Hei kaikki! Meidän Perheen toimitus kiittää seurastanne. Toimitus vapaalla ei enää päivity, mutta rientäkää ihmeessä uuteen blogiimme:
Tervetuloa!
Arkisto ‘Aiheeton’ aiheelle
Meidän Perhe inspiroituu
Maanantai, Marraskuu 23rd, 2009Liian kallis kauppalasku
Tiistai, Syyskuu 22nd, 2009Toimituksemme naapurissa oli kesäkuussa meneillään kaupan remonttiloppuunmyynti. Tilaisuus oli mieleenpainuva: kaikki oli 70 prosentin alennuksessa (paitsi tietysti ne ilmeiset, eli äidinmaidonkorvike, alkoholi ja nikotiinivalmisteet). Hyllyt olivat miltei tyhjillään, ja ihmiset hamstrasivat silti kaikkea mitä vielä oli jäljellä. Itse kuvittelin ostavani vain asioita, joita oikeasti tarvitaan. Jälkikäteen huomasin “tarvinneeni” esimerkiksi hintavia riistasäilykkeitä. Olen kasvissyöjä.
Ehdin käydä Neuvostoliitossa ainoastaan kerran. Siellä kaupassa oli vähän samanlainen tunnelma. Yleensä ei ollut ostettavana juuri mitään (paitsi valuuttakaupassa, ja sinne ei paikallisilla ollut asiaa). Jos ostettavaa oli, ihmiset syöksyivät kauppaan kadulta juoksujalkaa.
Tuon kesäkuisen kaupparetken jälkeen tajusin, että todella moni haaveilee ruoan hinnan laskusta. “Voi kun ruoka olisi aina näin halpaa”, huokaili useampikin elatusvelvollinen. Ruoka on törkeän kallista! Kieltämättä tuntui epätodelliselta saada kaksi täyttä kassillista ruokaa kolmellakympillä. Oma perheeni “säästää” käymällä ruokakaupassa noin kerran viikossa ja ostamalla runsaasti kerralla. Koskaan emme selviä kassasta alle satasen laskulla.
Ja kaipa se ruoka kohta halpeneekin vähän, edes vähäksi aikaa? Tai sitten ei. Kun elää niin näkee, kenen taskuun arvonlisäveron pienennys humpsahtaa.
Kävin äskettäin kuulemassa ravitsemusterapeutti Hanna Partasta, sitä teeveestä tuttua. Puheena oli kalsiumin ja D-vitamiinin saanti – ne kun aikuisilla naisilla jäävät molemmat liian pieniksi. Saadakseen riittävästi kalsiumia pitäisi syödä 5 – 6 desiä nestemäisiä maitotuotteita ja 2 -3 viipaletta juustoa päivässä. (Ei siis 2 – 3 viipaletta per leipä, mitä menetelmää mielelläni suosin, jos juustoa ylipäätään syön.)
Partasella oli myös jänskä poppakonsti kauppalaskun pienentämiseen: Syökää vähemmän! Kasvavien lapsosten suusta älkäämme viekö tarpeellista ravintoa, mutta aikuiset voivat säästää vaikkapa ostamalla harvemmin juustoa. Juusto on hävyttömän kallista. Lisäksi Partanen oli laskenut, että jos ryhtyy vuoden juustolakkoon ja jättää syömättä kymmenen viipaletta 17-prosenttista juustoa per päivä, laihtuu vuodessa 14 kiloa. Voiko tosiaan olla, vai onkohan muistiinpanossani virhe…?
Onko muilla käypiä konsteja kauppalaskun kutistamiseen?
kyselee
Lotta T, joka aikoo seuraavaksi mennä hankkimaan D-vitamiini- ja kalsiumpurnukan.
Lihotaan, laihdutaan
Perjantai, Syyskuu 11th, 2009Törmäsin hämmästyttävään sivustoon lempiblogini Project Maman avustuksella: This is why you are fat. Huhhuh! Kasvissyöjien ja heikkohermoisten kannattaa ehkä jättää vilkaisematta.
Oletteko huomanneet, että aina on painonpudotussesonki? Talvella, koska uudenvuodenlupaus (kai joku niitä oikeastikin tekee) on pudottaa ne klassiset viisi kiloa. Keväällä, koska pitäähän ihmisen mahtua bikineihinsä (en tosin tunne ketään synnyttänyttä, joka erityisemmin hinkuisi bikinejä päälleen). Kesän jälkeen, koska ilmeisesti ihmiset syövät kesät pelkkää grillilihaa ja paisuvat.
