Hei kaikki! Meidän Perheen toimitus kiittää seurastanne. Toimitus vapaalla ei enää päivity, mutta rientäkää ihmeessä uuteen blogiimme:
Tervetuloa!
Hei kaikki! Meidän Perheen toimitus kiittää seurastanne. Toimitus vapaalla ei enää päivity, mutta rientäkää ihmeessä uuteen blogiimme:
Tervetuloa!
Toimituksemme naapurissa oli kesäkuussa meneillään kaupan remonttiloppuunmyynti. Tilaisuus oli mieleenpainuva: kaikki oli 70 prosentin alennuksessa (paitsi tietysti ne ilmeiset, eli äidinmaidonkorvike, alkoholi ja nikotiinivalmisteet). Hyllyt olivat miltei tyhjillään, ja ihmiset hamstrasivat silti kaikkea mitä vielä oli jäljellä. Itse kuvittelin ostavani vain asioita, joita oikeasti tarvitaan. Jälkikäteen huomasin “tarvinneeni” esimerkiksi hintavia riistasäilykkeitä. Olen kasvissyöjä.
Ehdin käydä Neuvostoliitossa ainoastaan kerran. Siellä kaupassa oli vähän samanlainen tunnelma. Yleensä ei ollut ostettavana juuri mitään (paitsi valuuttakaupassa, ja sinne ei paikallisilla ollut asiaa). Jos ostettavaa oli, ihmiset syöksyivät kauppaan kadulta juoksujalkaa.
Tuon kesäkuisen kaupparetken jälkeen tajusin, että todella moni haaveilee ruoan hinnan laskusta. “Voi kun ruoka olisi aina näin halpaa”, huokaili useampikin elatusvelvollinen. Ruoka on törkeän kallista! Kieltämättä tuntui epätodelliselta saada kaksi täyttä kassillista ruokaa kolmellakympillä. Oma perheeni “säästää” käymällä ruokakaupassa noin kerran viikossa ja ostamalla runsaasti kerralla. Koskaan emme selviä kassasta alle satasen laskulla.
Ja kaipa se ruoka kohta halpeneekin vähän, edes vähäksi aikaa? Tai sitten ei. Kun elää niin näkee, kenen taskuun arvonlisäveron pienennys humpsahtaa.
Kävin äskettäin kuulemassa ravitsemusterapeutti Hanna Partasta, sitä teeveestä tuttua. Puheena oli kalsiumin ja D-vitamiinin saanti – ne kun aikuisilla naisilla jäävät molemmat liian pieniksi. Saadakseen riittävästi kalsiumia pitäisi syödä 5 – 6 desiä nestemäisiä maitotuotteita ja 2 -3 viipaletta juustoa päivässä. (Ei siis 2 – 3 viipaletta per leipä, mitä menetelmää mielelläni suosin, jos juustoa ylipäätään syön.)
Partasella oli myös jänskä poppakonsti kauppalaskun pienentämiseen: Syökää vähemmän! Kasvavien lapsosten suusta älkäämme viekö tarpeellista ravintoa, mutta aikuiset voivat säästää vaikkapa ostamalla harvemmin juustoa. Juusto on hävyttömän kallista. Lisäksi Partanen oli laskenut, että jos ryhtyy vuoden juustolakkoon ja jättää syömättä kymmenen viipaletta 17-prosenttista juustoa per päivä, laihtuu vuodessa 14 kiloa. Voiko tosiaan olla, vai onkohan muistiinpanossani virhe…?
Onko muilla käypiä konsteja kauppalaskun kutistamiseen?
kyselee
Lotta T, joka aikoo seuraavaksi mennä hankkimaan D-vitamiini- ja kalsiumpurnukan.
Törmäsin hämmästyttävään sivustoon lempiblogini Project Maman avustuksella: This is why you are fat. Huhhuh! Kasvissyöjien ja heikkohermoisten kannattaa ehkä jättää vilkaisematta.
