ei koskaan ole moittinut minua heteronormatiivisuudesta, enkä ole saanut mitään sellaista palautetta muualtakaan. Olen kylläkin tuonut esiin sellaisen näkökohdan, että meidän tulisi puhua homoseksuaalisuuksista ja heteroseksuaalisuuksista monikkomuodossa, sillä jokaisen ihmisen seksuaalinen minä on ainutlaatuinen psykofyysinen rakenne. Siten kysymys “mistä homous johtuu”, on absurdi. Emmehän kysy sitäkään, mistä heterous johtuu.

Itsetyydytykseen kohdistuneista asenteista opin netistä yhtä jos toistakin. Ensinnäkin 1. Mooseksen kirjan 38. luvussa mainittu Onan, kaikkien onanistien kantaisä, ei harjoittanut itsetyydytystä vaan keskeytettyä yhdyntää. Jumalan rangaistuksella ja vakavilla sairauksilla pelottelu johti monen nuoren pojan itsemurhaan 1800-luvulla ja vielä 1900-luvun alussakin. Taipumusta pidettiin osasyynä melkein kaikkiin mahdollisiin tauteihin ja kehitettiin kymmeniä erilaisia laitteita puuhan estämiseksi.

1900-luvun kuluessa asenteet muuttuivat, mihin Kinseyn raportilla ja Mastersin ja Johnsonin tutkimuksilla oli suuri osuus. Silti Bill Clinton erotti vielä 1994 Joycelyn Eldersin USA:n lääkintöhallituksen johtajan vakanssilta, kun Elders oli lausunut, että itsetyydytyksen opettaminen college-ikäisille nuorille voisi varjella heitä sukupuolitaudeilta. 

Kumma juttu tuo seksi! Vieläköhän sitä oppii ymmärtämään ennen vanhainkotiin joutumistaan?

Helsingin Sanomien marraskuun kuukausiliitteessä oli Ilkka Malmbergin mykistävän hieno artikkeli – jälleen kerran. Ilkka on monitaituri, jolta luonnistuu mitä erilaisimpien aihepiirien käsitteleminen intialaisen Goan turistirannikon suomalaisista viulunrakennuksen saloihin. Hän on kirjoittanut kaksi kirjaa, toisen Seitsemästä veljeksestä, toisen Tuntemattoman sotilaan henkilöhahmoista.

Tämänkertaiseen kirjoitukseensa Malmberg sai aiheen valokuvanipusta, jossa oli keväällä 1939 siiviiliin päässeiden varusmiesten valokuvia. Parikymppiset pojat näyttävät kuvissa kovin vakavilta, vaikka he eivät voi tietää, että Talvisota syttyisi vain muutaman kuukauden kuluttua.

Malmberg hankki kuvan nuorukaisista käsiinsä kaiken mahdollisen tiedon. 34 nuoresta miehestä kaatui sodassa yhdeksän, kaksi oli vielä kirjoittamishetkelläkin elossa.  Kirjoittaja on saanut juttuunsa mahtumaan niin nuorena menetetyn elämän traagisuuden, Lapinsodan hulluuden kuin jälleenrakennuksen optimisminkin. Huhtalan perheestä kaatui kolme poikaa isänmaan puolesta; nuoria miehiä, elämä edessä – ja sitten hautaus sankarivainajana.

Kirjoitusta lukiessani itkeä tursuin oikein kunnolla. Yksin ollessa uskaltaa parkua vapaammin kuin jos joku on katsomassa. Surin siinä kaikkia sodassa kaatuneita ja vammautuneita, mutta erikoisesti kahta setääni, Toivo ja Otto Sinkkosta. Sota vei heidät, mutta he elivät sukulaisteni puheissa koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan. Varsinkin Otto-sedästä sain kuulla ehtimiseen, sillä hän oli ollut yhtä pitkä kuin minäkin. Oma isäni oli 170-senttinen, minä lähes 190, ja kun astuin sisään Sinkkolan tupaan, naiset löivät käsiä yhteen ja siunailivat: “Herraisä, se on tuo Jari ihan kuin Otto-vainoo”.