Kuntosalille pamahtaa tungos, joka jatkuu intensiivisenä muutaman viikon ja lopahtaa viimeistään lokakuussa.
Kun ne viisi kiloa on saatu rutistettua pois, on taas loman eli ylensyöntisesongin aika, lihotaan ja sitten mietitään, miten taas laihdutaan.
Tyhmää! En jaksa enää yhtään laihdutuskuuria! Sen sijaan olen ihan älyttömän tykästynyt Kiloklubi-palveluun. Vähän minua vierastuttaa sana ‘painonhallinta’ – minusta tuntuu, että se ruokkii ajattelua, jossa koko elämän voi hallita – mutta tavallaan painonhallinta on juuri oikea sana. Ehkä tarkoituksenmukaisempaa on oppia hallitsemaan syömisiään niin, ettei joulun tai kesäloman jälkeen kohtaisi taas niitä tuskallisia liikakiloja?
Sillä kai kaikkea saa syödä, vaikka friteerattuja pannukakkuja, kunhan ei joka päivä.
miettii Lotta T
joka aikoo syödä viikonloppuna hyvin.
Pitääkö toisten asioihin puuttua?
Torstai, Syyskuu 10th, 2009Tapahtui muuan viikko sitten, että olin lapsen kanssa kävelyllä luonnon helmassa. Aurinko paistoi, ja taapero taisi pitkästyä kärryn kyydissä. Hattu lensi mutalammikkoon ja tuhriintui aika tavalla. Olimme onneksi jo menossa kotiinpäin. Valitsin varjoisan reitin, ettei pientä päätä porottaisi.
Tuli vastaan ruskettunut, merkkiurheilukamppeisiin sonnustautunut keski-ikäinen nainen. Hän pysähtyi kohdalle ja alkoi siunailla, miten “jotkut ihmiset” eivät suojaa lastaan auringolta vaan luulevat lasten kestävän paistetta siinä missä aikuisetkin. Sanoin naiselle kolmesti, että niin, lapsella on hattu mutta se ei juuri nyt ole käytettävissä. Ihan kuin hän ei olisi ymmärtänyt puhettani.
Arvaatteko miten sieppasi? Meidän lapsella on aina ulkoillessa päähine, helteelläkin pitkähihainen paita. (Paitsi tietenkin sillä hetkellä, kun täti näki hyväksi lähestyä taitamatonta vanhempaa.) Ymmärrän, että naista huolestutti, mutta kovasti teki mieli ehdottaa, että lenkkeilisi joutessaan vaikka jollekin ostarille torumaan niitä vanhempia, jotka tyhjentelevät krapulalonkeroitaan pikkulasten seurassa.
Äitiydestä suoriutuminen näyttää olevan asia, jota kuka tahansa saa tulla päin naamaa kommentoimaan. Miten riemastuttavaa onkaan, kun lähimmäinen tulee joukkoliikennevälineessä kertomaan, että itkeepäs vauvasi kovasti, sillä taitaa olla nälkä / kuuma / kakkaa housussa / jokin muu hätä! Ihanko totta! Miten mukavaa kuulla tämä sinulta! Itse varmaan hoitaisit tämänkin homman paremmin!
En ole keksinyt, mikä olisi kohtelias mutta jämpti tapa ilmoittaa, että huolehditaan omista asioista eikä tartte tulla vieraita neuvomaan. Eletään ja annetaan elää, niin mahdutaan kaikki paremmin samaan maailmaan. Ärtymyksestä selvittyäni aloin ajatella, että puuttuminen on kuitenkin ehkä pienempi paha kuin jättää mahdolliset laiminlyönnit näkemättä. Mieluummin aiheetta kuin ei aiheestakaan, eikö?
Voihan olla, että esimerkiksi Jaycee Lee Dugardin ja hänen tytärtensä epäinhimillinen vankeus olisi jäänyt lyhyemmäksi, jos joku olisi kiinnittänyt naapuruston asioihin vähän enemmän huomiota. (Tiedän, ääriesimerkki, tahallani valitsin.)