Oletteko huomanneet, että aina on painonpudotussesonki? Talvella, koska uudenvuodenlupaus (kai joku niitä oikeastikin tekee) on pudottaa ne klassiset viisi kiloa. Keväällä, koska pitäähän ihmisen mahtua bikineihinsä (en tosin tunne ketään synnyttänyttä, joka erityisemmin hinkuisi bikinejä päälleen). Kesän jälkeen, koska ilmeisesti ihmiset syövät kesät pelkkää grillilihaa ja paisuvat.
Kuntosalille pamahtaa tungos, joka jatkuu intensiivisenä muutaman viikon ja lopahtaa viimeistään lokakuussa.
Kun ne viisi kiloa on saatu rutistettua pois, on taas loman eli ylensyöntisesongin aika, lihotaan ja sitten mietitään, miten taas laihdutaan.
Tyhmää! En jaksa enää yhtään laihdutuskuuria! Sen sijaan olen ihan älyttömän tykästynyt Kiloklubi-palveluun. Vähän minua vierastuttaa sana ‘painonhallinta’ – minusta tuntuu, että se ruokkii ajattelua, jossa koko elämän voi hallita – mutta tavallaan painonhallinta on juuri oikea sana. Ehkä tarkoituksenmukaisempaa on oppia hallitsemaan syömisiään niin, ettei joulun tai kesäloman jälkeen kohtaisi taas niitä tuskallisia liikakiloja?
Sillä kai kaikkea saa syödä, vaikka friteerattuja pannukakkuja, kunhan ei joka päivä.
miettii Lotta T
joka aikoo syödä viikonloppuna hyvin.
Tapahtui muuan viikko sitten, että olin lapsen kanssa kävelyllä luonnon helmassa. Aurinko paistoi, ja taapero taisi pitkästyä kärryn kyydissä. Hattu lensi mutalammikkoon ja tuhriintui aika tavalla. Olimme onneksi jo menossa kotiinpäin. Valitsin varjoisan reitin, ettei pientä päätä porottaisi.
Tuli vastaan ruskettunut, merkkiurheilukamppeisiin sonnustautunut keski-ikäinen nainen. Hän pysähtyi kohdalle ja alkoi siunailla, miten “jotkut ihmiset” eivät suojaa lastaan auringolta vaan luulevat lasten kestävän paistetta siinä missä aikuisetkin. Sanoin naiselle kolmesti, että niin, lapsella on hattu mutta se ei juuri nyt ole käytettävissä. Ihan kuin hän ei olisi ymmärtänyt puhettani.
Arvaatteko miten sieppasi? Meidän lapsella on aina ulkoillessa päähine, helteelläkin pitkähihainen paita. (Paitsi tietenkin sillä hetkellä, kun täti näki hyväksi lähestyä taitamatonta vanhempaa.) Ymmärrän, että naista huolestutti, mutta kovasti teki mieli ehdottaa, että lenkkeilisi joutessaan vaikka jollekin ostarille torumaan niitä vanhempia, jotka tyhjentelevät krapulalonkeroitaan pikkulasten seurassa.
Äitiydestä suoriutuminen näyttää olevan asia, jota kuka tahansa saa tulla päin naamaa kommentoimaan. Miten riemastuttavaa onkaan, kun lähimmäinen tulee joukkoliikennevälineessä kertomaan, että itkeepäs vauvasi kovasti, sillä taitaa olla nälkä / kuuma / kakkaa housussa / jokin muu hätä! Ihanko totta! Miten mukavaa kuulla tämä sinulta! Itse varmaan hoitaisit tämänkin homman paremmin!
En ole keksinyt, mikä olisi kohtelias mutta jämpti tapa ilmoittaa, että huolehditaan omista asioista eikä tartte tulla vieraita neuvomaan. Eletään ja annetaan elää, niin mahdutaan kaikki paremmin samaan maailmaan. Ärtymyksestä selvittyäni aloin ajatella, että puuttuminen on kuitenkin ehkä pienempi paha kuin jättää mahdolliset laiminlyönnit näkemättä. Mieluummin aiheetta kuin ei aiheestakaan, eikö?