Otto ei ehtinyt naimisiin, ei edes kihloihin. Minulla ei ole hänestä valokuvaa, enkä tiedä, onko kenelläkään. Isäni ja kaikki hänen sisaruksensa ovat kuolleet, eikä ole enää ketään, joka olisi tuntenut nuo veljekset. Otto kaiketi kaatui rintamalla, Toivo kuoli kenttäsairaalassa haavoihinsa. Miksi minä idiootti en kysellyt heistä enempää, kun heidän sisaruksensa olivat vielä elossa? Millaisia miehiä he olivat? Olivatko eloisia ja puheliaita vai ujoja ja vetäytyviä? Mistä he olivat kiinnostuneita; olivatko hyviä hiihtäjiä, kalamiehiä; oliko heille suotu laulun lahja?

Toivo kuoli 22-vuotissyntymäpäivänään. Kun poikani täytti 22 vuotta, muistin Toivo-setää ja ajattelin, että maailmassa ei ole mitään sotaa mielettömämpää.

Kävin vierailemassa Teema-kanavalla esitettävässä Studio Kotrossa. Sitä juontaa Arno Kotro, mikä ei varmaan tule kenellekään kovin suurena yllätyksenä. Tämänkertaisen ohjelman otsikkona oli “Pitääkö vanhemmuuden olla kivaa”. Olimme kaikki sitä mieltä, että ei tarvitse eikä voi. Mukana keskustelussa olivat 14 lasta kasvattanut  SOS-lapsikylän äiti Punkaharjulta, YLEn toimitusjohtaja Mikael Jungner, Arno ja minä.

Kivaa ei aina voi olla, mutta kyllä vanhempana oleminen on yleensä aika mukavaa. Helppo sanoa, kun omat lapset ovat lähteneet kotoa ja liihotelleet kuka minnekin. Luennoin usein otsikolla Vanhemmuuden vaativa pesti, ja ajattelen puhuessani, että vanhemmuus kuuluu niihin taakkoihin, joita on välillä riemukasta kantaa.

Mikael Jungner kertoi tulleensa kasvatetuksi Summerhillin hengessä, siis hyvin, hyvin vapaasti. Hän sanoi saaneensa tuon kasvatuksen perintönä liiankin suuren itseluottamuksen ja joutuvansa tavan takaa konflikteihin auktoriteettien kanssa. Ilmeisesti Summerhillin oppeja ei sovellettu aivan sellaisinaan - ideologiaanhan kuului, että lapsi oppii yrityksen ja erehdyksen kautta, eivätkä opettajat saa häntä juurikaan ohjailla. Minusta se on aina ollut jossakin mielessä säälimätöntä, sillä “kantapään kautta” oppiminen vie niin valtavan paljon aikaa.

Meiltä jäi oikeastaan ihan kesken “kurin”, “rajojen” ja “suuttumisen” määritteleminen ja niiden keskinäiset suhteet. Minusta rajat ovat eri asia kuin vanhemman tunnereaktiot, vaikka joskus rajoja asetettaessa tunteetkin voivat kuohahtaa. Lapselle asetettavien rajojen tavoitteena on estää häntä joutumasta hankaluuksiin. Ulos lähtiessä on pukeuduttava riittävän lämpimästi, vaikka lapsen tekisi mieli pukeutua uusiin juhlatamineisiin. Makeaa ei voi syödä määrättä, kun siitä tulee pahoinvoivaksi – eikä C.S.I. ole yhtään sopiva ohjelma lapsille. Aikuinen joutuu tekemään päätöksiä lapsen edun nimessä. Lapselle tämä merkitsee välttämätöntä turvallisuuden kokemusta.