Puntaroi
Lotta T
Ottaisin kantrini suomeksi, kiitos
Tiistai, Elokuu 4th, 2009Minusta oli hullun lystiä ostaa lastenlevyjä vauvamahalle. Ostin monta. Kuuntelin niitä sitten mahan kanssa. Joskus maha reagoi, joskus ei. Laskelmoin ovelasti, että näin vekara varttuu tykkäämään samanlaisesta musiikista kuin minä, emmekä myöhemmin joudu jakamaan pikkuruista helsinkiläishuoneistoamme teini-ikäisen blackmetallistin kanssa.
Ja tottahan kantrin ylimmän ystävän lapsella kuuluu olla The Johnny Cash Children’s Album. Jos minä tykkään siitä, lapsenikin tykkää, niinhän se menee, eikös?
Tavallaan lapsi tykkääkin. Ehkä. Voisiko peräti sanoa, että niukin naukin. Kun Nasty Danin ensimmäiset tahdit soivat, lapsi saattaa virnuilla ja tanssia hetken. Valitettavasti kiinnostus lopahtaa heti, kun Johnny-pappa aukaisee suunsa. Joko ei lauluääni mene mieleen, tai sitten Johnnyn olisi pitänyt levyttää suomeksi.
Ajattelin nyt kuitenkin malttaa mieleni ja odottaa, ennen kuin julistan musiikkikasvatushankkeeni kuolleeksi. Voihan olla, että muutaman vuoden päästä Johnny Cashin tuotanto kokee jonkinlaisen rehabilitaation. Tosin toivon todella, että lapskulta kiinnostuisi ensiksi niistä Cashin lastenlauluista. On oikeastaan vähän karua, jos kovin alaikäinen laulaa esimerkiksi henkirikoksista ja vankeusrangaistuksesta – kuten tässä viisivuotias Wesley esittää älyn pirteän tulkinnan Folsom Prison Bluesista*.
Lotta T
* Linkistä suurkiitos Hanna N:lle!
Asialliset ruokapöytäpuheet
Perjantai, Heinäkuu 24th, 2009Myönnän hieman loukkaantuneeni äitiyteni alkuaskelilla, kun jotkut lapsettomat ja perheettömät kysyivät, onko elämä nyt pelkkää pissaa ja kakkaa.
No ei. Eikö ole vähän karua typistää uusi elämä eritteentuotannoksi?
Kun on oman penikka-aikansa viettänyt talikoiden hevosten jätöksiä, on väistämättä kehittänyt melko käytännöllisen, yökkäilemättömän suhteen asianomaisiin aineksiin. Lasta hoitaessa tuo suhde on muuttunut entistäkin arkisemmaksi. Eli ei paljoa hetkauta. Mitä vähemmän tabuja, sitä parempi, eikö?
Ja tuleehan niistä nykyään puhuttua. Mutta enää ei hihitytä niin kuin lapsukaisena. Ehkä tämä tapahtuu muissakin vanhemmaksi tulleissa? Muistan kymmenisen vuotta sitten saaneeni opiskelijaravintolassa perunan otsaani, koska erehdyin ottamaan puheeksi jonkin tarpeettoman proosallisen vessa-asian. Luultavasti ansaitsin sen.
Nyttemmin olen käynyt useita, täysin asiallisia lounaskeskusteluita, joiden aihe on kakka, pissa tai maailman suurin pulautus väärässä paikassa. Toki tunnustellaan ensiksi, onko seurue valmis sen tason keskusteluun. Jos paikalla on äitejä, aihe on usein ok. (Välillä tosin sitä vilkaisee ympärilleen, kuunteleeko puhetta myös joku viaton, pahoinvoiva sivullinen.)
Sitten pitää enää opettaa lapselle, ettei ruokapöydässä keskustella pissasta, kakasta, oksennuksesta, korvavaikusta ja mitä niitä onkaan.
Käytöstapoja yhä opetellen
Lotta T
P.S. Ehkä pottailun tukena voi käyttää Pingu-klassikkoa, jossa Pingu mm. pissaa lattialle varsin näyttävästi?
Jokaiselle joku on kai rakkain
Torstai, Heinäkuu 23rd, 2009Olen ötököiden lempi-ihminen. En tiedä, miksi. Tiede-lehden jutun mukaan toiset meistä vain houkuttavat verenimijöitä enemmän kuin toiset. On kivaa, ettei ole tarvinnut mennä armeijaan. Olisin luultavasti tullut pöhköksi, jos olisi pitänyt maata pusikossa ötökänsyöttinä. (Älähtäkää ihmeessä, mikäli käsitykseni kesäisestä asepalveluksesta on virheellinen.)