Voihan olla, että esimerkiksi Jaycee Lee Dugardin ja hänen tytärtensä epäinhimillinen vankeus olisi jäänyt lyhyemmäksi, jos joku olisi kiinnittänyt naapuruston asioihin vähän enemmän huomiota. (Tiedän, ääriesimerkki, tahallani valitsin.)
Puntaroi
Lotta T

Pyöräilymaisemia työmatkani varrella tosi urbaaanissa cityssä.
Tämä kaikki on Madonnan syytä. Hänen takiaan kaivoin fillarini esiin monen vuoden tauon jälkeen vain siksi, että välttäisin ruuhkat yöllä Madonnan Helsingin keikan päätyttyä. Ja nyt haluankin yllättäen välttää ne aamu- ja iltapäiväruuhkat joka päivä.
Olen nyt aivan superinnostunut pyöräilystä! Olin pari päivää jopa aivan ärsyyntynyt kun en päässyt pyörällä töihin fillarini ollessa hetken huollossa. Työmatkani kestää bussilla noin 40-45 minuuttia, pahimpaan ruuhka-aikaan matka voi kestää kauemminkin. Fillarin selässä matka on nyt taittunut 35 minuutissa – eikä ole ollut ruuhkia.
Tänään tosin matka kesti pidempään, kun pysähdyin seuraamaan sorsien taistelua pikkupurossa. Edellisellä kerralla jäin toljottamaan hirnuvaa hevosta.
Nämäkin veikeät luontotapahtumat olisivat jääneet näkemättä bussissa istuen.
Pyöräilystä villiintynyt joukkoliikenteenkin ystävä
Eeva
Koukutuin myös näistä fillariaiheisista sivuista:
Minusta oli hullun lystiä ostaa lastenlevyjä vauvamahalle. Ostin monta. Kuuntelin niitä sitten mahan kanssa. Joskus maha reagoi, joskus ei. Laskelmoin ovelasti, että näin vekara varttuu tykkäämään samanlaisesta musiikista kuin minä, emmekä myöhemmin joudu jakamaan pikkuruista helsinkiläishuoneistoamme teini-ikäisen blackmetallistin kanssa.
Ja tottahan kantrin ylimmän ystävän lapsella kuuluu olla The Johnny Cash Children’s Album. Jos minä tykkään siitä, lapsenikin tykkää, niinhän se menee, eikös?
Tavallaan lapsi tykkääkin. Ehkä. Voisiko peräti sanoa, että niukin naukin. Kun Nasty Danin ensimmäiset tahdit soivat, lapsi saattaa virnuilla ja tanssia hetken. Valitettavasti kiinnostus lopahtaa heti, kun Johnny-pappa aukaisee suunsa. Joko ei lauluääni mene mieleen, tai sitten Johnnyn olisi pitänyt levyttää suomeksi.
Ajattelin nyt kuitenkin malttaa mieleni ja odottaa, ennen kuin julistan musiikkikasvatushankkeeni kuolleeksi. Voihan olla, että muutaman vuoden päästä Johnny Cashin tuotanto kokee jonkinlaisen rehabilitaation. Tosin toivon todella, että lapskulta kiinnostuisi ensiksi niistä Cashin lastenlauluista. On oikeastaan vähän karua, jos kovin alaikäinen laulaa esimerkiksi henkirikoksista ja vankeusrangaistuksesta – kuten tässä viisivuotias Wesley esittää älyn pirteän tulkinnan Folsom Prison Bluesista*.
Lotta T
* Linkistä suurkiitos Hanna N:lle!
Mutta vihdoin sekin selvisi!
Hampaani menivät muiden mukana tietysti jäätelölle, seikkailemaan, hiekkalaatikolle ja syömään vesimelonia!
Ainakin tässä hulvattomassa My milk toof -blogissa.
Mitä teidän perheessä irronneille maitohampaille tapahtuu – vieläkö hammaskeijut ovat työllistettyjä ja tuovat aarteita hampaiden tilalle?