Suomalaisille suuttumuksen osoittaminen on syystä tai toisesta vaikeaa. Vanhemmat kokevat syyllisyyttä, jos he korottavat lapselle ääntään tai osoittavat muulla tavalla olevansa vihaisia.  En ymmärrä sitä lainkaan – minusta muu olisi luonnotonta. Tietenkään vanhemmat eivät saa mennä niin pois tolaltaan, että käyvät lapseen käsiksi. He eivät myöskään saisi raivostua niin, että he vain lisäävät lapsen pahaa oloa. Ajatus, että he säilyisivät tyyninä kuin sfinksit lapsen yrittäessä provosoida heitä kaikin mahdollisin tavoin ei minusta voi johtaa muuhun kuin epäaitoon vuorovaikutukseen.

Mikael Jungner kertoi hermostuneensa pikkutyttönsä ja tämän kahden leikkitoverin touhuihin. Hän ehti sanoa sanan “nyt” hiukan kovemmalla äänellä, minkä seurauksena kaikki kolme lapsukaista pillahtivat itkuun yhtä aikaa. Nämä tytöt eivät kai olleet tottuneet siihen, että vanhemmat korottavat ääntään, ja sekin on otettava luonnollisesti huomioon kasvatuksessa. On myös tavattoman herkkiä lapsia, joita pitää käsitellä silkkihansikkain. Heille kulmien kurtistaminen riittää rajan asettamiseksi. Sitten on niitä lapsia, jotka kestävät ja suorastaan odottavat voimakkaita tunnekuohuja.

Kaikki tunneilmaisut tapahtuvat ihmissuhteissa, joista jokainen on ainutlaatuinen. Vaarallista on, jos todelliset tunteet kätketään ja esitetään jotakin muuta kuin miltä sisimmässä tuntuu.

Kävin keljun Mikko-lääkärini luona. Mikko ei ollut minuun tyytyväinen varsinkaan katsellessaan vaa’an lukemia. Veikkaan, että hänen huoneessaan ollut vaaka oli rikki, sillä se näytti pari kiloa enemmän kuin kotivaakani. Kotivaa’assa on sellainen viisari, josta kääntämällä lukemat saa mukavammiksi ja tulee parempi mieli.

Mikko sanoi, että jos painolukemassani olisi vain kaksi numeroa, moni kremppa saattaisi jäädä kokonaan pois. Kai sitä pitää olla kiitollinen siitä, että hän ei toivonut yksinumeroista painolukemaa. Sellaisen saan varmaan joskus, kun tomumajani on tuhkauurnassa. Onko sitten kenkulla Mikko-lääkärillä hyvä mieli, hä?

Painoni on pysytellyt suunnilleen samoissa lukemissa viimeisten kymmenen vuoden ajan. Paino on sanalla “suunnilleen”, sillä muutama ylimääräinen kilo on vaivihkaa päässyt tulemaan. Olen inhonnut vyön päällä hyllyvää makkaraa ja toivonut, että se olisi kadonnut seuraavana aamuna (Taivaan Isällä on varmaan sitten muuta, parempaa tekemistä kuin laihduttaa minua yöllä nopeasti ja tuskattomasti), mutta siinä se on hyllynyt aamullakin.

Ajatus siitä, että pitäisi alkaa miettiä jokaista herkkupalaa ja säännöstellä ruokamääriä, on tuntunut syvästi vastenmieliseltä. Vaimo kannusti kuitenkin elämäntapojen hillittyyn muutokseen, ja niin sitä on päädytty puurolinjalle ja taapertamaan Viikin pellon ympäri omituisina aikoina kaikenlaisissa sääolosuhteissa. Ja kas, paino on pudonnut viitisen kiloa!