Tykkään älyttömästi metsässä olemisesta, mutta tarvittaessa sieltä on päästävä pian pois. Olin kerran juttukeikalla Hailuodossa katsomassa paikallista porotaloutta. Porot saivat olla rauhassa, samoin niiden isäntä. Ei valokuvaajakaan valittanut. Kuten tiedämme, Hailuoto on saari, ja siellä tuulee. Tuuli yleensä puskee ötökät toisaalle. Todennäköisyyksistä huolimatta minut ympäröi sankka, musta ötökkäpyörre. Eivät ne muista läsnäolevista nisäkkäistä tosiaan kiinnostuneet yhtään. En meinannut saada muistiinpanoja tehtyä siltä huitomiselta.
Joskus epäilen, ettei hyttyskarkote oikeasti toimi lainkaan. Käytän sitä enimmäkseen psykologisista syistä: siveltyäni tököttiä kaikille iho- ja vaatepinnoille olen tehnyt voitavani, ja jos Nälkämaan jok’ikinen hyttynen iskee siitä huolimatta kimppuuni, kyse on kohtalosta. Tykkään etenkin Etonosta. Se ei edes haise!
Perinteiset hyttyskarkotteet lemahtavat sen verran retrosti, että ne on pakko pestä pois heti metsästä päästyä. Hajuttoman Etonon taas unohtaa kokonaan.
Kunnes menee saunaan peseytyäkseen.
Jos olisin käynyt sen armeijan, olisin oppinut yli vuosikymmen sitten, ettei hyttysmyrkkyä laiteta otsaan, etenkään jos aiotaan hikoilla. Tiedättekö, miten punaiset silmät saa valutettuaan niihin pikkuisen hikeä ja hyttyskarkotetta? Minäpä tiedän.
Vähemmän kirveleviä kesämuistoja toivottaen
Lotta T
Tahtoo Suomeen!
Torstai, Heinäkuu 16th, 2009Onko järkeä viedä pieni lapsi ulkomaille on kysytty pitkin kesää perheen keskusteluissa? Kannattaa, ehdottomasti, on ollut monen mielipide.
Minunkin, aina viime aikoihin asti. Jos meidän perheen lapsilta kysyy, he haluavat edelleenkin matkustaa. Äiti vain on tullut epäileväksi.
Lapset ovat matkustaneet meillä pienestä pitäen. Esikoinen oli ennen yhtä ikävuottaan ollut mm. Egyptissä ja Yhdysvalloissa. Matkanteko lapsen kanssa on ollut vaivatonta ja mutkatonta.
Entä nyt? Kaikkea muuta. Ajat ovat toiset. Huomasin sen, kun lensin alkuviikosta Yhdysvalloista Suomeen.
Ensinnäkin, on viime aikoina on sattunut useita traagisia lento-onnettomuuksia. Vahingokseni satuin vielä katsomaan alkukesänä esitetyn dokumentin Hudson-jokeen hätälaskun tehneestä amerikkalaiskoneesta. Matkustajat selvisivät kuin ihmeen kaupalla hengissä, osaavan lentäjän ansiosta. Eikä onnettomuuteen tarvittu muuta kuin lintuparvi, joka oli väärässä paikassa väärään aikaan.
Kun istuin kiitoradalle rullaavassa lentokoneessa sunnuntaina Atlantassa, ulkona paukkui ja salamoi. Voiko salama iskeä lentokoneeseen, kysyi vieressä istuva kuopus.
Voi, vaikka hyvin harvinaista onkin, yritin hälventää lapsen pelkoja, vaikka totuuden nimessä pelkäsin myös itse.
Vihaan turbulenssia, ja sitä oli pitkällä lennolla paljon. Jostain syystä en muista, että aiemmin olisi ollut yhtään paljon. Voin toki olla myös väärässä. Lapset eivät tosin olleet turbulenssista moksiskaan, muidenkaan perheiden lapset, joita oli koneessa paljon. Jotkut koneessa jopa hurrasivat kuin huvipuistossa parhaimpien (lue: pahimpien) turbulenssien aikana.