Miettii
Eeva, joka juuri myös taittoi hammas-aiheista juttua tulevaan lehteen
Ajatukseni ajelehtivat edelleen Ahvenanmaalla, jossa vietimme muutaman ihanan kesälomaviikon. Tällaisten reissujen jälkeen mietin usein, miksi lähteä merta edemmäs kalaan, kun mahtavia maisemia ja ikimuistoisia kokemuksia löytyy ihan läheltä kotimaastakin.
Seuraavalla Ahvenanmaan reissullani aion ehdottomasti:

Aamu Brändössä.
1. Lähteä aamukävelylle kamerani kanssa.
Ihan parasta tänä kesänä oli olla klo 6.30 aamukävelyllä Brändössä, jossa vietimme ensimmäisen lomaviikkomme. Oli mahtava tunne käpsytellä autioita teitä pitkin aamuauringon jättämiä pitkiä varjoja ihastellen, kun vastaani ei tuolloin tullut ketään. Ja oli paikka muutenkin todella rauhallinen. Muutaman auton ja pyöräilijän kokoinen ruuhka syntyi vain lauttojen saapumisten ja lähtöjen aikoihin. Jos Ahvenanmaalla puhuttaisi omaa kieltä, oliskohan niillä edes omaa sanaa ruuhkalle?

Myrskyä Eckerössä ja autiot tiet aamulla Brändössä.
2. Mennä ulos tuijottamaan aaltoja.
Yksi vaikuttavimmista hetkistä oli istua kallioilla ihailemassa myrskyaaltoja. Meri on samankaltainen kuin nuotiokin – sitä voisi tuijotella loputtomiin! Tyynellä säällä taas on mahtavaa ihastella vaikkapa uljaita joutsenia – tiedättekö muuten miltä kuulostaa, kun joutsen laskeutuu veteen?

Jurmon lauttaranta.
3. Lähteä tutkimusretkelle saaristoon.
Ajoimme Ahvenanmaan poikki aina itäisimmästä kolkasta aivan läntisimpään nurkkaan. Silti etenkin eteläisempään osaan jäi todella monta houkuttelevaa saarta, joihin emme ehtineet laisinkaan poiketa. Eikä taida ihan muutama loma riittääkään kaikilla saarilla käymiseen – Ahvenanmaalla kun on noin 6700 saarta tutkittavana. Parhaiten saaristoon tutustuu varmasti pyöräillen, joten seuraavalle reissulle otan pyörän ehdottomasti mukaan! Välimatkat saaristossa on sen verran lyhyet, että pyörän kanssa voi hyvin lähteä ihan rennosti reissuun.
Tällä reissullamme sympaattisin saari oli Jurmo Ahvenanmaan itäisimmässä osassa Brändössä. Tällä kertaa piipahdettiin sielä vain päiväretkellä, mutta seuraavalla kerralla aion jäädä sinne yöksi. (Geokätköilijöille tiedoksi: saaresta löytyy myös yksi mukava kätkö!)

Rauhaa ja hiljaisuutta Vårdössä.
4. Nauttia luonnosta.
Ikimuistoisimmat lomakokemukset olivat tällä reissullamme varsin yksinkertaisia: näimme, kuinka nopeasti hämähäkki oli kutonut verkkonsa uudelleen myrskyn revittyä vanhan rikki, ihastelimme joutsenperheiden elämää ja näimme miten lokit puolustivat poikasiaan meidän mentyä liian lähelle.
Ainiin, ja pitäähän sinne lähteä hakemaan ne muutamat geokätkötkin jotka jäivät vielä noukkimatta.
Ahvenanmaahurmoksessa,
Eeva
Muista myös nämä:
Myönnän hieman loukkaantuneeni äitiyteni alkuaskelilla, kun jotkut lapsettomat ja perheettömät kysyivät, onko elämä nyt pelkkää pissaa ja kakkaa.
No ei. Eikö ole vähän karua typistää uusi elämä eritteentuotannoksi?