Sikana on ärsyttänyt, pakko on sanoa. Wienerleiville ja munkeille on heitetty hyvästit, eikä kermakakkuja tai jälkiruokavanukkaita ole nähty aikoihin. Epistä! Miksi ihmiseltä viedään pienet arkiset ilot, kysyn kypsänä ja vastuullisena aikuisena. Toisaalta olo on selvästi parempi, ja ihmisten kommentit hoikistumisesta ovat mannaa sielulle.

Vaimo on lähtenyt mukaan painon pudotukseen. Hänen painonsa on ankaran laihduttamisen tuloksena noussut noin puoli kiloa, joskin vyötärön ympärys on pienentynyt. Selitin ilmiötä niin, että minulla rasva on kertynyt sisäelimiin, hänellä ei. Päässäni oleva kuhmu on jo paranemaan päin. Minähän yritin vain lohduttaa!

Mikko-lääkäri sanoi, että sunnuntaisin ja juhlissa voi hiukkasen irrotella. Minun kalenterissani on sunnuntai joka toisena päivänä, ja juhlia on tuon tuostakin. No okei, todellisuudessa olen alkanut tottua sen peevelin pellon kiertämiseen ja wienerittömään arkeen. Kun sen kakunpalan sitten joskus saa, niin siitä on aidosti onnellinen. Jospa sitä saisi muutaman krempattoman vuoden tällä menolla ja kuolisi terveenä korkeassa iässä.

Kesällä katselin taas kerran brittien Agatha Christie – filmatisointeja, Miss Marplea ja Hercule Poirot’ta. Mietin, millainen armeija studioilla on käytössään ihmisiä, jotka tuntevat 1920- ja 30-lukujen tyylisuunnat, huonekalut, vaatteet ja autot viimeistä piirtoa myöten. Juonenkäänteet saattoivat tuntua vanhanaikaisilta, mutta upeat miljööt olivat sellaisinaan viihdyttäviä.  

Brittidekkareissa ollaan usein sivistyneitä ja siteerataan ulkomuistista Shakespearea, Miltonia tai Wordsworthia. Kuinka moni suomalainen muistaa Leinon, Hellaakosken, Mustapään tai edes Kalevalan säkeitä? Minusta kulttuurihistoriaa pitäisi opettaa paljon nykyistä enemmän ja lähteä siitä olettamuksesta, että se on vähintään yhtä tärkeää ellei tärkeämpääkin kuin esimerkiksi yhtälöryhmät. Minä ainakaan en ole tarvinnut niitä yhtään mihinkään lukion jälkeen.

City-lehden toimittaja Ari “Paska” Peltonen (ei ole minun syytäni että hänellä on noin ruma lisänimi) haastatteli opetusministeri Henna Virkkusta ja tivasi ministeriltä, miksi koulussa opetetaan niin paljon turhaa.

Muistelin omaa kamppailuani analyyttisen geometrian haasteiden kanssa. Sain kokeesta viitosen, ja aloin etsiä itselleni yksityisopettajaa. Toppisen Timo oli kai vain vuoden-pari minua vanhempi (Timo on muuten Apocalyptican Eicca Toppisen isä) mutta osasi opettaa. Sain seuraavasta kokeesta 11. Ihan totta! Jos haluatte analyyttisen geometrian kokeesta 11, ottakaa ihmeessä yhteys Toppisen Timoon! Sen koommin en kuitenkaan ole niitäkään tietoja juuri tarvinnut.

Hesarin toimittaja kyseli Musiikkitalon työmaalla rakentajien musiikkimieltymyksiä. Klassinen musiikki oli kaikille vierasta. Joku muisteli Bachin “sinfonioita” ja arveli Mozartinkin säveltäneen sellaisia. Olisihan se somaa, jos meidän Pisa-palkitun peruskoulumme päättävä nuori tietäisi Johann Sebastian Bachin säveltäneen passioita ja kantaatteja ja olisi ehkä kuullut katkelman Mozartin musiikkia. Requiemin Lacrimosa voisi kolahtaa rokkariinkin. Koulussa pitäisi altistaa lapset ja nuoret muullekin musiikille kuin sille, mitä he muutenkin kuuntelevat.