Kun noususta oli selvitty kunnialla, ja pahimmat turbulenssit selätetty, ajattelin istua rauhassa ja levätä.
Sitten lentoemäntä jo kuulutti tärkeän kuulutuksen sikainfluenssasta. Jos jollain on flunssaoireita, pitää välittömästi ottaa yhteyttä koneen miehistöön. Varmuuden vuoksi kaikille jaettiin vielä paperi jatkotoimenpiteiden vuoksi. Jos seitsemän päivän kuluessa matkasta ilmenee kuumetta, kurkkukipua tai lihassärkyä, on välittömästi otettava yhteys lääkäriin. Muuten seurauksena voi olla jopa kuolemaan johtava virussairaus.
Nyt vain odotellaan, miten käy.
So far, so good – onneksi.
Minna
Alapää ajatuksissa
Torstai, Heinäkuu 9th, 2009Pakko reagoida näin hitaasti Vauvan kohuttuun alapääkeskusteluun. Vai olenko ainut, joka on tarvinnut viikon aikaa tajutakseen asioita?
Päästyäni siitä alkuhämmennyksestä, että joku uskaltaa antaa värkkinsä julkisesti arvosteltavaksi, olen tajunnut, että ketjuhan on aivan mahtava. Niin voimaannuttava, niin auttavainen! Miten korvaamaton netti onkaan – missä muualla sitä voisi vilauttaa intiimiä huolenaihettaan vertaisilleen?
On oikeastaan aika kummallista, miten vähän naiset ja miehet tietävät normaalista naisen alapäästä ja sen ulkonäöstä. Vielä kummallisempaa on, miten rumina naisen sukupuolielimiä näemmä pidetään.
Raisa Cacciatore pohtii mainiossa teoksessa Huomenna pannaan pussauskoppiin, voivatko pohjimmaisena syynä olla inhon ilmeet, jotka tyttövauva lukee vaipanvaihtajan kasvoilta. Mitä muuta voi ajatella, jos toinen aina vain nyrpistelee puhdistaessaan kakan tahrimia häpyhuulia? Kakkahan on lapsen lahja hoitajalleen, eikä lapsi osaa sitä pitää ällöttävänä.
Eihän pikkutytön tarvitse kasvaa ajattelemaan, että hänen housuissaan sijaitsee jokin perin iljettävä. Eikä hänen tarvitsisi aikuistuttuaan kauhistua nähdessään normaalit synnyttäneen naisen sukuelimet.
Lotta T
Paras lastenmusiikki
Keskiviikko, Heinäkuu 1st, 2009Nyökyttelin niskani miltei sijoiltaan, kun luin uudesta lehdestämme Annika Eklundin haastattelun: hän sanoo siinä, ettei voi sietää lastenlevyjä, joissa laulut on huonosti sovitettu ja soitettu jollain rumpukoneella ja Casiolla.
En minäkään! Taivas varjele semmoisia kotiini tulemasta!
Fiksua ja laadukkaasti tehtyä lastenmusiikkia on onneksi paljon, eikä sitä ole yhtään vaikeaa löytää. Onnittelen itseäni myös siitä, että toistaiseksi äidin ja mukulan musiikkimaku on kohdannut lähes saumattomasti. Me molemmat rakastamme esimerkiksi Love Records -tuotantoa Iso mies ja keijukainen. En uskalla sitä enempää tässä kehua, koska Mikko Tuomela on jo kirjoittanut asianomaisesta klassikosta miltei kaiken, mitä minäkin olisin halunnut sanoa.
Satuitteko katsomaan maanantaina Pikku Kakkosta? Siellä laulettiin Hannele Huovin runoon tehtyä laulua Kun on oikein pieni. Runon tunsin ennalta, mutta en sävellystä, ja ilmeisesti runo on sävelletty ainakin kahteen otteeseen. Se oli niin kaunis, että kyyneleet kihosivat silmiini, ja mukulakin jähmettyi telkkarin eteen kuunnellakseen laulun aivan hiirenhiljaa loppuun asti.
Meidän täytyy saada se laulu kotiin kuunneltavaksi! Joten aion rikkoa ikärajoituksia ja ostaa taaperolle levyn nimeltä Vauvan vaaka. Jospa se sieltä löytyisi.
Odotuksesta täpisten,
Lotta T
P.S. Kuuntelittehan Annika Eklundin ihanan tuutulaulun?