Kun on oman penikka-aikansa viettänyt talikoiden hevosten jätöksiä, on väistämättä kehittänyt melko käytännöllisen, yökkäilemättömän suhteen asianomaisiin aineksiin. Lasta hoitaessa tuo suhde on muuttunut entistäkin arkisemmaksi. Eli ei paljoa hetkauta. Mitä vähemmän tabuja, sitä parempi, eikö?
Ja tuleehan niistä nykyään puhuttua. Mutta enää ei hihitytä niin kuin lapsukaisena. Ehkä tämä tapahtuu muissakin vanhemmaksi tulleissa? Muistan kymmenisen vuotta sitten saaneeni opiskelijaravintolassa perunan otsaani, koska erehdyin ottamaan puheeksi jonkin tarpeettoman proosallisen vessa-asian. Luultavasti ansaitsin sen.
Nyttemmin olen käynyt useita, täysin asiallisia lounaskeskusteluita, joiden aihe on kakka, pissa tai maailman suurin pulautus väärässä paikassa. Toki tunnustellaan ensiksi, onko seurue valmis sen tason keskusteluun. Jos paikalla on äitejä, aihe on usein ok. (Välillä tosin sitä vilkaisee ympärilleen, kuunteleeko puhetta myös joku viaton, pahoinvoiva sivullinen.)
Sitten pitää enää opettaa lapselle, ettei ruokapöydässä keskustella pissasta, kakasta, oksennuksesta, korvavaikusta ja mitä niitä onkaan.
Käytöstapoja yhä opetellen
Lotta T
P.S. Ehkä pottailun tukena voi käyttää Pingu-klassikkoa, jossa Pingu mm. pissaa lattialle varsin näyttävästi?
Olen ötököiden lempi-ihminen. En tiedä, miksi. Tiede-lehden jutun mukaan toiset meistä vain houkuttavat verenimijöitä enemmän kuin toiset. On kivaa, ettei ole tarvinnut mennä armeijaan. Olisin luultavasti tullut pöhköksi, jos olisi pitänyt maata pusikossa ötökänsyöttinä. (Älähtäkää ihmeessä, mikäli käsitykseni kesäisestä asepalveluksesta on virheellinen.)
Tykkään älyttömästi metsässä olemisesta, mutta tarvittaessa sieltä on päästävä pian pois. Olin kerran juttukeikalla Hailuodossa katsomassa paikallista porotaloutta. Porot saivat olla rauhassa, samoin niiden isäntä. Ei valokuvaajakaan valittanut. Kuten tiedämme, Hailuoto on saari, ja siellä tuulee. Tuuli yleensä puskee ötökät toisaalle. Todennäköisyyksistä huolimatta minut ympäröi sankka, musta ötökkäpyörre. Eivät ne muista läsnäolevista nisäkkäistä tosiaan kiinnostuneet yhtään. En meinannut saada muistiinpanoja tehtyä siltä huitomiselta.
Joskus epäilen, ettei hyttyskarkote oikeasti toimi lainkaan. Käytän sitä enimmäkseen psykologisista syistä: siveltyäni tököttiä kaikille iho- ja vaatepinnoille olen tehnyt voitavani, ja jos Nälkämaan jok’ikinen hyttynen iskee siitä huolimatta kimppuuni, kyse on kohtalosta. Tykkään etenkin Etonosta. Se ei edes haise!
Perinteiset hyttyskarkotteet lemahtavat sen verran retrosti, että ne on pakko pestä pois heti metsästä päästyä. Hajuttoman Etonon taas unohtaa kokonaan.
Kunnes menee saunaan peseytyäkseen.
Jos olisin käynyt sen armeijan, olisin oppinut yli vuosikymmen sitten, ettei hyttysmyrkkyä laiteta otsaan, etenkään jos aiotaan hikoilla. Tiedättekö, miten punaiset silmät saa valutettuaan niihin pikkuisen hikeä ja hyttyskarkotetta? Minäpä tiedän.
Vähemmän kirveleviä kesämuistoja toivottaen
Lotta T