Klassinen musiikki on ja pysyy vähemmistön harrasteena, mutta sitä koskeva tietämys kuuluu kaikille. Erään suomalaisen liikemiehen japanilainen virkaveli halusi käynnistää small talkin ja kertoi kohteliaasti pitävänsä Sibeliuksen Karelia-sarjasta.  Toinen ei reagoinut mitenkään, koska Sibeliuksen viihteellisimpään antiin kuuluva orkesterisarja ei ollut hänelle tuttu muusta tuotannosta puhumattakaan. Kulttuurihistorian minimaalinen tuntemus voisi edesauttaa kaupallisten sopimustenkin syntymistä.

Laulutaiteilija Madonna kävi Suomessa, mikäli et sattunut huomaamaan. En ollut kuuntelemassa hänen konserttiaan, tyydyin vain ihmettelemään järjettömäksi paisunutta mediakohua. Osuin Espalle ällistelemään kansanjoukkoa, joka odotti nähdäkseen idolistaan edes vilauksen ja ihmettelin, onko hän todella NIIN hyvä, että hänen viitanliepeensä suuteleminen (noin kuvaannollisesti sanoen) tuottaa ihmisille mielihyvää. Eihän hän taiteilijanimestään huolimatta ole sentään pystynyt mihinkään ihmetekoihin.

Olisi voinut luulla, että maahamme on saapunut jokin yliluonnollinen olento. Kaikkiin hänen vaatimuksiinsa mukauduttiin: veneilykään ei ollut läheisillä rannoilla sallittu tähden shown aikana. Ruotsissa Madonna ajoi saattueessaan tien tai kadun väärää puolta, mutta sai sentään sakot.

Hesarissa Ilkka Malmberg totesi, että vanhoillislestadiolaiset viettävät joka kesä Suviseuroja, joihin osallistuu 75.000 ihmistä, ja lehdet tyytyvät korkeintaan kertomaan, kuinka monta tonnia perunoita juhlaväki söi. Olisikin metkaa, jos jompikumpi iltapäivälehdistämme laatisi jonakin vuonna 16 sivun ekstran Suviseuroista, kuten nyt tapahtui Madonnan vierailusta.

En väitä Madonnan showsta tai hänen lauluistaan mitään, koska en tunne niitä lainkaan. Laulut menevät toisesta korvasta sisään ja tulevat toisesta korvasta ulos aiheuttamatta minkäänlaisia aivosähkökäyrän muutoksia. Kerran vuosia sitten näin katkelman showsta, jossa tähti liikkui hyvin provokatiivisesti ja keinutti vartaloaan yhdyntäliikkeitä muistuttavalla tavalla. Oudoksuin taiteilijan kaulassa riippuvaa kookasta krusifiksia, joka hytkyi liikkeiden tahdissa eikä ollut mielestäni kovin harkittu koru tilanteen luonteeseen nähden. Shown juontaja vielä viittasi Madonnan merkitykseen nuorten miesten masturbaatiofantasioiden kohteena.

Ihmiset saavat kaikin mokomin “fanittaa” Madonnaa, fanitanhan minäkin Wagnerin ja Straussin oopperoita, jotka ovat useimmista ihmisistä ikävystyttäviä tai kaameata kirkumista. Ihmettelen vain viihdetähtien palvomista. Muutamat ihmiset kertovat Michael Jacksonin kuoleman olleen heille hirvittävä isku. He tekevät pyhiinvaellusmatkoja Garyn kaupunkiin Indianan osavaltioon katsomaan rapistunutta taloa, jossa Michael vietti varhaislapsuutensa.  Mitähän he arvelevat sieltä löytävänsä? Yhteys Jacksonin hyvin tehtyyn, viihdyttävään musiikkiin ja vetävään lavaesiintymiseen on kaikonnut aikoja sitten, ja jäljellä on jokin sisäisen uskonnollisen tyhjiön täyttäminen.

Tavoilleni uskollisena konservatiivina istuin kyllä kuuntelemassa melkoisen monta erää Mirjam Helin – laulukilpailuja. Mukaan mahtui loistavia ja vähemmän loistavia laulajia, ja ainakin naisten sarjan voitto meni aivan väärälle laulajalle. Kolmannelle sijalle jäänyt korealainen Keunghea Khan on suuren luokan Verdi-sopraano ja laulaa vielä suurimmilla lavoilla, jos psyyke kestää.

Joskus pieni on kaunista. Hartaasti odotetun ja kaikki toiveet täyttäneen Münchenin oopperajuhlaviikon jälkeen vetäydyin paremman puoliskoni kanssa mökille ja olin siellä tekemättä yhtään mitään, ellei dekkarien lukemista (Nesser, Nesbö) lasketa tekemiseksi. Päivän kohokohta oli myöhäinen lounas, jonka valmistamiseen osallistuin, ja jonka tein joskus ihan kokonaankin, kun vaimo rynni sisarensa kanssa Uukuniemen metsissä kantarelleja tai mustikoita poimimassa.

Lounaan jälkeen uni maittoi. Saatoimme ottaa kahdetkin tirsat päivässä 9 tai 10 tunnin yöunen päälle. Miten ihminen jaksaakin nukkua niin paljon! Nukuimmeko pois talvikuukausien kumuloitunutta väsymystä, olemmeko tulossa vanhoiksi, vai olemmeko kenties vain laiskoja? Vanhenemisen merkityksen kiistimme jyrkästi.

Pyhäjärvi on kylmä, ja alkuun tuntui siltä, että aamu-uinnin jälkeen tarvitaan oikeita jäänaskaleita, jotta reipas uimari selviää aamukahvipöytään jäättömänä, vaikkakin hampaat kalisten. Vesi lämpeni vähitellen, ja viimeisen lomapäivän aamuna vedessä olisi voinut viipyä vaikka kuinka kauan. Niin käy aina. Kun painamme mökin oven kiinni viimeisenä lomapäivänä, on olo haikea. Miksi pitää lähteä pois, kun kesä on kauneimmillaan ja vesikin on lämmintä…

Mökiltä kiirehdimme Appendix ry:n kesätapaamiseen Haikon kartanoon. Appendix on Sveitsissä lääkäriksi opiskelleiden suomalaisten yhdistys, joka perustettiin 1961. Suomessa oli silloin suuri pula lääkäreistä, ja vain kolme lääketieteellistä tiedekuntaa.  Sveitsin yliopistot ottivat Lääkintöhallituksen valitsemia opiskelijoita koulutettaviksi monien vuosien ajan. Kaikkiaan Sveitsistä valmistui noin 300 lääkäriä, minäkin siis heidän joukossaan.

Meitä oli koolla toistasataa. Innostus ystävien ja muinaisten opiskelutoverien tapaamiseen on kasvanut vuosien myötä, ja vuotuisista tapaamisista on tullut aina vain suositumpia. Monet appendixilaiset ovat jääneet jo eläkkeelle, eikä uusia jäseniä enää tule. Katselin harmaantunutta joukkoa ja kietin, miten käsittämätön määrä kokemusta ja osaamista siihen mahtuu. Pitkiä päiviä on tehty, ja lukemattomia potilaita on hoidettu.

Kaksi kansanterveystyön konkaria kertoi urastaan ja alan kehityksestä. Heillä oli yhteensä yli 70 vuoden kokemus aiheesta. Kumpikin on työskennellyt kauan ylilääkärinä ja suunnittelutehtävissä, ja kummankin puheesta kuulsi suuri rakkaus perusterveydenhoitoa – siis potilasta – kohtaan.

Siksi oli surullista kuulla, että terveydenhuollossa tehdään jatkuvasti hallinnollisia uudistuksia vain uudistamisen vuoksi. Kokemuksella ja hyväksi havaituilla työskentelytavoilla ei ole silloin mitään painoarvoa. Toimivat työyhteisöt hajotetaan ja pitkät lääkäri-potilassuhteet katkaistaan (niitäkin on ihan oikeasti). Sellaisia “uudistuksia” pakoon minäkin aikanaan lähdin sairaalamaailmasta, vaikka rakastinkin työtäni.

Nykyisin kaikesta kuuluu antaa palautetta. Ravintolassa tarjoilija kysyy rutiininomaisesti, maistuiko ruoka. Yleensä sitä ynisee vastaukseksi jotakin suopeaa, vaikka pihvinsäikeitä saisi kaivella hammasväleistä koko loppuviikon.

Monet luentotilaisuuksien järjestäjät pyytävät kuulijoita täyttämään palautelomakkeen. Käytännön mielekkyys ei ole minulle avautunut etenkään silloin, kun kysymyksessä on kertaluento, eikä luennoitsijaa nähdä niillä seuduilla vuosikausiin.

Muutamat järjestäjät lähettävät palautteesta yhteenvedon luennoitsijalle ikään kuin opiksi ja ojennukseksi. Joskus palautteesta on jopa tehty pylväsdiagrammi, tai tyytyväisten ja tyytymättömien prosenttiosuudet on ilmaistu taulukkona. Vaikutelma on suorastaan tieteellisen kylmä ja ankara.

No niin, Sinkkonen, hetkesi on lyönyt: 5% piti puheestasi paljon, 10% jonkin verran, 40% ei ollenkaan, 20% ryntäsi salista kesken kaiken,  ja loput joutuivat turvautumaan lääkitykseen tai kriisiapuun.

Oikeasti luvut ovat onneksi toisenlaisia, mutta perisynti vai narsistinen häiriökö vaivannee, kun palautteen antajien joukosta poimii aina ne, joilla ei ollut mitään myönteistä sanottavaa mistään. Pidin kerran isäaiheisen luennon suurelle kuulijoiden joukolle, ja sain myöhemmin lukea erään läsnäolijan kommentin: “Sinkkonen se jaksaa vuodesta toiseen hoitaa isätraumaansa. Nyt alkaa jo riittää.”

En ollut sanonut luennolla isästäni tai omasta isäsuhteestani yhtään ainoaa sanaa.  Voihan olla, että kommentoija ei tullut ajatelleeksi, että saisin palautteen sellaisenaan – ja olisi tilaisuuden järjestäjäkin voinut käyttää hiukan harkintaa. Kommentin kirjoittaja olisi voinut miettiä, kannattaako alkaa analysoida tuntemattoman luennoijan keskeneräistä traumatyöskentelyä, vai olisiko ollut järkevämpää keskittyä luennon sisältöön ja sen puutteisiin.

Hiljattain eräällä vastaanotolla minua lähestyi myöhäisessä keski-iässä oleva herrahenkilö. Hän halusi kertoa arvostaneensa joitakin julkisuudessa esittämiäni kommentteja, mutta lisäsi, että kielellinen ilmaisuni on jossakin määrin puutteellista. Viidennen polven helsinkiläisenä hän aistii puheessani ripauksen murteellista aksenttia.

Tähän saatoin vain vastata, että pohjoiskarjalainen maalaisaksenttini lienee juuttunut puheenparteeni ikuisiksi ajoiksi. Olen siis eräänlainen Pygmalionin miehinen ja suomalainen vastine. Kuka hioisi ääntämisestäni pois Kunnasniemen lannanhajun?

Viidennen polven helsinkiläistä minusta ei saa tekemälläkään. Osaan tuskin edes kuvitella, millaista jalostuneisuutta tuollainen tausta tuottaa. Aivan käsi kädessä tahdikkuuden kanssa se ei näytä kulkevan.

Valintamyymälän kassarouva kiitteli kirjoituksista ja luennoista ja kertoi kasvattaneensa hienon pojan oppieni innoittamana – mitä nuo “opit” sitten lienevätkään. Arvelin tulokseen pääsemiseksi tarvitun jotakin muutakin, mutta kummasti laulatti kotimatkalla. Joku amerikkalainen professori sanoi, että melkein kaikki persoonallisuushäiriöt lievenevät iän myötä, mutta narsismi ei ikinä. Paha mennä väittämään vastaan.

Mistä neron tunnistaa? Luulen, että olen saanut olla yhden sellaisen opissa viimeisten viidentoista vuoden ajan. Kerroin edellisessä blogitekstissäni olleeni viikon Reggio Emiliassa Patricia Crittendenin kurssilla. Me opiskelijat olimme sangen varttunutta väkeä, mutta usein keskustelu kääntyi opettajamme persoonaan aivan kuin olisimme olleet peruskoululaisia. Kuulin sanottavan monta kertaa, että Pat on “nero” ja olen itse samaa mieltä. 

Pat Crittenden oli koulussa sangen keskinkertainen oppilas, kunnes luokan priimus tokaisi hänelle ohimennen ihmettelevänsä, miksi niin fiksu tyttö tyytyy surkeisiin arvosanoihin. Patille tuo kommentti oli käänteentekevä, ja se muutti aran tytön käsitystä omasta itsestään. Arvosanat paranivat nopeasti, ja yliopiston ovet aukesivat helposti. 

Nykyisin Crittenden on maailmankuulu lapsen kehityksen ja erikoisesti kiintymyssuhteiden tutkija ja kouluttaja. Hän on luonut eräänlaisen mallin siitä, miten pieni lapsi kehittää strategioita, joilla suojautuu vaaroja vastaan, ja miten nuo strategiat muuttuvat aivojen, persoonallisuuden, ja kognitiivisten valmiuksien kypsyessä. 

Suomeen Pat tuli n. 15 vuotta sitten professori Airi Hautamäen kutsumana. Hänen teoriansa oli silloin kehittelyn alaisena; aina seuraavalle kurssille mennessään tiesi odottaa, että jotakin uutta on keksitty juuri kun luuli hallitsevansa oppimestarin ideat. Se oli aina hyvin turhauttavaa ja toisinaan raivostuttavaa. Silti sitä ilmoittautui taas seuraavalle kurssille kuin magneetin vetämänä. En minä ainakaan ole koskaan saanut missään sellaista opetusta.

Olen ollut kymmenkunta kertaa Crittendenin kursseilla. Hän on innostava, mutta myös kontrolloiva ja vaativa opettaja. Iltakaudet on katsottu samoja vuorovaikutusvideoita kerta toisensa jälkeen tai analysoitu jotakin haastattelua vain jotta on saatu todeta seuraavana aamuna luokittelun menneen täydellisesti metsään. 

Nyt Crittendenin Magnum Opus, Dynamic-Maturational Model eli DMM on valmis. Sen avulla voidaan siis tutkia, analysoida ja luokitella eri-ikäisten ihmisten kiintymyssuhdemalleja. Analyysi auttaa etsimään nykyistä paremmin hoidollisia lähestymistapoja ja terapiamuotoja ja käyttämään saatua tietoa myös hoito- ja terapiatyössä. 

Menetelmiä on useita vauvaikäisistä lapsista aikuisiin. Niiden käyttö on haasteellista ja edellyttää kouluttautumista. Crittenden on melko särmikäs pakkaus, ja välit moniin tiedeyhteisöihin ovat katkenneet. Olisi silti hienoa elää 50 tai 100 vuotta ja katsoa, millaisen aseman hänen uljas rakennelmansa on saanut.